sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Suomen historia.



kirj. Henrik Meinander

Massiivisen ”Geologica”-tietokirjan jälkeen aattelin, ettei meikälle tee hyvää lukea tietokirjoja. Liian raskasta. Tietopuoliset asiat löytää kätevimmin hakuteoksista tai hakukoneella netistä. On ajan haaskausta päntätä jotain, minkä saman tien unohtaa. 

”Lue tuo”-komennon saattelemana käteen työnettiin Suomen historia. Vähän kapinoin, mutta tein sitten työtä käskytettynä. Jospa kotimaan sirpaleiseen historiatietämykseen tulis edes hitusen ryhtiä... Niinpä sitten Mutkan lämmitysreissuilla kylmässä värjötellen kirjaa pääasiassa lueskelin. 

Ja odotukset palkittiin: Teksti on selkeää, johdonmukaista, helposti omaksuttavaa. Mutta, kuten jo varhaisista kouluvuosista ja niiden historiantunneista tiedän: myös helposti unohdettavaa. Vaan kun oikein pänttää ja kertaamisen päälle vielä muutaman kerran kertaa, alkaisko tuo pikkuhiljaa tallentua muistin sokkeloihin, Suomen Historia... Otan esimerkin: Tiedän nyt kyllä vuosiluvut 1323 ja 1595, mutta mitä ne tarkoittavat ja missä yhteydessä ne pitää esille ottaa! Hyvä on, pistetääs kerraten: Pähkinäsaaren rauhansopimukseen vuodelta 1323 Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa on linjattu Karjalan kannakselle. Pohjoisempia alueita verotettiin molempien valtakuntien toimesta. Rajan epämääräisyyttä lisäsi se, että savolaisia kaskenpolttajia hivuttautui aina vain idemmäs, Novgorodin ja Moskovan alamaisina pidettyjen karjalaisten alueille. Rajakiistoja. Olavinlinna 1470-luvulla. Vihdoin Täyssinässä, vuonna 1595, raja vedettiin Jäämerelle saakka.

Tarkoituksenani ei ole posmentaa koko kirjan sisältöä aiheesta Ruotsin (ja Suomen) itäraja, mutta katson mainninnan arvoiseksi Meinanderin arvion/johtopäätöksen Suomen joutumisesta Venäjän vallan alle Suomen sodan seurauksena: ”Suomen menettämisestä tuli Ruotsin onnen avain.” (sivu 99) Naapurin lintukodossa ei näetsen sitten 1800-luvun alun ole tarvinnu suuremmassa määrin sapeleita kalistella. Suomi on nöyrästi toiminut puskurina ja iskunvaimentimena itään. Ruotsalaiset ovat kaikessa rauhassa saaneet ellostella omissa erinomaisissa kuninkaallisissa marinadeissaan (eritteissään). On selvää, että Talvisodan tavoitteena neuvostopuoleta oli taata Leningradin alueen turvallisuus. Mutta siitä, missä määrin venakkojen kannalta vähemmän maineikas ”suomenkatkaisu” Suomussalmen kohdalta oli seurausta Stalinin päähänpinttymästä rykästä Suomen läpi Ruotsiin, Kiirunan kaivoksille, kirjoittaja ei spekuloi. En kyllä oikein muutakaan järkevää selitystä kyseiselle offensiiville ymmärrä. Miksi nyt muuten vain heittää pari divisioonaa arojen poikia arktisiin oloihin, kun varsin hyvin saattoi arvata, että siellä suu jäätyy messingille! Meinaan, että torvisoittokunta keulilla sieltä Raatteentietä hiippalakkiryssät Suomena katkasemaan. Taisko muuten olla, että puolueettomaks julistautuneen Ruottin malmi pääty lopulta natseille... Että siinä se niiden puolueettomuus.

