tiistai 21. tammikuuta 2014

Vanki nimeltä Papillon

Vanki nimeltä Papillon on Henri Charrièren omaelämäkerta, joka kertoo Charrieren eli Papillonin useista vankilapaoista 10 vankeusvuoden aikana, jotka hän vietti pakkotyössä Ranskan Guayanassa.
Papillon oli tuomittu taposta elinkautiseen vankeusrangaistukseen 1930-luvun alussa. Ranskalla oli melko sairas tapa viedä tuohon aikaan vangit epäinhimillisiin olosuhteisiin kärsimään rangaistustaan. Inhottavuutta lisää se, että vangit vietiin Ranskan siirtomaahan Etelä-Amerikkaan. Ensin siirtomaasta oli louhittu kaikki luonnonvarat emämaan käyttöön, sitten sitä asutettiin eurooppalaisilla vangeilla. Wikipediasta kävin tarkastamassa, miten pitkään vankeja säilöttiin Guayanan alueella, no vuoteen 1946. Vankeja oli alettu raijata meren taa sen jälkeen, kun Ranskan viimeinen kuningaspari oli syösty hallitsijan pallilta.

Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan (vuodelta 1973), ja ennen kirjan lukemista muistelin pitäneeni sitä hyvänä elokuvana. Elokuvan katsomisesta on jo useampi vuosi, joten en tiedä, pitäisinkö siitä enää. Kirjaa lukiessani yritin miettiä, millainen elokuva oli, koska hatarien muistikuvieni mukaan se on hyvin erilainen kuin kirja. Kirjassa Papillon ei tee mitään muuta kuin karkaile, elokuvassa päähenkilö muistaakseni karkaa kahdesti, joista toinen kerta onnistuu lopullisesti. Sinänsä tämä jaarittelu on turhaa, koska kirja ja elokuva ovat täysin erilaiset taiteenlajit. Aloin vain pohtia, kuinka erilaisen kuvan elokuva Papillonista antoi kirjaan verrattuna.. Katson paljon elokuvia, niin väistämättä se johtaa niidenkin analysoimiseen kirjojen analysoinnin yhteydessä.

Vanki nimeltä Papillon oli paikoin aika ällöttävä, mitäs muutakaan se voisi olla, kun kuvataan 1930-luvun vankien oloja. Charriere ei kuitenkaan mehustele ällötyksillä kerjäten lukijalta sivutolkulla sympatioita, vastoinkäymiset kuitataan melko vähäeleisesti. Siksi lukija ei joudu Papillonin iholle, vaan pystyy tarkastelemaan päähenkilön toimia pienen etäisyyden päästä.

Tämä johti kohdallani siihen, että vaikka olin Papillonin puolella ja tunnustin hänet lempeämieliseksi ihmiseksi, paheksuin niitä hänen edesottamuksiaan, joita hän itse hehkutti. Kuten kahden teini-ikäisen intiaanitytön kanssa asumista ja jörnimistä. Olisin luultavasti arvostellut tätä siitä huolimatta, että kirja olisi ollut tunteisiin vetoavampi tai hmm.. enemmän lukijan ymmärrystä kalasteleva. Nämä "lerssi johdattaa minut oikeaan suuntaan ja siksi toimin sen mukaan"-jutut ovat vain ja yksinkertaisesti vastenmielisiä. Kyllä järkevä ja oikeamielinen mies tajuaa, että 12-vuotiaan tytön kanssa makaaminen on väärin, viis siitä, missä kulttuurissa tyttö elää. Naiset ylipäätään oli kuvattu kirjassa lähinnä lerssinhimoisina vamppeina. Sekös tietysti ärsytti.

Mutta se on hyvä, että kirja herättää tunteita. Papillonin matka oli kaikesta sovinistisuudestaan huolimatta kiehtova (totta tai ei). Tärkeä erityisesti Ranskan siirtomaa- ja vankeinhoitojärjestelmäkritiikin kannalta:
Tämä oli se kirja, joka minun piti lukea Vuonna 1984 jälkeen, koska tässä tiesin etukäteen olevan onnellisen lopun.

Ei kommentteja: