perjantai 2. heinäkuuta 2010

Kuin surmaisi satakielen

Toteutin ehdottamani haasteen luettuani tänään loppuun Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, jota on Wikipedian mukaan myyty 30 miljoonaa kappaletta. Kyseinen kirja oli Harper Leen ensimmäinen ja viimeinen. Se pohjautuu osittain kirjailijan omaan elämään 1930-luvun Alabamassa. Itse Harper Lee elää ja hengittää yhä. Hän on vuoden vanhempi kuin Heguli ja Arska.
Eniten myyneiden kirjojen listalla oli paljon skeidaa, olihan kyse nimenomaan eniten myyneiden kirjojen listasta. Suuri kansanjoukko ei ole aina oikeassa, hah, olipa suuri paljastus... Mitä enemmän jostain kirjasta kohistaan sitä varmemmin kassakoneet kilahtavat. Listalta löytyvät mm. sellaiset "klassikot" kuin Da Vinci koodi, Enkelit ja demonit, Sweet Valley High-, Bridget Jones- sekä Twilight-kirjasarjat.

Ihmiskunta ei kuitenkaan ole täysin turmioon menossa, sillä kaiken tuon paskan keskeltä listalla roikkui muutama mestariteos: Ruusun nimi, Mankelin Kurt Wallander-sarja, Sota ja rauha, ihan näin esimerkkeinä mainittakoon. En viitsi mainita mr. Tolkienin tuotoksia, te tiedätte kantani niihin.

Mutta minkälainen kirja sitten oli Kuin surmaisi satakielen? Oliko se skeidaa.. vai mestariteos? No, heti alusta asti huomasin, että nyt ei olla missään Nora Robertsin diibadaabamaailmassa, vaan tämä on oikea kirja, tämä antaa ajattelemisen aihetta. Se on ihan jees ominaisuus.

Kuin surmaisi satakielen sijoittuu Yhdysvaltojen syvään etelään (jep, taas ollaan entisen Konfederaation alueella). Samoja aineksia tässä oli, kuten Pienessä ystävässä, joka sijoittui 40 vuotta eteenpäin. Oli köyhiä valkoisia, vähän parempiosaisia valkoisia ja sitten oli tummaihoisia, ja heidän välisten suhteiden käsittelystä oli molemmissa kirjoissa kyse. Toisin kuin Tartin kirjassa, jossa elettiin rotusorron jälkeistä aikaa, Leen tarinassa rotusorto oli vasta kunnolla alkamassa. Tummaihoiset olivat vasta 60 vuotta olleet vapaita, eikä heitä edelleenkään pidetty ihmisinä. Etelävaltioiden henki haisi yhä voimakkaana.

Kuin surmaisi satakielen päähenkilönä on Jean Louise-niminen tyttö, jota kutsutaan Scoutiksi. Tarinan alussa hän on 6-vuotias ja lopussa lähes 9-vuotias. Kirja on siis kasvutarina ja sen lisäksi paljon muutakin. Harper Lee kertoo tarinansa humoristisesti ja lämminhenkisesti. Välillä nauroin ääneen. Siitä on aikaa, kun viimeksi olen kirjaa lukiessani nauranut ääneen. Jotkut kuvailut osuivat niin kohdalleen.
Olen lukenut paljon sellaisia kirjoja, joita en voisi suositella ihan jokaiselle. Päin vastoin, kiellän teitä lukemasta Nora Robertsin tuotantoa (paitsi Äng, lue ihmeessä, haha), koska niistä ei hirveästi olisi mitään hyötyä teille. Ne kirjat vain saisivat ärsytyskynnyksenne ylittymään ja miettisitte, miksi luen tällaista paskaa? Niistä ei saa mitään irti, ellei ole kohderyhmässä ja vaikka olisi, niin silti vituttaisi, että pitikin taas lukea jotain tämäntasoista roskaa. Anteeksi kielenkäyttöni, asiaa ei muulla tavoin voi ilmaista.

Mutta.. Kuin surmaisi satakielen on tutustumisenarvoinen kirja. Se ei ole vaikeaselkoista, eikä se ole niin pitkä, että siitä tulisi kynnyskysymys. Vaikka siinä välillä toteutuu epäoikeudenmukaisuus ja vääryys, lopuksi tuntuu kuin joku levittäisi viltin olkapäille. Niin lämpöinen mieli kirjasta jää.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Taas listalle yksi kirja, elokuvana ainakin toimi hyvin(isää näytteli Gregory Peck). Joskus sitä sinnikkästi luin kirjan kuin kirjan loppuun asti, mutta nykyään jätän kesken, jos tuntuu, että aika menee hukkaan(esim. Ei Kiitos A-L Härköselle). Reissunpäällä ollessa menee kyllä kehnommatkin, jos on parhaat lukenut jo päältä pois.
Lukuiloa nuharuven lukijoille. @M

Ossukka kirjoitti...

Kiitti, tät.

Joo, siis Imdb:stä kattelin, että Suomen vävyhän näytteli tosiaan leffassa. Harkitsin jo dvd:n hankkimista.

Yleensä, jos joutuu sinnittelemään, kirja osoittautuu lopulta huonoksi, mutta joskus käy niin, että kirja onkin oikeasti hyvä, kuten itselleni kävi tuon Pienen ystävän kohdalla.

Ehkä surkein kirja, jonka väkisin luin loppuun, oli Sinkkuelämää. Se oli jotain niin luokattoman huonoa, että olisi kannattanut suosiolla jättää kesken. Aina sanotaan, että minkä tahansa lukeminen on hyvästä, mutta olen kyllä sitä mieltä, että Candace Bushnelin kirjoja kannattaa välttää.

pekkah kirjoitti...

Olin emigranttina viitisen vuotta ja sattumalta reppuuni oli sujahtanut ko kirja. Niin ajatuksia herättävä ilmaus kirjallisessa muodossa, että hätkähdin pitkäksi toviksi. Nostaisin teoksen lajissaan ja tyylissään omalle oksalle jolla saattaisi se satakieli visertää. Ajan ja ajatuksen kanssa herättää varsinkin jonkun verran historiaa tunteneet lukijat horroksesta .. nyt on jo sentään värilline pressa.