Raiteet

 Jari Järvelä on kirjoittanut todella hyviä kirjoja (Kosken kahta puolta ja Aino A.) sekä keskinkertaisia (Klik). Raiteet on näitä molempia.

Kirjan ideahan on mitä oivaltavin: kertoa junaradan synnystä ja sen vaiheista Suomen sodissa. Kirja on jaettu kolmeen osaan: 1. Radan rakentamiseen nälkävuosina 1867-68, 2. Sisällissotaan Kymenlaaksossa ja 3. Jatkosodan loppuvaiheisiin 1944 Karjalan kannaksella. 

Ensimmäisen osan päähenkilöinä ovat kaksi orvoiksi jäänyttä lasta, Ilmar ja Amanda, jotka pestautuvat ruuan takia töihin junaradalle. Kerronta on järvelämäisen sujuvaa ja historiafaktoja on kaivettu esiin perusteellisesti. Mutta näkökulma on etäännyttävä. Amandasta on tehty Klik-kirjan tapaan ihmetyttö, joka horjuttaa patriarkaattia. Se tuntuu anakronistiselta. Amandan vahvuuden olisi voinut esittää vähemmän "humoristisesti" ja fantasianomaisesti. Silloin kirjan ensimmäisestä osasta olisi saanut aidosti koskettavan, kun nyt sen sijaan vain ärsyttää ja teki mieli jättää kirja kesken.

Toinen osa kertoo Amandan lapsenlapsesta Amaliasta, joka kertoo puhekielellä punakaartilaisena olemisesta. Sekin etäännyttää ja ärsyttää, koska ei ole linjassa kirjan muiden tarinoiden kanssa. Minkä takia muut eivät puhu murteella, mutta Amalia puhuu? Amalian ja Teklan rakkaustarinakin tuntuu jotenkin pakosti mukaan väännetyltä. Järvelä ei osaa asettua 19-vuotiaan naisen mielenmaisemaan.

Kolmas tarina onkin sitten sitä parhainta Järvelää. Pääosassa on Amalian poika Voitto, joka on sodassa haavoittunut ja mieleltään järkkynyt ja siksi joutunut kauimmaista junanseisaketta vahtimaan, mikä Suomesta löytyy. Kaverikseen hän on saanut toisen mielenvikaisen, Hesekielin, joka kuulee ääniä ja rakentaa toteemin seisakkeen vierelle vahtimaan (niin hulvatonta!). He pelastavat panssarivaunusta raskaanaolevan sotavanki Rauhan ja nämä kolme muodostavat kolmikon, jonka edesottamuksista lukee pelolla, liikutuksella ja ilolla. Tässä kolmannessa tarinassaan Järvelä pääsee siis sen taian äärelle, jota kirjalta aina odotan: että uskon kirjan olevan totta! 

Voin kunpa ne kaksi ensimmäistäkin tarinaa olisivat olleet näin onnistuneita kuin tämä viimeinen. Silloin kirja olisi ollut erinomainen. Mutta onneksi luin loppuun, enkä keskeyttänyt ensimmäisessä osassa. Mikä humaani, lämmin, viisas lopetus tällä kirjalla olikaan!