perjantai 6. lokakuuta 2017

Huonemiehen poika

Nuorena ihmettelin pappani Kalle Päätalo-fanitusta, jonka oudoimpana piirteenä oli yksiavioisuus Päätalon tuotantoa kohtaan. En  nimittäin muista hänen lukeneen mitään muita kirjoja. Nyt vuosia myöhemmin olen kuitenkin löytänyt itseni pappavainaan Iijoki-sarjan ääreltä.

Tähän on syynä Kirjojen Suomi -projekti, joka oli nostanut yhden Iijoki-kirjan 100 kirjaa -listalleen. Sen tiimoilta törmäsin Päätalolta Päätalolle -blogiin ja koin ahaa-elämyksiä. Miksi en lukisi Päätaloa, joka kirjasarjassaan kertoo, millaista oli varttua, työskennellä ja vanheta Suomessa 1920-luvulta 1990-luvulle? Tässä kirjasarjassa, jos jossakin, kerrotaan yksityiskohtaisesti, millaista oli elää silloin, kun Suomesta oli vasta kehittymässä hyvinvointiyhteiskunta. Sehän on.. erittäin mielenkiintoista!

Näin ajattelen yhä, kun Iijoki-sarjan ensimmäinen osa, Huonemiehen poika, on nyt luettu loppuun.
 Totta kai Päätalon yksityiskohtaiseen asioiden kuvailuun ja jokaikisen pikkujutun kertomiseen oli alussa mennä hermo. Murteeseenkin kesti hieman tottua. Mutta selvittyäni alkuvaikeuksista kirja suorastaan koukutti. Ensimmäisen kirjan tapahtumat alkoivat ennen Kallen syntymää ja päättyivät hänen ollessaan 9-vuotias kansakoululainen.

Kirja sijoittui 1920-luvulle ja vaikka monet asiat ovat nykyään toisin, meitä ihmisiä riivaavat yhä samat ongelmat: on mustasukkaisuutta, uhkapeliongelmia, ikäviä juoruja, koulukiusaamista.

Mikä taas erosi nykyajasta, oli esimerkiksi vanhustenhoito. Kallen isovanhemmilla ei ollut varaa asua omassa talossa, joten he kävivät asumassa lastensa nurkissa. Isovanhemmat kuitenkin joutuivat toisistaan erilleen - ei siksi, että avioliitossa olisi tullut ongelmia - vaan, koska heillä ei ollut taloudellisia ja muita mahdollisuuksia asua lasten katon alla aina samaan aikaan. Kertomalla tällaisista vastaavista ajan ihmiskohtaloista Päätalo teki historian todella eläväksi. Enkä ollut enää lainkaan pitkästynyt yksityiskohtaiseen posmentamiseen.

Yhtenä orastavana teemana oli jo nyt tukkilaiselämä, jota muissa sarjan osissa tullaan valottamaan sitten vielä enemmän. Aloin jo odottaa tulevia osia innolla, koska omat tietoni tukinuitosta olen oppinut lähinnä vanhoista Suomifilmeistä.

Serkkuni kertoi appiukkonsa nauravan ääneen lukiessaan Päätaloa. Huomasin itse tekeväni samaa. Päätalo osaa nauraa itselleen ja myös kuvailla koomiset kohtaukset sopivan vähäeleisesti, jotta lukija saa löydettyä niistä itse sen hauskuuden.

Niin ja mikä vielä on samaa kuin nykyäänkin? Lasten aateloiminen fiineillä nimillä.
Iijoki-sarja on nyt korkattu. Vähän jäi kaivelemaan, mikä Arvi-setää oikein vaivasi, mutta innostani huolimatta en ihan vielä tartu kakkososaan.

Enkä enää muuten naureskele ja parjaa Kalle Päätaloa, päin vastoin, otan hatun pois ja kumarran tälle mikrohistorioitsijalle.

Ei kommentteja: