Vastaus on 42

Mutta mikä olikaan kysymys?

Hyvä on, luettu siis "Linnunradan käsikirja liftareille".

Olen varmaan lukenut tän aiemminkin, muistin tuon nelkytkaks. 6 x 7, rotanmyrkky, keski-ikä, jatkosota...

Hetkittäin tuntui, kuin tarina olis rippikouluikäisen sepustamaa höttöä, tarkoitushakuisesti keksittyjä älyttömyyksiä kirjaksi koottuna, tyyliin "mikä on vihreä joka roikkuu puussa punaisena - homehtunut ujo piimä"... Jos mikään ei liity mihinkään, ollaan tosi huteralla pohjalla, kaltevan pinnan alla.

Mutta kaikesta keskenkasvuisuudesta huolimatta kokonaisuus on suht ehyt tarina. Yksi maapallo tuhotaan ja pikkusen lossautellaan "energiavasamia" ja taitaapa pari ydinohjustakin posahtaa. Mutta kaikesta selvitään epätodennäköisyyden turvin... vähän niinko tsägällä...

Se on jotakuinkin sama kuin jenkkipressan asenne koronavirukseen. Kehottaa kokeilemaan taudin hoitoon malarialääkettä, tappavan voimakasta uv-säteilyä ja desinfiointiainetta suonensisäisesti. On erittäin epätodennäköistä, että tauti selviäisi. Mutta samalla varsin todennäköistä, että sairaalan parkkipaikalle roudattuun ruumiskonttiin tulee ahdasta. Viranomaiset varoittaa mielipuolen ohjeita noudattamasta kun taas pressa itse: ähäkutti! vitsillähän minä näitä... satiiria ja sarkasmia...

Pienenä miinuksena kirjassa pidän sitä, että tarinassa esiteltyä e-kirjaa luetaan kuvaputkinäytöltä. Onko tää Douglas Adams ollu ihan jumissa näitä juttuja visioidessaan! Kosketusnäyttö! Herranen aika sentään. Jäbällä olis ollu miljoonan taalan paikka lanseerata kirjassaan kosketusnäytön idea. Mutta ei. Jumissa kuin paska junttilan tuvan seinässä. Vähän kyllä ihmettelen, oliko 70-luku niin pimeää ja tunkkaista aikaa, että ajatus kosketusnäytön idean tavoittamisesta on ollut täysin poissuljettu?

Kyllä! Oli se. Pimeää ja tunkkaista.

Down by the Salley Gardens

Ian McEwan: Lapsen oikeus.

Oikeudenistuntoja. Pianomusiikkia. Pikkusen laulua ja vähän viulullakin.

Pientä ryppyä lapsettomaksi päätyneen kuuskymppisen pariskunnan rakkaudessa.

Pääosassa perheoikeuden tuomari, uranainen, jonka mies haluaa vielä ennen lopullista lopahtamistaan kokea kiihkeän lemmensuhteen nuoren naisen kanssa. Menettämättä silti tuttua ja turvallista avioliittoaan.

McEwanin tavaramerkki tuntuu olevan kulloisenkin aiheen/alan perinpohjainen tunteminen. Ja klassinen musiikki. Niin tässäkin.

Oikeudenkäynnit kaikkine koukeroineen selvitetään seikkaperäisesti ja yllättävän sujuvin sanakääntein. Vetävästi. Sitä ikäänkuin huomaamattaan hurahtaa tapahtumiin mukaan... ja halua mahdollisimman joutuisasti saada selvyyden esim. siihen, mikä on tuomioistuimen kanta jehovan todostajien verensiirtoasiassa.

Joskus nuorena minua iljetti lännenelokuvat ja kaikki oikeussaliin liittyvät tarinat.

Leonen Huuliharppukostaja ja muu tuotanto lievitti tuota kammoa länkkäreitä kohtaan. Erin Brokovichin ohella tämä McEwanin kirja on omiaan lievittämään iljetystä puuduttavan tympeitä lakitupajuttuja kohtaan.

Vaikka (ja nyt:  JUONIPALJASTUS!) jehovat vievätkin keississä lopullisen voiton.

Totoronimi BAJRAM

Siis niinku kirjan "Kissani jugoslavia" isämiehen etunimi. Myös kirjailijan etunimi on kuin ghibli-studion tai teletappien kalenterista: Pajtim. Sukunimen kanssa onkin sitten hankalampaa. Statovci. Helpottais varmaan jos kuulis lausuttuna muutaman kerran. Niin mikä ihmeen stratovarici se oikein oli?! Staat - ov - ciii. Jospa sen oppis.

Enpä tiedä, olisinko tähän kirjaan edes kajonnut, jos joku olis vihjassu, että siinä kerrotaan miesten välisestä rakkaudesta sekä miehen ja kissan - ja mikä ihan parasta - miehen ja käärmeen keskinäisistä touhuista. Plus sit vielä  kosovolaisesta perhejärjestyksestä. Siitä kun isä on ehdoton ja järkähtämätön ja äiti orjapiika, joka on vankina nyrkin, hellan ja siivouskomeron välillä.

Kun edellä mainittuihin aineksiin lisätään vielä pakolaisuus sotatoimialueelta ja höystetään keitosta perheenjäsenten kohdemaassa kokemalla rasismilla, onkin käsillä "maaginen merkittävä ihmeellinen romaani rakkaudesta, kuolemasta ja kissasta"  (vapaa lainaus kannen sitaateista).

Ajoin junalla Jugoslavian läpi noin vuosi Titon kuoleman jälkeen,  kesäkuussa 1981. Kirjan nuoren parin yhteiselo oli tuolloin vielä alkumetreillään, ehkä ensimmäinen lapsi syntynyt.. Vaikka suuri kansanjohtaja, Tito, ei ollut enää Jugoslavian johdossa, mitään merkkejä tulevista julmuuksista ei ollut havaittavissa. Ei Belgradissa sen kummemmin kuin Kroatian alueen Zagrebissa. Sitä tosin ihmettelin kun jättäessäni Zagrebin asemalle rinkan säilytykseen piti jättää myös passi. Turistina vieraalla maalla ilman passia... vähänkö alaston olo. Kaikki sujui kuitenkin ongelmitta, en ollut vaaraksi jugoslavian kommunisteille eikä minua kyyditty Siperiaan. Kaupunkipatikoinnin jälkeen sain passin ja rinkan takaisin ja jatkoin matkaani... Jos olisin tiennyt, minkälaisia julmuuksia pinnan alla oli odottamassa purkautumistaan, olisin palannut Kreikasta Italiaan laivalla, Brindisi - Patras siis toiseenkin suuntaan... Mutta matkailu avartaa - tulipahan tiirailtua junan ikkunoista Balkanin alueen jokinotkojen jyrkkiä rinteitä koko rahan edestä...

Lumen ja tuhkan maa

Kun hallitus ilmoitti kirjastojen sulkemisesta, minulle tuli hätä ja riensin heti samana iltana kirjastoon. Mielessä pyöri vain, että nyt tarvitsee jotain tosi paksuja kirjoja. Mutta myös viihdyttäviä, koska kotonahan tässä tullaan olemaan - ties mihin asti - eikä tällaisena aikana jaksa kovin synkkää kirjallisuutta. Joten päädyin sitten lainaamaan Gabaldonia.

Olen tähän saakka lukenut Matkantekijä-sarjasta yhden kirjan per vuosi, koska kirjat ovat ylipitkiä ja täynnä tyhjäkäyntiä. Sellaisesta kerronnasta saa tarpeekseen joksikin aikaa. Tänä vuonna näytän kuitenkin tekevän poikkeuksen, koska Lumen ja tuhkan maan jälkeen minua odottaa Luiden kaiku. Sen jälkeen olisikin enää yksi kirja tätä sarjaa jäljellä. Saa nähdä, lainaanko sen karanteenin jälkeen. Voi olla, että se on ensi vuoden juttu..

Lumen ja tuhkan maan pokkariversiossa on 1400 sivua. Huh, sentään. Ihan liikaa siinä oli taas joutokäyntiä ja ihmettelin, että vasta lopussa päästiin vuoteen 1775, jolloin alkoi Yhdysvaltain vapaussota. Jos kirjasta olisi editoitu pois kaikenmaailman arkielämää kuvaavat askareet, se olisi ollut sen parisataa sivua pitkä, kuten olen kai aiemmistakin sarjan osista todennut.

Tässä tärkeimmät tapahtumat olivat Clairen kaappaus, Clairen ja Jamien syyttäminen murhasta ja vieminen vangittavaksi sekä Briannan vapauttaminen Bonnetin kynsistä. Nämä kaikki veivät tarinaa eteenpäin ja alustivat myös tulevien osien tapahtumia. Kuten Brownin osallistuminen kaikesta huolimatta Jamien rinnalla vapaussotaan englantilaisia vastaan. Bonnet-kuvioon olin totaalisesti kyllästynyt, se olisi pitänyt hoitaa loppuun jo edellisessä osassa. Pitkitetty pahiskuvio.

Aloin miettiä, että mitä Diana Gabaldonilla on raskaanaolevia naisia vastaan? Miksi heitä pahoinpidellään, raiskataan (no, seksuaalisesti hyväksikäytetään ainakin) ja murhataan? Tässä kirjassa tuollaista oli aivan tarpeettoman paljon. Sen lisäksi Gabaldon käytti lempparidramatisointikeinoaan eli raiskausta myös Claireen. Väkivalta ei varmasti vähene seuraavassa osassa, joka kuvaa vapaussotaa, mutta toivoisin, että minun ei enää tarvitsisi lukea yhtään raiskauskohtausta.

Matkantekijä-sarjaa yhdistää se, että kaikki kirjat ovat parantaneet juoksuaan lopussa. Myös Lumen ja tuhkan maan parasta antia oli sen viimeiset kaksisataa sivua. Oli koskettavaa, miten Brianna ja Roger joutuivat palaamaan nykyaikaan. Tässä vaiheessa (vasta!!) kirja imaisi ja heitti minutkin sinne vuoteen 1776 kaipaamaan lähteviä. Lopun ansiosta aloin jo innoissani lukea Luiden kaikua. Vaikka paksuutensa takia voin ounastella kärvisteleväni kohta taas tyhjän jaarittelun parissa.

Hyvin juonikas

Jotain minulta puuttuu - ja sen mukana peli on menetetty!

Jaakko Yli-Juonikas, "Tahdon murskatappio".

Pastellipinkki kansi ja kirjan nimen viittaus natsisaksalaisen elokuvaohjaajan, Leni Riefenstahlin palkittuun propagandafilmiin, Tahdon riemuvoittoon.

Välillä kirja pitää kääntää ylösalaisin - jotta voi lukea muuhun tekstiin nähden melko irrallisen kappaleen. Miksi?

Koska se on jotain poikkeuksellista, koska se on nerokasta! Tietenkin tämä kirja - ja taatusti myös "tallityllerö"-sarjan aiemmat (?) osat ovat suomalaisen nykykirjallisuuden terävintä kärkeä.

Minkään ei tarvitse liittyä mitenkään yhtään mihinkään kun on kyse taiteesta. Mutta miten se Vincent kun se leikkasi korvansa, oliko se päissään tai muuten huumeissa! Luulis tekevän aivan saatanan kipeetä kun terä painuu ihoon, krits kruts rustoon! Entä mahtoiko tuo jättää sen verran tynkää jäljelle, että tarvittaessa voi kasvomaskin kiinnittää normaalisti... ja silmälasit! Kyllä korva, siis molemmat korvat, ovat eri tärkeät silmä- ja aurinkolasien käyttäjille! Entä jos van gogh olis leikannu myös huulensa? Siinä tapauksessahan sillä olis toipumisen ajan täydellinen koronasuojaus, kun vain silmille vielä löytyy tiiviit kakkulat... ja käsiä! Käsiä pitää pestä, joka käänteessä! Se korvan leikkaaminen, eikös se ole niinq raamatullinen juttu... pääsiäisyönä Öljymäellä tai Getsemanessa. Niin että kyllä siitäkin keissistä taiteellisia tasoja löytyy!

Miten Vincent van Gogh liittyy Tahdon riemuvoittoon tai murskatappioon? Ei ehkä mitenkään, mutta jospa ne molemmat etenee samalla tavalla kuin hevonen shakkilaudalla, kaks eteen - yks sivulle..?

Marskin nauris

Antti Heikkinen: "Kehveli"

Jo aiemmin Arto Paasilinnan perinnön jatkajaksi on ilmoittautunut Tuomas Kyrö. Nyt on Antti Heikkisen vuoro. Ensinmainittu kirjallaan "Kerjäläinen ja jänis", Heikkisen nostaa Jäniksen Vuodelle hattua Kehvelillään. Nostaa hattua ja kumartaa syvään: Paasilinnan kirjoista tuttuja juonenkäänteitä löytyy Kehvelistäkin. Kun jokin asia pitää hoitaa ja laittaa järjestyksees, niin myös tapahtuu. Pidetään vielä rehellisyys ja oikeudenmukaisuus mielessä.

Ja kaiken huippuna:  Vaikka Jäniksen Vuosi on jäänyt minulta lukematta, Kehvelin loppuratkaisu lienee tismalleen sama.

Toisen kumarruksen Heikkinen tekee lahden taakse, Ruotsiin. "Satavuotias, joka pakeni ikkunasta ja katosi" on mainio elokuva vuodelta 2013. Samankaltaisia aikahyppyjä ja törmäilyjä suurmiesten kanssa on Kehvelissäkin. Päähenkilö, Kehveli, mm onnistuu myrkyttämään Stalinin suanidikapselilla. Mannerheimin innostuminen savolaispellolla kasvatetuista nauriista on tosi herkullinen oivallus. Nauris kun - terveellisyydestään huolimatta - liitetään mieluummin köyhyyteen kuin suureen suomalaiseen sankariin.

Välistä tuntuu, että kirjailija on tukehtua omaan hulvattomuuteensa. Ei voi välttyä ajattelemasta, että Heikkisellä on jäänyt päälle teini-/lukiovuosien kronikkavaihe... siis se, kun haetaan luokasta tyyppiä, joka tiivistää abi-/penkkaribileisiin lyhyet ja nasevat luonnehdinnat abeista/opettajista. Joku siinä tehtävässä toisia paremmin onnistuu. Joistakin sellaisista mestaroituu taitavia sanailijoita, jollainen Heikkinen kiistatta on.

Kauhun sekaisin ajatuksin malttamaton lukija lehteilee kirjan viimeisiä sivuja... miten ihmeessä kaikki levälleen heitetyt eväät saadaan kietastua nätisti pakettiin?! Kirja loppuu kohta!!

Hyvä on. Tehdään taiteellinen ratkaisu: Lätkästään päälle päätteeks Jäniksen Vuoden loppu. Se on sellanen... sopivasti arvoituksellinen, tekee tilaa jatko-osille.

Polte

Joku järkiänkyrä taatusti pitäisi minua täysidioottina, jos hoksaisi tän blogin perusteella miten asioiden tila kohdallani lepää: "Eisaatana! Se on ruvennu lukeen kirjaston hyllyjä... alottanu ian mcewanista... vähän nyt tolkkua tohon touhuun, pliis!"

Noniinn no. ASIAAN.

Tämä tarina on kuin pitkittynyt painajainen. Nobel-palkittu tiedemies ajautuu irtosuhteiden ja viskin siivittämänä avioliitosta toiseen havahtuen kiusallisiin tunnelmiin vsta kun viimeisin vaimo ryhtyy miehensä tavoin harrastamaan irtosuhteita. Painajaismaiset tilanteet seuraavat toisiaan. Menneisyys on kuin vaha homeinen juusto joka tuon tuostakin pulpahtelee pintaan pilaten kammolöyhkällään hyvät suunnitelmat.

Maailma pitäisi pelastaa ilmastokatastrofilta. Hetkittäin kaikki näyttääkin hyvältä, bisnekset etenee ja vihdoin koittaa hetki, jolloin on aika käynnistää yksi ihmiskunnan historian merkittävimmistä innovaatioista. Lukijan painajainen huipentuu loppukohtauksessa kun epäterveellä ruokavaliolla ja liiallisella alkoholinkäytöllä terveytensä pilannut päähenkilö ajautuu lopullisesti umpikujaan. Hän on saamassa kimppuunsa kaksi häneen rakastunutta naista, britannian oikeuslaitoksen sekä muutaman miljoonan dollarin velanperijät - elimistössä täysillä jylläävän ihosyövän lisäksi.

Mitä sitten tapahtuu, sen saa lukija itse päätellä. Huonosti nyt kumminkin. Olletikin vanha irstailija joutuu jättämään pelikentän nuoremmille ja kyvykkäämmille.

Muuten, muutamasta aiemin lukemani McEwan-kirjan kestoaiheesta, klassisesta musiikista ja ihmisaivoista ei tässä ole sanaakaan. Tässä enemmin tapetilla fysiikka ja fotosynteesi. Niin ja tietenkin viskin ja viinin ominaisuuksien kuvaaminen vanhenevan elostelijan nautinnonhakuisen elämän käyttövoimana.