lauantai 7. maaliskuuta 2009

Eskimotrilleri

Luin tanskalaisen Peter Hoegin kirjan
Ihme nimi kirjalla, aluksi tuumailin. Kunnes alkusanat luettuani tajusin, että kyse on eskimoaiheisesta opuksesta.

Sen tarkemmin en ole lukenut arvioita ko. kirjasta, mutta joissain äänestyksissä Lumen taju on valikoitu maailman parhaimmaksi kirjaksi. Jätän tuollaiset äänestykset omaan arvoonsa.

Lumen taju kertoo 37-vuotiaasta eskimonaisesta, Smillasta, joka asuu nykyisin Tanskassa ja jonka elämä ei ole oikein raiteillaan, kuten ei muillakaan maailman eskimoilla ole. Asuivatpa he sitten Grönlannissa tai Tanskassa eli Euroopassa. Lumen tajun suurin sanoma onkin, että eskimoilla menee huonosti, koska eurooppalaiset ovat riistäneet heiltä kaiken. Eskimot ovat moniongelmaisia: suurin osa heistä on työttömiä ja juoppoja. Syrjäytyneitä.

Niin.. Asiaan palatakseni.. Smilla on tutustunut 6-vuotiaaseen eskimopoikaan, jonka äiti on juoppo. Yhtenä päivänä poika löytyy kuolleena. Smilla ei usko, että tapahtuma on vahinko ja hän alkaa selvittää murhaa.

Kirjan takakannessa on tanskalaisten kriitikoiden hehkutusta. Kuinka "Lumen taju on uskomattoman jännittävä trilleri, joka tempaa mukaansa" jne. Pah. Sanon minä. Lumen taju on kyllä tarinaltaan trilleri. Se on epäuskottavuudessaan Ilkka Remeksen luokkaa. Mutta toisin kuin Ilkka Remes kertakäyttödekkareissaan, Peter Hoeg ei osaa pitää jännitystä yllä.

Tai sitten hän ei halua.
Aina, kun kirjassa tapahtuu jotain käänteentekevää, esim. "Smilla tulee huoneeseen ja siellä onkin mies. Se on Lukas, Lukas sanoo.." Tämä sanominen olisi äärimmäisen tärkeää, mutta yhtäkkiä Hoeg alkaakin kertoa jostain Smillan lapsuudenmuistosta tai siitä, miltä vesi näyttää vähän ennen jäätymistään. Tätä jatkuu ehkä yhden pienen kappaleen ajan. Sitten palataan Smillan ja Lukaksen väliseen kohtaukseen, jossa on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista jännittävää juttua, mutta jotka kirjailija kertoo lukijalle ohimennen. Että näin siinä kävi. Nyt teidän pitäisi olla jännityksestä mutkalla. Mutta ei minua jännitä enää. Tilanne on mennyt jo. Sinä, tyhmä kirjailija, pilasit jännityksen.

Tällaisia ärsyttäviä keskeytyksiä kirja on ihan täynnä. Hoeg jaarittelee jostain täysin asiaan liittymättömistä jutuista ties miten pitkään ja tärkeät tapahtumat kerrotaan jotenkin puolihuolimattomasti. En tiedä, haluaako hän sitten tällaisella kerrontatavalla erota perinteisistä dekkareista.

Kaiken huipuksi Lumen taju jää kesken. Smilla jahtaa pääpahista jäätiköllä ja siihen kirja loppuu. Suoraan sanoen, minua ottaa todellakin päähän tällaiset "jätetäänlukijanpäätettäväksimitenkävi"-loput. Totta kai olisi pitänyt kertoa, miten kaikille kävi. Ottiko Smilla mekaanikon takaisin, pääsivätkö he Tanskaan, saiko hän elämälleen viimein tarkoituksen, joutuivatko jäljelle jääneet pahikset vankilaan.. Minä en jaksa käyttää mielikuvitustani. Ja jotenkin tuntuu, ettei minulla ole siihen oikeutta, koska tämä ei ole minun keksimäni tarina. En minä voi päättää, miten henkilöille käy, kun päähenkilö ei ole missään vaiheessa tullut minulle niin tutuksi, että voisin ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa. Itse asiassa, kirjan loppuun asti kummastelin suuresti hänen tekojaan. Kirjailija jätti Smillan vieraaksi.

Lumen tajussa hyvää oli eskimoiden elämän kuvaus. Jos Hoeg kerran halusi ottaa kantaa eskimoiden surkeaan elämäntilanteeseen, olisi hän voinut kertoa sen jollakin muulla keinoin kuin tällaisen torson trillerin.

Eniten minua ärsytti se, ettei asioita voi kertoa suoraan. Jos kynä on punainen, miksei kirjailija voi kertoa, että kynä on punainen. Ja jos nimenomaan pitää kertoa, minkä värinen kynä on, kirjailija keskittyykin kertomaan, kuinka kynää terotetaan. Eli kirjailija on täysin harhateillä. Se ei ole lukijaystävällistä, ellei lukijalla ole yhtä kieroutunut ajatusmaailma kuin kirjailijalla.

4 kommenttia:

Giljain kirjoitti...

Viihdettä, hyvää viihdettä! Smilla Jaspersen on suosikki naiseni. Miten ihmeessä tuota suosikki-sanaa käytetään määriteltäessä jotakin lemmikikseen? Kuin sanaa 'lempi'?

myy kirjoitti...

Haha. Viihdettä, joka ei viihdyttänyt. Kyllä Ilkka Remes tekee tämän paremmin.

Piti vielä kirjoittaa, että ei Lumen taju ehkä ihan niin surkea ollut, mitä kirjoituksestani saattoi ymmärtää. Kirjan tapahtumat ja henkilöt seikkailivat mielessäni vielä tänä aamuna, joten sehän on aina positiivista, jos kirja vaikuttaa vielä lukemisen jälkeen. Kirjassa oli parhaimmillaan grönlantilainen tunnelma, mystinen, arktinen ja kiehtova. Harmi, että kirjailija onnistui aina pilaamaan nämä hienot kohdat keskeytyksillään.

Ehkä suosikki-sanaa käytetään, koska lempi viittaa rakkauteen, eikä vieraammista henkilöistä tai asioista uskalleta puhua rakkaina, joten käytetään sitten mieluummin suosikki-sanaa.

Hmm.. niin, Anssi Koivuranta on suosikkiurheilijani, ei lempiurheilijani. En todellakaan rakasta Anssi Koivurantaa! Mutta hän on lahjakas urheilijapoika, joka puhuu hauskaa kuusamolaismurretta, joten mm. näiden seikkojen vuoksi hän on tällä hetkellä suosikkiurheilijani. Itsekin siis suosin suosikki-sanaa.

Jos joku on kivempi kuin toinen, silloin hän on suosikki- tai lempi-. En muita synonyymejä tähän hätään keksi. Nuo ovat ne yleisimmät.

Anonyymi kirjoitti...

90-luvun lopulla Hesan kielikeskuksessa englanninkielen kursseilla muuan samassa ryhmässä ollut janisteri suitsutti vuolaasti ylistystä tästä tanskalaiskirjailijasta. Taisi olla, että lainasin kirjan, aloitinkin, mutta kesken jäi. Jos ei lähe, niin ei sitten vaan lähe... vähän sama kuin toistaiseksi odysseuksen kanssa. Tuo kirjaa suositellut tyyppi oli varmaan hirmu viisas ja kauhean oikeassa, olen nähnyt hänet myöhemmin televisiossa... ei kirjallisuus-... vaan talousasioiden toimittajana.

Eskimo-sanasta pitää ehdottomasti nostaa esille katastrofikirjailija Risto Isomäki, jonka kaksi kirjaa olen lukenut. En nyt saa mieleeni, olenko niitä Nuharupeen vielä(kään) arvioinut. Tietääkseni tiedetoimittajana kunnostautunut Isomäki vetää herkkua ilmaston lämpenemisestä ja kaikesta siihen liittyvästä. Olen kuullut hänen jossain grönlantilaisessa kapakassa sanoneen liian kovaan ääneen sanan "eskimo". Paikallinen natiivi oli juovukkeessa napannut ruokailuvälineen kämmenselkään. Eläköön fingerpori ja lentävät kissat! Lähtee kuin hauki katiskasta. Ei pidä neekereitä neekereiksi sanoman, ei eskimoita, abo-Rginaaleja, hottentotteja, hutujatutseja nimittelemän... ollaan vaan kuin kusi sukassa ja kaikki menee niinkuin pitääkin. Taidan Joycen jälkeen herkutella tällä "höökillä"...

ABOR/jmi.

Zaara kirjoitti...

Oikeastaan tuosta tuosta kirjoituksesta jäi sellainen olo että, hei, tämähän pitää lukea ja kokea itse! Että kuinka kakkaa tuo onkaan? Vähän sellainen Sieppari ruispellossa-olo, hullu hehkutus jostain suunnalta ja sitten kauhea pettymys ja turhautuminen, se olikin ihan skeidaa!