torstai 6. heinäkuuta 2017

Uljas uusi maailma/Elämänmeno

Aldous Huxleyn vuonna 1932 ilmestynyt Uljas uusi maailma on dystopia, jonka maailmassa lapsia ei enää synnytetä, vaan ne kasvavat laboratorioissa. Ihmiset on perimänsä ja mm. syntymisen yhteydessä saadun (=annostellun) hapen perusteella jaettu kasteihin, joissa alfat ovat hierarkian huipulla ja epsilonit alinta luokkaa.

Kirjassa ei ole yhtä päähenkilöä Orwellin tai Atwoodin kirjojen tapaan. Tässä ei siis seurata alusta loppuun, kuinka aivopesty kansalainen alkaa ensin tiedostaa ja sitten toimia järjestelmää vastaan ja kuinka hän joko kohtaa oman tuhonsa tai pelastuu. Vaan aluksi kirjassa keskitytään esittelemään sairaalloinen tulevaisuudennäkymä. Yhteiskuntajärjestelmää kyllä kyseenalaistetaan myöhemmin, ja tuleehan se tuhokin, mutta ilman fyysistä kiduttamista, jota esim. Huxleyn jälkeen dystopiaa kirjoittanut Orwell käytti. Kyseenalaistajana toimii aluksi Bernard, mutta pian roolin saa John eli Villi, joka on elänyt koko elämänsä alkeellisessa intiaaniyhteisössä, jossa vielä vanhat tavat ovat voimissaan. Keskustellessaan johtaja Mustafa Mondin kanssa maailmanjärjestyksestä John yrittää argumenteissaan käyttää apuna Shakespearen tuotantoa, joka on ainoa menneen maailman sivistyksen lähde, johon hän on saanut tutustua. Kiintoisa tämä kirjallisuuden esiintuominen, kun käydään taisteluun maailman pahuutta vastaan. Vaikka Shakespeare ottelun hävisikin, niin todellisuudessa (haluan uskoa) kirja - sana - voittaa miekan.

Lopun itsemurhaa edeltävää lynkkausta näkee toisinaan nykytodellisuuden Twitter-maailmassa. Huxleyn laboratoriosynnytyksiin on vielä matkaan, mutta ei Uusi uljas maailma - Orjattaresi tapaan - niin kaukana toteutumisesta ole kuin voisi toivoa.

---

Dystopian jälkeen halusin lukea jotakin, joka ei maalaa kurjia ja todentuntuisia kuvia tulevasta. Halusin lukea kirjan, joka kertoo tavallisesta, pienestä ihmisestä.

Siispä luin Pirkko Saision ensiteoksen Elämänmenon, jossa tuoksui Kallion pölyiset kadut ja kuului ratikan kolina.

Elämänmeno kertoo kahdesta naisesta: imatralaisesta Eilasta, joka on muuttanut Helsinkiin, kokenut lyhyen romanssin himojensa perässä kulkevan Reinon kanssa ja saanut tästä suhteesta tytön, Marjan. Elämänmeno on Marjan kasvutarina 40-50 -lukujen lapsesta 60-luvun nuoreksi aikuiseksi.

Kaikkeen tyytymätön, katkeroitunutkin Eila sättii ja piiskaa Marjaa ja kahta muuta lastaan. Mikään ei kelpaa, eivät lapset tee koskaan, kuten hän haluaisi. Elämään tuovat iloa viikonloppukännit ja välillä juostaan Reinon haamun perässä vieraissa, koska aviomies-Alpo ei ole häävi rakastaja, vaikka muuten rauhallinen ja vakaa mies onkin. Nekin Eilan mielestä tosin huonoja ominaisuuksia.

Marjalla on vaikea suhde äitiinsä, joka karsastaa tytärtään, koska tämä muistuttaa Reinosta. Marja ei meinaa löytää paikkaansa maailmasta. Lapsuus on surullista luettavaa, mutta se on myös ajankuva sotien jälkeisestä Suomessa, jossa elettiin köyhyydessä ja jossa opettajat yrittivät lasten kautta, syyllistämällä lapsia, vaikuttaa duunariperheiden lakkoileviin vanhempiin. Työväestön arki ja juhla on kuvattu todella elävästi. Mitään siloiteltua stadikuvausta tämä ei edusta, elämän kovuus välittyy. Siinä aitoudessa on juuri Elämänmenon hienous.

Ei kommentteja: