L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö on Runotyttö-sarjan ensimmäinen osa. En ollut lukenut tätä lapsena, joten minulla ei tähän liittynyt nostalgisia tunteita. Saatoin tarkastella kirjaa täysin objektiivisesti; kuinka hyvin se on kestänyt aikaa.
Pikku naisia -kirja ei mielestäni ollut ikääntynyt hyvin. Eniten itseäni häiritsivät vanhentuneet lastenkasvatuskäsitykset, joiden mukaan lasta piti rankaista.
Pienessä runotytössä oli kyllä hyvin paljon ankaraa lastenkasvatusta, mutta kirjailija oli asettunut lapsen puolelle. Sitä ei Pikku naisissa ollut. Montgomeryn lapsuuskuvaus oli koskettavaa. Hän näytti, että lapsikin on ihminen. Kirja ilmestyi 1920-luvulla, ja mielestäni Montgomery kirjoittaa lapsista aika modernisti.
Pieni runotyttö kertoo Emiliasta, joka on menettänyt äitinsä nelivuotiaana ja jonka isä kuolee, kun hän on 11-vuotias. Emilian äidinpuoleinen suku on hylännyt Emilian äidin, koska tämä karkasi aikoinaan naimisiin Emilian isän kanssa. Mutta nyt Emilia päätyy asumaan kahden äitinsä naimattoman siskon luokse ja vaikka tädeistä Elisabeth on ankara kasvattaja, Laura-täti on lempeä ja Emilia saa kokea lämpöä ja turvaa. Lopulta myös Elisabeth kiintyy Emiliaan. Uudesta kuusta muodostuu hänelle hyvä koti.
Kirja sisältää kohtauksia, jotka ovat varmasti tuntuneet maagisilta lapsilukijoista: on ihana metsä, jossa leikkiä; Emilian mainiot päiväkirjahavainnot; ilkeät sukulaiset, joille Emilia osaa laittaa jauhot suuhun; vanha isotäti, joka ymmärtää lapsia paremmin kuin puolta nuoremmat tädit. Hänen kauttaan esitellään myös vanhuutta, miten hyvin vanha ihminenkin voi olla täysi yhteisön jäsen. Sitten on myös kaiken kohokohta: kuinka Emilia näkee kuumehoureissaan Ilsan äidin kuolinpaikan. Miten surumielisen kauniisti tämä kohtalo onkaan kuvattu.
Kyllä, tässä kirjassa oli hohtoa yhä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti