torstai 12. lokakuuta 2017

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Oli tarkoitus jatkaa Noituri-sarjan lukemista, mutta Haltiain verta ei ollutkaan saatavilla kirjastossa. Liikoja ajattelematta käännyin nuorisolle suunnatun hyllyn puoleen ja sieltä lähti mukaan kaksi kirjaa, joista molemmilla on pitkät nimet. Molemmista on tehty muuten elokuvatkin. Nyt minulla on näköjään päällä täysin tahattomasti "katson elokuvan, luen kirjan" -putki.

Tämä Ranson Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on Nainen junassa tapaan tuttu minulle jo entuudestaan juuri leffan takia. Ehkä sen verran satuin ajattelemaan, ennen lainausvalinnan tekoa, että tuumin, onkohan tämä elokuvaa parempi? Tim Burton oli Beetlejuicen, Saksikäden ja Sleepy Hollown aikoihin kiinnostava elokuvaohjaaja, mutta sittemmin hänen leffansa ovat muuttuneet kaikesta krumeluuristaan ja näyttävyydestään huolimatta sisällöltään sekä tylsiksi että kovin ontoiksi. Sellainen tyhjänpäiväinen hapatus oli myös Burtonin Neiti Pere...jne elokuva.

Joten eikun ihmiskoetta kohti: mitä kolmekymppinen vanha fantasiasielu sai teinifantasiasta irti?
No, enpä oikein mitään. Yritin miettiä, olisinko tykännyt tästä 20 vuotta sitten? Kirjan minäkertojahan on aika hausta tyyppi (mikä kuitenkin ärsytti minua...), hän havainnoi ironisesti ympäristöään ja on myös hyvin samaistuttava. Ilmiselvästi tämä samaistuttavuus on ollut kirjailijalla mielessään: päähenkilö on koulukiusattu, yksinäinen sälli, jolla onkin salaisia erityislaatuisia kykyjä. Kukapa teini ei edes joskus tuntisi, ettei kuulu joukkoon? Mielenmyrskyjen keskellä sitä saattaa toivoa, että olisi esim. Harry Potter. Ja jos minä, aikuinen, tylsä ihminen tarvitsen todellisuuspakoa elämääni, niin yläkouluikäinen nuoriso sitä vasta tarvitseekin. Mutta en tosiaan enää yhtään osaa sanoa, olisinko tykännyt tästä 13-vuotiaana vai olisiko se ärsyttänyt minua jo silloin?

Olisinko ollut ärsyyntynyt siitä, miten kömpelösti teinilempeä kuvattiin? "Päät lähenivät toisiaan." Olisiko mielestäni ollut ihan ok, että Jacob alkoi 40-luvun aikasilmukassa heilastella sitä samaa tyttöä, jota hänen pappansakin aikoinaan oli riijannut? Olisiko koko aikasilmukkajuttu tuntunut uskottavalta vai pelkästään pöljältä, että jotkut haluavat viettää yhtä ja samaa päivää vuosikymmeniä siten, että vain kaksi tyyppiä vuosien saatossa on karannut ulkomaailmaan kyllästyttyään ikuiseen päiväni murmelina -eloon? Olisinko ihmetellyt, että vaikka väkivallantekoja kuvataan yksityiskohtaisesti, kirja ei silti ole kauhunsa tasalla, vaan käsittelykulma on aika pinnallinen? Olisinko ollut ihmeissäni, miksi Tim Burtonin versio elokuvasta oli loppuosasta niin toisenlainen (ihan toimintaelokuva) ja olisinko ollut sitä mieltä, että kirjan versio oli parempi? No, olisin. Kirja peittosi elokuvan tässä tapauksessa.

Mutta kuvat eriskummallisista lapsista olivat hyvä lisä. Ne vähän toivat kauhumaista tunnelmaa, joka ei tekstistä niinkään välittynyt. 

Niin ja en ajatellut lukea kirjasarjan myöhempiä osia.

1 kommentti:

Villis / Villasukka kirjahyllyssä kirjoitti...

Harmi, että ei iskenyt elokuvana eikä kirjana. Minä tykkäsin kirjasta kovasti, elokuva on vielä näkemättä. Kirjan jatko-osa ei ihan yltänyt tämän ensimmäisen tadolle vaikka oli sekin ihan hyvä.