tiistai 20. heinäkuuta 2010

Vaarallinen turvapaikka & Savuhuntu

Palasin laadusta takaisin paskan äärelle. Pudotus oli huomattava. Tuntuu, että mitä enemmän näitä norarobertseja luen, sitä surkeammiksi ne käyvät. Jos välttämättä haluaa kirjailijan tekeleisiin tutustua, niin suosittelen 90-luvun puolenvälin maissa kirjoiteltuja opuksia. Montana Sky ja Firenzen tumma nainen olivat ihan ok, vaikka kyllä nekin sisälsivät naurettavuuksia, myötähäpeää ja myös tylsistymistä (molempia olisi voinut tiivistää reippaasti).

Mutta Vaarallinen turvapaikka ja Savuhuntu olivat kyllä aika kokopaskoja. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa kummastakaan. Ne eivät olleet edes viihdyttäviä, vaan todella, todella pitkäveteisiä. Olen myös kyllästynyt näihin mustavalkoisiin henkilöhahmoihin. Ja liian siirappionnellisuusloppuihin.

Esimerkiksi Vaarallisessa turvapaikassa päähenkilönaisen isä on ollut koko hänen elämänsä todella etäinen ja tyly tytärtään kohtaan. Sitten lopussa tapahtuu ihme ja isä muuttuu täysin toiseksi ihmiseksi. Muutos tapahtuu parin viikon aikana ja on täysin epärealistinen. Myös naisen välit sisaruksiinsa ovat olleet hyvin etäiset, ja yhtäkkiä he kaikki ovatkin best friends forever. Ja ihmiset, joiden kanssa päähenkilö ei tule toimeen, paljastuvat lopulta joko murhaajiksi tai murhaajien puolisoiksi. Eli jos ei tule päähenkilön kanssa toimeen, on luultavasti huono ihminen.

Mutta kaikki ihmiset eivät vain tule toistensa kanssa toimeen. Vaikka kyseessä olisi kaksi hyvää ihmistä. Että vaikka joku olisi omasta mielestä helkkarin rasittava, se ei tarkoita, että hän olisi murhaaja. Mutta Nora Robertsin maailmassa ihmisiä on tasan kahta eri lajia.

Savuhuntu taas.. no, en ymmärrä, että miten nainen, jonka kaksi poikaystävää on murhattu, voi ylipäätään olla järjissään. Näiden kirjojen päähenkilöt ovat aina jotain yli-ihmisiä: laihoja, kauniita, fiksuja ja selviävät kokemistaan järkyttävistä tapahtumista kovin helposti. Yleensä roberts käyttääkin päähenkilöiden kokemia kauheuksia vain aasinsiltana jörnimistapahtumille: juuri, kun nainen on kokenut jotain kauheaa, unelmien prinssi sattuu juuri oikealla hetkellä paikalle, jolloin nainen voi alkaa halailla miestä, vaikka aiemmin ei olisi sitä voinut sietää. Ja sitten asia johtaa toiseen ja kohta ollaankin CMX:n Kultanaamion teksteissä.

Ehkä tuo on joku amerikkalainen tapa, jota tällainen juntti from Urkan perämetsä ei vaan käsitä. Yhtäkaikki, meikäläisellä on seuraavaksi vuorossa taas löövromaani, mutta Nora Robertsin se ei ole. Ei todellakaan. Taidan pitää (ikuisen) tauon kyseisen naikkosen tuotannosta.

2 kommenttia:

Pellervo kirjoitti...

Jätkä on tulessa,iteksiäsi olet täällä täyttänyt nuharupisten kesätyhjiötä.

Tuosta scheisse-kirjallisuudesta todettakoon, että sellaisia ihan kohtalaisiakin kirjoja arvostaa ihan toisella tapaa, kun välillä survaisee sormensa oikein kunnolla sontaan. Itse odottelen Master and Commander-meriseikkailusarjan seuraavan osan ilmestymistä suomeksi...

Myy kirjoitti...

Kyllä, tulessa ollaan. Tuli joku sellainen hullu lukuinto, teki mieli ahmia paskaa ja vähemmän paskaa niin, että välillä jäi yöunet väliin. Tilanne on nyt rauhoittumaan päin.

Todellakin, siis Nora Roberts on avannut silmäni entisestään laatukirjojen hienoudelle.

Ja kesätyhjiö indeed. Missä muut ruvet laahustaa? Hä? Ei kesällä voi olla muuta elämää kuin kirjat, joten arvioita tänne ja sassiin!