Hyvää tässä kirjassa on mielestäni se, että Suomen alueella tapahtuneet asiat laitetaan taitavasti maailman mittakaavan perspektiiviin. Hittolainen sentään, mitäs latteuksia päästelenkään! Lörpöttelyä, sanos asiatekstin taitaja, mutta nyt vaan sattuu oleen niin, että just sitä tarkotan, mittakaavaa ja perspektiiviä.

Toinen hyvä piirre kirjassa on se, että historia jatkuu aina Suomen liittymiseen Euroopan Unioniin saakka. Kouluaikoina historia päättyi aina maailmansotiin.

Yks kiinnostava juttu, jota en tietoisesti tullu ajatelleeks ja näinmuodoin mieleeni painaneeksi koskien keskikoulun ja lukion historianopetusta, on Suomen osuus Krimin sodassa. On jollain tavalla kornia ja irvokasta, että 1800-luvun maailmanvaltias, Iso-Britannia, varusti laivaston, joka torvet soiden ja riemunkiljahdusten saattelemana lähetettiin sotaretkelle idän kummajaista petoa, Venäjää, vastaan. Sinne, missä takuuvarpilla ei ollu vastarintaa luvassa. Saavuttuaan viimein Itämeren viimeiseen pohjukkaan, nuo uljaat nelsonin hengenheimolaiset suorittivat raukkamaisia urotekojaan Suomen rannikkokaupunkeja hävittäen... ja losottaen tykeillään kohti linnoituksia. Paukuttelivat kaikessa rauhassa parin vuorokauden ajan Viaporiakin. Venäläistykeillä oli turha yrittää vastata laukauksiin, kantomatka ei riittäny. Viimein horatiot tykkäs, että Venäjää oli nöyryytetty tarpeeks, nostivat ankkurit ja palasivat kotisaarelleen iltasaikalle suurina sankareina.

Vaikken mikään rasistipersu koe olevani, jotenkin mielenkiintoiselta tuntuu se, että kirjan alkuperäinen nimi on "Finlands historia - Linjer, strukturer, vändpunkter". Miks kirjotettu ruotsiks! Jos olis kirjottajana joku Nieminen, Järvinen, Lahtinen, Mäkinen, Möttönen tahi Rönttönen ruotsinkieltä pidettäis elitistisenä paskantärkeilynä, mutta jotenkin tällasen Meinanderin tapauksessa on kielivalinta vaivaton ymmärtää. Ettei vain ole esivanhemmissa aatelisia. Hieman sentään säätyjaon korostamisessa lievennetty - on jätetty se von tai af sukunimestä pois. Pidättäydyn kuitenkin esittämästä pidemmälle meneviä arvioita tästä seikasta, sillä  tietoviisas kirjoittaja varmaan tietää niukimmalla mahdollisella lauseella perustella kielivalintansa... Se tuskin lienee seuraava: "...svenskan är bästen, den vet kungen - den vet hästen!" 

2 kommenttia:

sarka kirjoitti...

Mutta oli se sitten mikä kirja hyvänsä, tieto- tai kaunokirja, ei kaikkia pikku yksityiskohtia voi millään muistaa sen jälkeen, kun kirja on luettu.

Esim, olen Hobitin lukenut elämässäni kaksi kertaa, joista jälkimmäisestäkin on jo yli 10 v. aikaa, en muista enää kaikkia Bilbon kohtaamia seikkailuja, kääpiöiden nimistä puhumattakaan. Mutta päälinjat muistan ja sen, että kirja oli tosi hyvä. Joten on ihan luonnollista, että vuosiluvut unohtaa. Ei se silti tarkoita, että lukeminen olisi mennyt hukkaan.

ja tästä eteen päin muistat, mitä Pähkinäsaaren rauhassa sovittiin, koska olet sitä lukiessasi pohtinut. Aiemmin, kun kyselin sulta ko rauhasta, et tiennyt mitään.

Kaisa Kyläkoski kirjoitti...

Meinander on kirjoittanut ruotsiksi, sillä se on hänen äidinkielensä. Siinä ei mielestäni ole mitään outoa.