tiistai 3. maaliskuuta 2009

Ihmiskunnan viholliset (viimeinkin)

Vasta tänään huomasin, että olimme saaneet lukijapalautetta, että lisää juttuja ja nopeasti! Se lämmitti mieltäni!!

Muuten, Giljain, jos haluat liittyä Nuharupeen, niin ilmoita. Joukkoon tummaan mahtuu varsin hyvin vielä yksi jos toinenkin Nipsu, Hemuli, Piisamirotta tai vaikkapa Drontti Edward.

Sitten aiheeseen: taisinpa brassailla joskus tuossa tammikuun alussa, että luen Ihmiskunnan viholliset parissa päivässä. NOT! Sitä ei tapahtunut. Oli kaikenlaista juhlahässäkkää (Niiskuneidistä tuli Niisku-Peikko jne.. Muumilaaksossa piisasi vilinää kerrakseen.), joten lukuaikaa ei riittänyt, vaikka kuinka oli Waltaria yöpöydällä.

Viime viikolla rutistin ja luin kaksiosaisen Ihmiskunnan viholliset-teoksen (yhteensä 746 sivua) vihdoin loppuun. Kuten jo aiemmin mainitsin, kyse on itsenäisestä jatko-osasta Valtakunnan salaisuudelle.

Kun Valtakunnan salaisuus eteni lähes unenomaisessa tunnelmassa kohti päätepistettään, Ihmiskunnan vihollisissa mennään ihan toisessa äärilaidassa. Jossain inhon ja kauhun välimaastossa. Ja miksi näin? No, siksi, koska nyt Waltari on tullut Jerusalemista Roomaan, irstailujen keskipisteeseen.

Keisarina oli kirjan alussa Claudius, mutta enemmän Waltari keskittyy kuitenkin kertomaan Claudiuksen jälkeen valtaannousseen keisari Neron noususta ja tuhosta.

Minkä taiteilijan maailma minussa menettääkään? (Neron viimeisiksi väitetyt sanat)

Kaikkihan me tiedämme, mistä Nero on kuuluisa.

Kristittyjen surmaamistavat tulivat erittäin selviksi. Kirjan päähenkilö, Valtakunnan salaisuuden Markuksen poika Minutus, on kuvattu tyypilliseksi oman aikansa roomalaiseksi, kovaksi ja itsekkääksi. Hänen silmillään katsomme, kun Nero tapattaa tuhansia kristittyjä. Minutus pelkää enemmän oman henkensä ja kunniansa puolesta kuin tuntee edes myötätuntoa kuolevia kohtaan. Kovin erilaisia olivat huvit tuon ajan Roomassa kuin nykyajan Suomessa. Mieluummin tosiaan katson vaikka Salattuja eläimiä kuin ihmisten ristiinnaulitsemista.

Waltari oli siis taas taustatyönsä tehnyt.

Minun on kuitenkin pakko verrata Valtakunnan salaisuutta ja Ihmiskunnan vihollisia toisiinsa. Onhan kyseessä emäteos ja sen jatko-osa. Ne liittyvät toisiinsa, joten ovat vertailukelpoisia.

Valtakunnan salaisuudessa oli koko ajan jännitettä, kuten hyvissä kirjoissa on. Tarina rullasi jouhevasti eteenpäin, eikä lähtenyt harhapoluille. Se piti otteessaan. Ihmiskunnan vihollisissa on se ongelma, että sen juoni meinaa välillä karata käsistä. Minutus seikkailee Britanniassa, Aasiassa, Korintissa ja jotenkin nuo retket jäävät vähän hatariksi ja tarkoituksettomiksi. Toisin kuin esim. Sinuhessa, jossa päähenkilön matkat olivat osa kokonaisuutta, eivätkä jääneet ohuiksi ja irrallisiksi sivujuoniksi. Jotenkin minulle tuli sellainen tunne, että Minutus retkeili vain siksi, koska kirjailija halusi kertoa, millaisena piti 50 jKr:n Britanniaa.

Mutta poliittiset tapahtumat Waltari kyllä hallitsi. Niissä hänen perehtyneisyytensä Rooman historiaan pääsi esille, eikä se ollut yliampuvaa, koska hän osasi laittaa sopivasti mukaan myös omaa mielikuvitustaan.

Ihmiskunnan viholliset oli Waltarin viimeinen kirja. Se julkaistiin v. 1964. Luulen, että Waltari summasi näitä kirjoja kirjoittaessaan omia tekojaan elämässä ja ehkä Minutus oli jollain tasolla hänen omakuvansa. Minulla on lukupäiväkirja, jonka äiti antoi minulle saatuaan sen kirjakerhosta. Siinä on kohta, jossa kysytään, mitä kirja opetti. Olen kirjoittanut siihen "paatuneinkin voi saada synninpäästön, jos sydämessään myöntää oman paatuneisuutensa". Näin itse käsitin sen, mitä Waltari halusi kirjallaan sanoa. Sillä vaikka Minutus olikin itsekäs ja pelkuri, hän tahtoi edes poikansa takia toimia oikein. Eikä siis ollutkaan läpeensä paha, vaikka luulotteli itselleen niin.

Olen jo suunnitellut, mitä seuraavaksi luen. Mutta ei paljasteta sitä vielä. Huomenna kirjasto kutsuu!

Ei kommentteja: