Vähän ajattelin Elollisia lukiessani, että näinköhän 36 uurnaa voisi olla sitä parempi kirja. Mutta nyt kuunneltuani Sirpa Kähkösen Finlandia-voittajan, en oikeastaan osaa sanoa, kumpi kirja sen olisi ansainnut. Pidin Elollisista enemmän, koska se oli niin kertakaikkisen mainio kokonaisuus ja synkästä aiheestaan huolimatta ei täysin vailla valonpilkahdusta. Sirpa Kähkösen kirja oli todella hyvä kirja myös, mutta aivan hirveä tarinaltaan ja lopulta kuitenkin jäi tunne suuresta vääryydestä, jota lapset olivat hänen suvussaan joutuneet kokemaan.
Kähkönen kirjoittaa äidistään, jonka ei olisi pitänyt olla äiti. Hän oli saanut aivovamman nuorena linja-auton ja junan törmättyä toisiinsa ja sairastui alkoholismiin yrittäessään parannella aivovamman aiheuttamia vaivoja. Hänen äitinsä ja isänsä eivät hekään olleet osanneet olla välittäviä vanhempia häntä kohtaan. Heidän taustaltaan löytyi vielä kommunismiaate, joka oli vienyt enojen hengen ja jonka takia Riitan isääkin pidettiin vankina 1930-luvulla.
Lyhyesti sanottuna, kirja oli kertomus ylisukupolvisista traumoista, joita ei kyetty katkaisemaan. Ja miten ne vain kasautuivat ja pahenivat seuraaville polville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti