Synkkä metsä

 Liu Cixinin scifi-trilogian toinen osa Synkkä metsä oli edeltäjäänsä parempi.

Nyt Maapallolla aletaan varautua avaruussotaan, joka koittaisi 300 vuoden päästä, kun Trisolariksen sota-alukset saavuttaisivat Maan. Maapallon väestöstä valitaan neljä seinänkohtaajaa, joilla olisi edellytyksiä keksiä keino, jolla peitota vihollinen. Yksi heistä on selvästi muita vähemmän meritoitunut konfliktitilanteissa ja tieteen saralla, Luo Ji. Hänestä tulee kirjan päähenkilö, iso-Shin ohella. 

Kirjassa matkataan 200 vuotta eteenpäin. Luo Ji pysyy päähenkilönä, koska hänet jäädytetään. Se on tapa, jolla varakkaat voivat elää tulevaisuudessa. Lopulta Luo Ji on se, joka todella pystyy estämään Trisolariksen hyökkäyksen.

Synkässä metsässä oli vähemmän fysiikan teorioita kuin Kolmen kappaleen probleemassa, joka ei tuntunut millään etenevän. Synkkä metsä etenee ja pohtii samalla kiinnostavasti ja myös hyytävästi Maapallon tulevaisuutta; mitkä asiat ovat tulevaisuuden ihmisille tärkeitä ja onko ihmiskunta näiden seikkojen takia eloonjäämisen arvoinen. 

Sivuhenkilö

 Saara Turusen Sivuhenkilö muistuttaa paljon Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjaa. Molemmat ovat ilmestyneet vuonna 2018, joten en tiedä, ovatko olleet tietoisia toistensa kirjojen teemasta.

Sivuhenkilö kertoo vuodesta kolmekymppisen naiskirjailijan elämästä, kun hänen esikoisromaaninsa on ilmestynyt. 

Kirja aiheutti sekä myötäelämistä että turhautumista. Päähenkilö on pienituloinen eikä ilmeisesti oikein elä kirjallaan (tuloja ei mainita, mutta hän asuu isänsä omistamassa asunnossa), hänellä on myös loputtomasti aikaa, joka aiheuttaa hänelle ahdistusta. Tekisi mieli sanoa, että mene nyt tekemään jotain fyysistä työtä ja ala urheilla. Omasta taustastani johtuen ajattelen, että ihminen ei voi olla onnellinen, jos ei voi elää luonnon lähellä. Ja tämähän vain vahvistaa omaa käsitystäni: siellä päähenkilö elää keskellä Helsinkiä ja haahuilee katuja pitkin, menee kotiin ja nyppii kulmakarvojaan. 

Kirjassa paasataan naisen asemasta. Että nainen tekee kaikki kotityöt ja mies vain katsoo telkkaria. Ja miten naiskirjailijoita ei oteta vakavasti ja naisten täytyy aina vain pyrkiä miellyttämään miehiä. Tämä tuntui vähän vanhentuneelta paasaukselta ja olisi ollut ajankohtaisempi kymmenen vuotta aikaisemmin. 

Yllätyin siitä, miten hauska Turunen on. Mutta kirjassa oli paljon hauskoja huomioita etenkin hänen siskojensa perhe-elämästä. 

Ylenkatse maaseudun ihmisiä kohtaan oli todella stereotyyppinen helsinkiläiskatse, eikä helsinkiläisiä paheksuttu ja pidetty naurunalaisensa samalla lailla. Tässä haiskahtikin junttilandiajuurien aiheuttama häpeä. Silti meinaan lukea Turusen koko tuotannon, koska enemmän tässä hyvää oli kuin huonoa.

Rutto

 Albert Camus'n Rutto sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Ranskaan. Vuodesta sanotaan, että se on 194...

Muistelen, että korona-aikaan Ruttoa suositeltiin mediassa vertaistukikirjaksi.

Kirjassa rotat levittävät ruttoa ranskalaiseen kylään. Kylä joudutaan eristämään muusta maailmasta kuukausien ajaksi.

Päähenkilöksi muodostuu lääkäri Rieux, joka kirjan lopussa paljastuu kirjan "kirjoittajaksi". 

Kirja etenee verkkaisesti eikä ihmisten kärsimyksillä mässäillä. Tapahtumia seurataan etäisyyden päästä, vaikka Rieux onkin lääkärinä kaiken keskellä. Mutta esimerkiksi asukkaiden kapinointi kerrotaan yleisellä tasolla eikä yksityiskohtia kuvailla tarkasti. Sitten mennään seuraavaan aiheeseen. Ruttoa kuvataan kuin vuodenaikojen muutoksia ja sitten kuvataan, mitä eri vuodenaikoina rutolle tapahtui. Tämä ulkokohtainen tarkastelu sai aikaan sen, että kirja ei ollut hirveän vetävä. 

Suntio

 Antti Hurskaisen Suntio oli paljon ajatuksia herättävä, syvällinen ja surumielinen kirja, mutta siinä oli ongelmakohtansa.

Se kertoo savolaisen pikkuseurakunnan suntiosta, Turtolasta, joka käy teologisia keskusteluja kirkkoherra Sirenin kanssa. Turtola on 5-vuotiaan Monika-tyttärensä yksinhuoltaja. 

Kirjassa kuvaillaan kirkon nykytila ja käydään keskusteluja ajankohtaisista kysymyksistä Kiihtelysvaaran kirkonpalosta Mikael Jugnerin uskokäsitykseen.

Kaikki kirjan teemat nivoutuvat yhteen Monikan sairastuessa ja kuollessa. Kirjan loppupuolella Turtola käy vankilasta käsin kirjeenvaihtoa sekä elävien että kuolleiden kanssa.

Hurskainen osaa kaikessa vähäeleisyydessään kertoa koskettavasti Turtolan menetyksestä ja tekonsa syystä. Se sen sijaan jää mietityttämään, miksi Hurskainen kuvaa naiset pelkästään pahoina. Hän ivaa piispa Mari Leppästä, haukkuu tämä fiktiivisen seurakunnan naispapin ja Turtolan entisen puolison. Turtola ei kritisoi itseään mitenkään parisuhteen toisena osapuolena, nainen on kaikkeen syyllinen. Naiskuva on perinjuurin negatiivinen ja saa miettimään, että oliko kirjan sanoma se, millä naisia on kaksituhatta vuotta lyöty: nainen vaietkoon seurakunnassa.

Pieni runotyttö

 L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö on Runotyttö-sarjan ensimmäinen osa. En ollut lukenut tätä lapsena, joten minulla ei tähän liittynyt nostalgisia tunteita. Saatoin tarkastella kirjaa täysin objektiivisesti; kuinka hyvin se on kestänyt aikaa.

Pikku naisia -kirja ei mielestäni ollut ikääntynyt hyvin. Eniten itseäni häiritsivät vanhentuneet lastenkasvatuskäsitykset, joiden mukaan lasta piti rankaista.

Pienessä runotytössä oli kyllä hyvin paljon ankaraa lastenkasvatusta, mutta kirjailija oli asettunut lapsen puolelle. Sitä ei Pikku naisissa ollut. Montgomeryn lapsuuskuvaus oli koskettavaa. Hän näytti, että lapsikin on ihminen. Kirja ilmestyi 1920-luvulla, ja mielestäni Montgomery kirjoittaa lapsista aika modernisti.

Pieni runotyttö kertoo Emiliasta, joka on menettänyt äitinsä nelivuotiaana ja jonka isä kuolee, kun hän on 11-vuotias. Emilian äidinpuoleinen suku on hylännyt Emilian äidin, koska tämä karkasi aikoinaan naimisiin Emilian isän kanssa. Mutta nyt Emilia päätyy asumaan kahden äitinsä naimattoman siskon luokse ja vaikka tädeistä Elisabeth on ankara kasvattaja, Laura-täti on lempeä ja Emilia saa kokea lämpöä ja turvaa. Lopulta myös Elisabeth kiintyy Emiliaan. Uudesta kuusta muodostuu hänelle hyvä koti.

Kirja sisältää kohtauksia, jotka ovat varmasti tuntuneet maagisilta lapsilukijoista: on ihana metsä, jossa leikkiä; Emilian mainiot päiväkirjahavainnot; ilkeät sukulaiset, joille Emilia osaa laittaa jauhot suuhun; vanha isotäti, joka ymmärtää lapsia paremmin kuin puolta nuoremmat tädit. Hänen kauttaan esitellään myös vanhuutta, miten hyvin vanha ihminenkin voi olla täysi yhteisön jäsen. Sitten on myös kaiken kohokohta: kuinka Emilia näkee kuumehoureissaan Ilsan äidin kuolinpaikan. Miten surumielisen kauniisti tämä kohtalo onkaan kuvattu.

Kyllä, tässä kirjassa oli hohtoa yhä!

Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa oli jälleen takuulaadukas historiallinen romaani, mutta siitä paistoi liikaa läpi Kinnusen oma agenda, joka on "epämiellyttävät naispäähahmot kirjallisuudessa".

Kirja kertoo suomalaisista naisista, jotka Lapin sodan jälkeen palaavat Suomeen. Elämään, jonka he ovat jostain syystä halunneet jättää taakseen. Suurin osa heistä on rakastunut saksalaisiin sotilaisiin ja lähtenyt kotikylästään saksalaisten mukana. Osa on lähtenyt työn perässä. 

Kirjassa seurataan viiden naisen matkaa Altasta Kuusamoon. Naiset ovat tuntemattomien armon varassa ruuan ja majoituksen suhteen. Vähitellen naiset toisensa jälkeen pääsevät perille, mutta ainostaan päähenkilö Irenen kohtalo kerrotaan loppuun.

Ja tästä tullaan viime vuosina puhuttaneeseen aiheeseen: miten kirjallisuudessa ja elokuvissa ei ole nähty juurikaan epämiellyttäviä naispääosia. Kinnunen kertoi ikävästä naisesta Pimeät kuut -kirjassaan ja sitä ennen häneltä ilmestyi tämä Ei kertonut katuvansa, jonka päähenkilö on hyvin samantyylinen kuin opettaja Suorajärvi. Ainoastaan oma etu kiinnostaa. Ja sen takia he ovatkin lopulta jääneet yksin. Mutta tämäkin kuuluu Kinnusen feminismiin: nainen pärjää yksin. 

Pimeät kuut

 Tommi Kinnusen historiallinen romaani Pimeät kuut kertoi lukuvuodesta 1947-48, mutta rivien välistä Kinnunen kritisoi myös 2020-luvun opettajien työtaakkaa.

Kirja kertoo Elna Suorajärvestä. Kuusikymppisestä opettajasta, joka saa väliaikaisen pestin koillismaalaisesta kyläkoulusta. Hän joutuu tekemään kahden opettajan työt ja asumaan rakennuksessa, joka on saksalaisilta jäänyt parakki. Samassa tilassa toimii koulu, ja parakki on umpihomeessa. Uutta koulua on tarkoitus alkaa rakentaa vasta seuraavana kesänä ja sinne Elnaa ei enää valita opettajaksi

Näissä surkeassa oloissa sairaalloinen Elna joutuu selviytymään opettajana lukuvuoden ajan. Kinnusen Twitter-tiliä yhtään lukenut huomaa yhtäläisyydet kirjailijan omaan elämään: hän twiittaa usein kohtuuttomista odotuksista, joita opettajille asetetaan. Kinnunen kertoo vähän liikaakin paasaten siitä, miten paljon opettajan täytyisi tehdä ylimääräistä työtä opetuksen lisäksi. 

Kirjan päähenkilö ei ole kovin kiva tyyppi. Tämä ei ole kritiikkiä, vaan huomio ja joku toinen saattaa nähdä Elnan eri valossa. Minusta hän oli kylmä ja empatiakyvytön. Toisaalta Kinnunen perusteli, miksi Elnasta oli tullut sellainen kuin hän oli. Hänestä oli kaikonnut vuosien saatossa kaikki opetukseen liittyvät romantisoidut ihanteet ja jäljelle oli jäänyt se, että opetus oli pelkästään työtä. 

Kinnunen on tosi hyvä rakentamaan tarinoita, jotka jäävät pohdituttamaan myöhemmin. Pimeät kuut oli muuten myös tärkeä historian oppitunti kansakoulun ja sotien jälkeisen jälleenrakentamisen historiasta.

Jakob

 Satu Rämön Jakob on Hildur-sarjan kolmas ja tätä lukiessa mietin, olisiko kirjailijan kannattanut lopettaa Hildurin tarina edelliseen kirjaan.

Jakob on aika tylsä. Nyt selvitetään kalankasvatusaltaasta löytynyttä ruumista ja seurataan mystistä hevosten verenkerääjää (aika inhottava juttu tuo, että kerätään kantavilta tammoilta verta, jota annetaan tuotantoeläimille). Kaiken ohessa seurataan Jakobin huoltajuuskiistaa, joka päättyy oudosti lapsen äidin ja tämän miesystävän murhiin. Aivan liikaa kaikkea!

Ja monista kuolemista ja kamalista eläinrääkkäyksistä huolimatta Jakob on tylsä kirja. Less is more. Draama ei synny dramaattisista tapahtumista, jos niiden ympärille ei osaa punottua jännittävää juonta.

Epilogi paljastaa, että Rosa, Björk ja Hildur olisivat tietämättään keskellä rikoksia, joihin heidät on lavastettu syyllisiksi. Miksi heidän tarinaansa ei voinut pitää pienimuotoisena? Miksi se ei voinut päättyä siihen, että Hildur löytää äitinsä viemät siskot, vaan tämän kaiken ympärille kietoutuu epäuskottava rikosten vyyhti, johon syyllisinä ovat ulkomailla asuvat islanninhevosten kasvattajat. 

Rakel on seuraavan kirjan nimi. Mahtaakohan siskosten äidin tarinassa olla kerrottavaa vielä yhdeksi kirjaksi..