tiistai 10. lokakuuta 2017

Nainen junassa

On hienoa, että ihminen voi rikastua kirjoittamalla kirjan. Siitä huolimatta, että kirja on viihdetrilleri. Niin, sellaisillahan se inhoamani Dan Brownkin on rikastunut, mutta silti - se, että saa ihmiset lukemaan ja rikastuu itse siinä sivussa, on silti hienoa. 

Paula Hawkins rikastui Nainen junassa -kirjallaan, joka on Brownin kökköyksiä parempi tuotos. Viihdetrilleri kyllä vain, mutta ihan kelvollinen. Se nosti esille tärkeitä teemoja, joiden ansiosta se pääsi kuoputtamaan pikkuriikkisen pintaa syvemmälle.
Kävin viime marraskuussa katsomassa kirjasta tehdyn elokuvan, joten kirjan juonenkäänteet eivät valitettavasti tulleet minulle yllätyksinä. Sen takia en päässyt kokemaan lukiessani jännitystä. Se harmitti, koska tällaisen kertakäyttötrillerin tärkein juttu on saada lukija otteeseensa. Olen kuullut, että jotkut kirjan lukeneet eivät ole kiinnostuneet katsomaan elokuvaa, koska pääosassa on kuvankaunis Emily Blunt. Ymmärrän tämän varsin hyvin. Emily Blunt ei rähjäiseksi maskeerattunakaan ollut mikään surkean läski-Rachelin ruumiillistuma.
Mutta sekä kirjan että elokuvan kokeneena väittäisin, että elokuva oli silti kirjaa parempi (tiiviimpi paketti, ehkä paremmin luotu jännitys (mikä voi johtua siitäkin, että koin tarinan ensin leffana), hieno visuaalinen ilme, hyvät näyttelijäsuoritukset). Sikäli, kun näitä kahta viihteen muotoa voi verrata. Ja Emily Blunt, vaikkakin kauniina ja laihana, on silti niin hyvä näyttelijä, että hän sai luotua Rachelista säälittävän hylkiöhahmon.

Kirja kertoo siis Rachelista. Mutta se kertoo myös Annasta ja Meganista. Kaikki he saavat omat lukunsa kirjaan. Niissä he kertovat preesensissä elämistään, joissa ei ole mitään kadehdittavaa, vaikka Annan ja Meganin elämät saattavat ulkopuolisesta näyttääkin ulospäin täydellisiltä.
 Rachel, Anna ja Megan ovat onnettomia kaikki tahoillaan. 

Rachel on alkoholisti, joka kaipaa ex-miestään, joka petti häntä Annan kanssa. Avioeron jälkeen Rachelin ex-mies Tom meni naimisiin Annan kanssa. Anna ja Tom asuvat yhä samassa talossa, jonka Rachel ja Tom ostivat yhdessä. Megan ja hänen miehensä Scott taas asuvat Annan ja Tomin naapurustossa. Heidän lähiönsä ohitse kulkee juna, jolla Rachel matkustaa joka arkipäivä Lontooseen. Hän yrittää matkan aikana olla katsomatta ex-miehensä taloa kiinnittäen sen sijaan kaiken huomionsa Meganiin ja Scottiin. He muodostuvat hänen päässään hänelle tutuiksi ihmisiksi, Jessiksi ja Jasoniksi, jotka elävät kaikinpuolin ihanne-elämää. 

Hän saa pariskunnasta pakkomielteen. Ja sitten Megan katoaa. Rachel alkaa selvittää neiti Marplena asiaa, samalla hänelle alkaa selvitä asioita omasta menneisyydestään. 

Nainen junassa käsittelee naisen päihdeongelmaa ja miesten harjoittamaa väkivaltaa parisuhteissa. En tiedä, olenko koskaan lukenut kirjaa, jossa on näin tuskastuttavan realistisesti kerrottu naisen alkoholiongelmasta (Tuulen viemäässähän Scarletilla oli lipittelyongelma, mutta se ei ollut niin paha kuin Rachelin). Myötähäpeä todella välittyi kirjasta. Se, kun Rachel kerää katseita selvästi päihtyneen oloisena toikkaroidessaan junassa. Se, kun hän tapaa tuttuja Lontoossa ja kaikki näkevät, että hänellä ei todellakaan pyyhi hyvin. Se, se oli tärkeää. Kirjailija kertoo siitä, miten hirveää on, kun menettää oman elämänsä hallinnan ja ajautuu päihderiippuvaiseksi, mikä hävettää ja miten ainoa helpotus jatkuvaan häpeäntunteeseen on käyttää päihteitä lisää. Viinalla läträäminen ei ole mikään ylpeyden teko, mutta kierrettä on vaikea saada katkaistua.

Toinen teema oli parisuhdeväkivalta. Tätähän käsitteli tänä keväänä myös HBO:n Big Little Lies vähän samanlaisella lähtökohdalla: kaunis ja menestynyt pariskunta, joiden elämä on kuin naistenlehdistä. Mutta kulisseissa tapahtuu vaikka mitä kauheuksia. Nainen junassa käsitteli kahdessa (tai oikeastaan kolmessa) eri parisuhteessa tapahtunutta henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Molemmissa nainen oli väkivallan kohde. Se, että Hawkins antoi kirjassaan puheenvuorot vain naisille, korosti sitä, että hän halusi rikkinäisten, miesten alistamien naisten äänen kuuluville.

Ei kommentteja: