lauantai 26. heinäkuuta 2014

Takana puhumisen taito

Päätin, että Vittulajänkän jälkeen tyhjennän yöpöytäni. Ei sen päällä loju kuin kaksi kirjaa, mutta ne kaksikin ovat liikaa, koska ensimmäinen on lojunut siinä tammikuusta ja toinen huhtikuusta. Ensimmäinen on vielä niin suuri, että se vie aika paljon tilaa. Ja jos en niitä lue nyt, ne ovat siinä vielä ensi kesänäkin, koska hitto, enhän minä talvella kerkeä muuta tehdä kuin gradua.

Aloitin yöpöydän tyhjennyksen pienempikokoisesta. Ostin huhtikuussa yhden ihanan (vain minä voin käyttää tietokirjasta sanaa ihana..) kirjan ja tuolloin oli Suomalaisessa menossa kampanja, jossa uuden kirjan ostaja sai kaupanpäällisiksi Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman. Meinasin itse asiassa kieltäytyä tästä lahjasta, koska

a.) en tarvitse turhaa rojua elämääni
b.) epäkiinnostavat kirjat ovat nimenomaan turhaa (hyviä kirjoja kyllä keräilen ja niitä divarista etsimällä etsin)
c.) en pidä Anna-Leena Härkösestä.

Mutta en sitten kieltäytynyt. Ajattelin antaa Härköselle mahdollisuuden - taas. Teininähän luin tosi paljon Härkösen kirjoja, koska laiskuuttani ajauduin usein siihen tilanteeseen, etten jaksanut aina lähteä kirjastoon metsästämään uutta lukemista saatuani edellisen opuksen loppuun. Tuolloin käännyin sitten vanhempieni kirjahyllyn puoleen. Hyllystä löytyi paljon klassikoita, mutta niitä enemmän dekkareita ja sitten tätä Härköstä. Kun olin lukenut klassikot ja dekkarit, vuorossa oli Härkönen. Enkä hirveän vakuuttunut ollut yhdestäkään Härkösen kirjasta, en edes Häräntappoaseesta, joka 90-luvun lopun ja 00-luvun alun teinistä oli aika vanhentunut kuvaus teini-iästä.

Parikymppisenä sisko suositteli Härkösen kolumnikokoelmaa, joka oli ihan ok, mutta ei mitään sen enempää. En kuitenkaan ajautunut turhautuneen raivon valtaan, joka seurasi Härkösen romaanien jälkeen (saakeli, mitä kuraa! NGH!#####hästäg hästäg). Tämä muisto mielessäni en kieltäytynyt Suomalaisessa kirjakaupassa tästä uusimmasta kolumnikokoelmasta, jonka nainen on suoltanut.
Noh. Mitkä fiilikset tästä kirjasta jäi? Tai näistä kirjoitelmista.

Ensinnäkin, Anna-Leena Härkönen on taitava kirjoittaja. Sitä en kiellä. Hän osaa asettaa sanansa ammattimaisesti. Mutta kirjoituksen sisältö ei olekaan niin taidokasta, vaan se on melkoisen tylsää. Kokoelman puoliväliin asti haukottelin lukiessani, kun kirjailija tarttui teemoihin melko hampaattomin ikenin. Ikävöin Hynystäkin välillä. Hynynen osaa sen, mitä Härkönen ei uskalla viedä loppuun: itseironian. Härkösellä sitäkin kyllä on, mutta ei tarpeeksi. Uskalla nauraa itsellesi enemmän, neuvoisin tätä naista. Mutta kyllä kokoelmasta löytyi jotain ihan osuviakin juttuja. Esimerkiksi Kosto, Revontulien pointti ja Naamakirja olivat hyviä.

Ei kommentteja: