lauantai 6. helmikuuta 2010

Simpukka-ateria

Saksalaiset: siinä vasta kansa, joka osaa. Birgit Vanderbeken Simpukka-ateria on kertomus tästä osaamisesta. Äiti valmistaa kahden lapsensa kanssa työmatkalta saapuvalle isälle simpukka-ateriaa. Simpukat ovat isän suosikkiruokaa. Äidin kädet ovat juoksevasta jääkylmästä vedestä tulleet tulipunaisiksi, simpukat kun on harjattava perusteellisesti - isä ei ilahtuisi, jos hampaissa kirskahtaisi sinne kuulumaton hiekanjyvä.

Perheen tytär tarkkailee äidin valmisteluja. Ruoka on valmista, mutta isää ei kuulu. Kuluu tunti, toinen, neljäs tunti. Kymmeneltä kaikki on jo toisin: äidin ja lasten viinistä humaltuneissa muistoissa isä onkin paljastunut perhettään tyrannisoivaksi hirviöksi, joka haukkuu poikaansa tyttömäisyydestä, tytärtään poikamaisuudesta. Isä haluaa rakentaa vaimosta ja lapsistaan perheen, joka elää hänen käskyjensä mukaan. Perheestä on tultava perhe, muuten lyödään ja haukutaan.

Vanderbekenin romaani on yksi pitkä luku, joka on valitettavan ennalta-arvattava. Alusta asti on selvää, että luvassa on perinteinen ydinperheen luhistumisen kuvaus. Edes kerronnallisesti Simpukka-ateria ei säväytä. Kun romaani sattuu vielä olemaan yksi reunoiltaan tasattu, pitkä virkkeiden pötkö, ei ulkoasukaan ole miellyttävä. En edes tiennyt tällaisen olevan mahdollista! Rax Rinnekankaan epämääräinen kansi rumaa nimifonttia myöten sopii sisällön mitäänsanomattomuuden kanssa mainiosti yhteen.

Ei kommentteja: