keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Niin kauas kuin yötä riittää

Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää ilmestyi 1932.

 Kirja alkaa sillä, kun päähenkilö Ferdinand Bardamu hengailee opiskelukaverinsa kanssa pariisilaisessa kahvilassa, jonka ohi marssii rykmentti. Hän päättää liittyä siihen. Näin hän lähtee vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan ja hetken aikaa ehdin kuvitella, että Niin kauas kuin yötä riittää on sodanvastainen manifesti. Vaan väärin luulin. Rintamalta tullaan haavoittuneena ja mieli järkkyneenä toipumaan Ranskaan, josta lähdetään Afrikkaan siirtomaata vahtimaan. Sieltä karataan ja joudutaan valkoisena kaleeriorjana (jep) New Yorkiin, josta tullaan takaisin Ranskanmaalle.

Rintamalla Ferdinand tapaa Robinsonin ja heidän ystävyyssuhteestaan tulee kirjan ankkuri. Tämä onkin ainoa elementti, mikä pysyy ja kehittyy (kun mielestäni päähenkilö ei kummemmin kehity kirjan saatossa, löyhämoraalinen haahuilija se on ja sellaisena pysyy) ja toisaalta pitää juonen kiinni edes jossain. Kirja nimittäin tuntui seilailevan kuin aavelaiva avomerellä, vailla mitään päämäärää, vailla jännitettä tai varmuutta, että tällä on loppu. Sivut tietysti vähenivät lukemalla, mikä loi uskoa siihen, että kirja tosiaan loppuu jossain vaiheessa, mutta mietin, onko loppuratkaisu sellainen kuin Jim Jarmuschin leffoissa. Eli että sitä ei ole. Mutta yllätyksekseni sellainen saatiin sittenkin.

Niin kauas kuin yötä riittää ei ollut niin hankala (en sano vaikea (vaikka sen synonyymiä käytänkin, kyse periaatteesta), koska en usko vaikeisiin kirjoihin. Uskon, että toiset kirjat ovat helppolukuisempia kuin toiset, mutta kaikki on mahdollista selättää. Jopa Paavo Cajanderin Shakespeare-suomennokset.) kuin Rushdie, jonka tajunnanvirta puudutti. Mutta kyllä Célinenkin päämäärättömyydeltä tuntuva juonenkuljetus, joka sisälsi loputtomia analyysejä kaikesta tapahtuneesta, oli hieman työlästä seurattavaa. Kuitenkin pidin niistä analyyseistä. Että esim. millaista nuoriso on, kurjuus on heillä nurkan takana jne. Kolmekymppisen oli helppo samaistua toisen kolmekymppisen ajatuksiin. Ainakaan en lukenut tätä yhtään liian aikaisin.

Pidin siitäkin, että vaikka välillä oltiin kaukana todellisuudesta, päähenkilöä linkitettiin suoraan osaksi historian jatkumoa. Tämä oli myös kirja Pariisista.
 Esimerkki Célinen analyysistä. Mitäs tähän on vastaanväittämistä.
 Tähän tiivistyy, mistä kirjassa oli kyse.
Niin kauas kuin yötä riittää oli vaivan arvoinen. Lukiessani ajattelin silti, että seuraavaksi luen jotain vähemmän vaivalloista. Mutta mitä vielä, tuossa odottaa Kafkan Linna..

Ei kommentteja: