perjantai 18. heinäkuuta 2014

Mustarastas laulaa

Halusin lukea traagisen rakkaustarinan, joka on kirjoitettu viimeisen 20 vuoden aikana. Sellaisen laadukkaan, hieman yhteiskuntakritiikkiä sisältävän rakkaustarinan, jonka pääosassa kuitenkin olisi nimenomaan kahden ihmisen välinen suhde. Tyyliin Ian McEwanin Sovitus.

Yleltä tuli (Teemalta?) toukokuussa minisarja Mustarastas laulaa, joka perustui Sebastian Faulksin samannimiseen romaaniin vuodelta 1993. En ehtinyt minisarjaa katsoa, mikä jäi vähän harmittamaan. Olihan sitä kehuttu ja tarina vaikutti kiinnostavalta. Koska olin jostain saanut sellaisen käsityksen, että kirjana Mustarastas laulaa on Sovituksen-tasoinen lukukokemus, kävin sen kirjastosta lainaamassa.

Vaan siinähän se nähtiin taas, että älä koskaan usko, mitä muut sanovat NYKYkirjallisuudesta (ennen 1900-lukua kirjoitetut kirjat, joita on kehuttu, ovat poikkeuksetta aina lukemisen arvoisia).

Ensimmäiset 150 sivua Mustarastas oli Fifty Shades of Graytä. Kirjailijan ulosanti oli paneskelukohtauksia lukuunottamatta kuin lapsen kirjoittamaa. Hahmot vain tekivät asioita vailla mitään tolkkua. Stephenin ja Isabellen rakkaustarina syttyi mielestäni kovin heppoisesti ja niistä jörnimiskohtauksista: ihan oikeasti! Ei kiinnosta. Jane Austen osasi sanoa sen rivien välistä, sinä Sebastian Faulks kuulostat joltain Sinä-Minä-lehden teini-ikäiseltä kirjoittajalta. Olisi ehkä kannattanut jättää jotain kirjoittamatta, sillä eritteiden yksityiskohdista kertominen löi kirjaan vahvan harlekiinileiman.

Kirjan tärkein tapahtuma eli raskaana olevan Isabellen häipyminen Stephenin luota oli kyllä kaikkein käsittämättömin ja hatarin käänne. Perustelut horjuivat kuin makkaratikun päälle asteteltu tiiliskivi. Siis miksi jätti Stephenin? Miksi? MIKSI? Ja toisaalta, ei oikeastaan edes kiinnostanut, koska hahmot olivat sellaista hattaraa, että niihin ei oikein voinut samaistua. Yhtä moniulotteisia kuin ne paperinuket, joilla leikin kersana.

Hajoilin siis melkoisesti ensimmäisen sadan sivun aikana, mutta kun sotaan päästiin, Faulks yllätti positiivisesti. Sotaan sijoittuvat kohtaukset (ja onneksi niitä oli paljon) kun olivat kirjan ehdottomasti parasta antia.
Mutta sitten, ihan tyhjästä, hypättiin ensimmäisen maailmansodan maanalaisista tunneleista vuoteen 1978, jossa päähenkilön lapsenlapsi eli 38-vuotiasta elämäänsä. En ymmärtänyt, miksi Elizabethin elämästä ei ollut voinut tehdä kehyskertomusta ihan kunnolla. Siten, että koko kirja olisi alkanut vuodesta -78 ja siitä sitten loikattu aina välillä I ms:an? No, oli miten oli, mielestäni koko Elizabethin olisi voinut jättää kirjasta pois. Sillä sain pieniä raivareita siitä, millaiseksi pälliksi tämä lapsenlapsi oli kuvattu.

Ja tämän hahmon kohdalla vaivasi se, mikä riivasi koko Mustarastas laulaa -kirjaa (toistetaan nyt vielä itseä): hahmojen hitonmoinen yksiulottuvaisuus ja asioiden tapahtuminen vähän liian yksinkertaisen helposti. Esimerkiksi Elizabethin yhtäkkinen kiinnostuminen isoisästään vain se takia, että kuuli uutisista, että oli kulunut 60 vuotta I ms:n päättymisestä (ja siihen saakka tyyppi ei edes tiennyt, milloin oma äitinsä oli syntynyt). Enkä kestä sitä, ettei Elizabeth tiennyt mitään kummastakaan maailmansodasta, vaikka itse oli syntynyt 1940, jolloin luulisi omaavan muistoja II ms:sta. Pommitettiinhan Iso-Britanniaakin ahkerasti, että eivät siviilit välttyneet omakohtaisilta sotakokemuksilta, vaikkeivät rintamalinjan alta joutuneetkaan kotejaan jättämään.

Otti päähän myös suunnattomasti se, minkälaisiksi Faulks oli kuvannut 70-luvun lopun britit. Elizabethin lisäksi kukaan muukaan hänen tutuistaan ei tiennyt mitään sodista, ei esim. sitä ketkä olivat sodan osapuolina ja miksi sodittiin ja miten sodissa kuoli miljoonittain ihmisiä. Siis hä? Vuonna 1978 II ms:n päättymisestä oli reilu kolmekymmentä vuotta. Joko britit tosiaan ovat jotain Anna "sen sijaan, että ihmiset olisivat kiinnostuneita menneestä ajasta, pitäisi keskittyä nykyhetkeen" Abreun kaltaisia LÄHIhistoriasta kiinnostumattomia kuplassa asuvia idiootteja tai sitten Faulks taisi kertoa omasta yleissivistymättömyydestään. Suomalaiset (annaabreun kaltaisia harvoja vatipäitä lukuunottamatta) tuntevat kyllä oman maansa historian niin, että tuntevat tietysti 1900-luvun sotahistorian ja sen lisäksi voivat selittää, miten esimerkiksi, isoviha näkyi heidän kotipaikkakunnallaan. Tai jos on kyseessä länsisuomalainen paikkakunta, asukkailla on tiedossa, miten nuijasotaa käytiin heidän kotikonnuillaan.

No joo, ehkä minä en ihan kuulunut tämän kirjan kohderyhmään. Koska minulle on tärkeää, että jos kirjoittaa historiallisen romaanin, osaa tehdä hahmoistakin historiallisia. Ei anakronistinen paperinukke ole uskottava eli kiinnostava. Jollekin 50 shades of grayn lukijalle tämä saattaakin näyttäytyä vakavastiotettavana, sodanvastaisena rakkauseepoksena. Mutta kun on lukenut Teurastamo 5:n, hiemankin höttöinen sotaromaani vaikuttaa kornilta, kliseitä täynnä olevalta kakkakikkareelta. Juuri sellainen oli Mustarastas laulaa.

5 kommenttia:

Marjaana kirjoitti...

Katsoin tv-sarjan, joltain YLE:n kanavaltahan se tuli, en enää muista miltä. Ihan OK seurattavaa kun ei muutakaan keksinyt, kirjan pariin se ei kuitenkaan houkutellut.

Sarjassa ei nähty ollenkaan 70-lukua, vaan se alkoi sodasta. Stephen muisteli sitten takaumissaan romanssia Isabellen kanssa ja vasta toisen jakson lopulla selvisi kaksikon välirikon syy. Oikeastaan tämän takia taistelin nukahtamista vastaan ja katsoin sarjan loppuun. Viimeisinä kuvina tarjoiltiin kotiin tyttärensä luo palaava katuva isukki.

Etukäteishehkutusten perusteella odotin enemmän, loppufiilis oli "tulipahan katsottua".

Marjaana kirjoitti...

Katsoin tv-sarjan, joltain YLE:n kanavaltahan se tuli, en enää muista miltä. Ihan OK seurattavaa kun ei muutakaan keksinyt, kirjan pariin se ei kuitenkaan houkutellut.

Sarjassa ei nähty ollenkaan 70-lukua, vaan se alkoi sodasta. Stephen muisteli sitten takaumissaan romanssia Isabellen kanssa ja vasta toisen jakson lopulla selvisi kaksikon välirikon syy. Oikeastaan tämän takia taistelin nukahtamista vastaan ja katsoin sarjan loppuun. Viimeisinä kuvina tarjoiltiin kotiin tyttärensä luo palaava katuva isukki.

Etukäteishehkutusten perusteella odotin enemmän, loppufiilis oli "tulipahan katsottua".

Pellervo kirjoitti...

Otapa Siri Hustvedia lukuun. Hae vaikka mun hyllystä. Eivät ne ihan puhdasverisiä rakkaustarinoita ole mutta niitäkin elementtejä riittää.

Sarka kirjoitti...

Ok, ajattelin, että hyvä tekijä saisi väännettyä kirjasta ihan kelpo sarjan/elokuvan ja siksi olin yhä kiinnostunut näkemään minisarjan. Mutta ei tuo sarja kovin hääviltä kyllä kuulostakaan. Täysin päinvastainen loppuratkaisu sitten kuin kirjassa..!

Äh, Hustvedt ei yhden kirjan perusteella ole pystynyt vakuuttamaan. Saat kehua jotain tiettyä opusta vielä, josko kiinnostuisin sittenkin.

Pellervo kirjoitti...

No vaikka amerikkalainen elegia tai lumous.