torstai 19. lokakuuta 2017

Jevgeni Onegin

Salka Valkan viitoittamalla tiellä jatketaan, onnettomilla rakkaustarinoilla. 

Aleksandr Puškinin Jevgeni Onegin (kokonaisena laitoksena ilmestyi 1833) kertoo iankaikkisen tarinan häntäheikkipelimiehestä Jevgeni Oneginista ja häneen rakastuvasta tytöstä, Tatjanasta, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia sitoutumiskammoiseen Oneginiin.

Suomalaisena koen venäläisen ja pohjoismaisen kirjallisuuden läheiseksi. Niissä on sitä samanlaista  melankolisuutta, jonka syynä on se, että on jouduttu vuosituhannet elämään kylmässä ja pimeässä. Samaistuin Puškinin romanttisiin luontokuvauksiin ja nyökyttelin, että niinpä niin, Kalifornian auringon alla elävät eivät voi mitenkään ymmärtää, mitä tarkoittaa "marraskuu" näillä leveysasteilla.
 

Ja koska oli Pietarissa vaikuttanut kirjailija,  Suomi-viittauksiakin löytyi.
Alkoi kiinnostaa tämä Eda.
Jevgeni Oneginissa oli paljon otoksia Puškinin omasta elämästä. Tuskinpa hän osasi aavistella, että mustasukkaisuudesta johtuva kaksintaistelu koituisi myös hänen kohtalokseen. Hän nimittäin kirjoitti Jevgeni Oneginiin kaksintaistelukohtauksen, jonka syy oli mustasukkaisuus: Onegin ampui taistelussa ystävänsä Lenskin, joka oli haastanut Oneginin, koska tämä oli liehitellyt Lenskin morsianta. Tapon jälkeen Onegin ei saanut enää sielulleen rauhaa, vaan lähti vuosiksi pois Venäjältä. Lenskin morsian sattui olemaan Tatjanan sisko.

Tatjana käy vierailulla Oneginin kartanossa, jossa itse isäntä ei siis paikalla, koska on muilla mailla. Hän availee Oneginin kirjoja, joihin mies on tehnyt sivumerkintöjä. Käy ilmi, että tyyppi on fanittanut Byronia, niin, että on vetänyt sydämiä hänen lauseidensa perään. Tai jotakin vastaavaa (kun lukee runoutta, voi tulkita melko vapaasti). Tatjanalle tulee tunne, että Onegin onkin vain jokin roolihahmo, jonka hän on luonut kirjallisten ihanteidensa mukaan. Mutta niinhän ne aina ovat, nuo ihastusten kohteet, saavuttamattomilta tuntuvat bachelorit, jotain muuta kuin lihaa ja verta - shadow and thought.

Vuosien päästä Onegin palaa. Ja kohtaa Tatjanan.
Yhtäkkiä onkin mieli muuttunut ja perheen perustaminen alkanut kiinnostaa. Kylläpä vain onkin kumma, kun ei meinaa Tatjana häntä tunnistaa. Vaikka niin tyttö aikoinaan hänestä oli kiinnostunut. Saaliista tulikin saalistaja. Barney Stinsonilla on tästä teoria.. Mutta Tatjana ei enää lämpene.
Niin. Siinä sinulle, senkin liero. Juna meni jo!
Jevgeni Onegin - ikuinen tarina lierosta, tytöstä ja sydänsuruista. Kaunopuheisesti. Ei ihme, että tämä on klassikkojen klassikko.

Ei kommentteja: