Rauhallisuuden meri

 Emily St. John Mandelin Rauhallisuuden meri oli todella hyvä kirja.

Olen katsonut HBO:lta Station Elevenin, mutta en ole lukenut St. John Mandelin kirjoja aiemmin. Tämän uusimman satuin löytämään kirjaston hyllystä. Hullua, että Keskifinnan alueella tällaisia uutuuksia ei tarvitse jonottaa. 

Kirja alkaa mielenkiintoisesti vuodesta 1912, jossa Edwin, englantilaisen aatelisperheen etuoikeutettu vesa, matkustaa isänsä karkoittamana Kanadaan ja tuhlailee aikaansa matkustajakodeissa. Kunnes kokee metsässä jotain outoa.

Tämän jälkeen ajassa mennään eteenpäin seuraavaan tarinaan ja sitä seuraavaan. Kaikkia yhdistää omituinen, yliluonnollinen, kokemus. Kunnes ollaan 2400-luvulla, jossa Gaspary- niminen henkilö lähtee selvittämään menneisyydessä tapahtuneita poikkeamia. Onko maailma vain simulaatio? 

Lopulta kaikki hahmot ja tapahtumat liittyvät toisiinsa ja Gasparylle selviää, että hän, aikamatkustamalla, on aiheuttanut poikkeaman maailmaan ja lopulta hän kohtaa myös itsensä.

Kuten Ennen kuin kahvi jäähtyy, myös tässä kirjassa matkustetaan menneisyyteen ja sen muuttamisen haasteisiin. Ja myös tämä kirja on lohdullinen.

Ennen kuin kahvi jäähtyy

 Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy oli lohdullinen kirja.

Se kertoo kahvilasta  jossa voi matkustaa ajassa taaksepäin. Menneessä voi kohdata ihmisen, joka on käynyt kyseisessä kahvilassa, mutta vaikka tekisi tai sanoisi mitä tahansa, tulevaisuutta ei voi muuttaa.

Kirja kertoo neljä tarinaa, joista yhdessä matkustetaan tulevaisuuteen.

Kaikki tarinat kertovat luopumisesta. On Alzheimeriin sairastuneen miehen vaimo, siskonsa kuolemaa sureva nainen, ihastuksensa ulkomaille menettänyt nainen ja raskaana oleva, vakavasti sairas nainen, joka ei tiedä, pystyykö synnyttämään lapsensa. 

Suuria ja surullisia teemoja, mutta kirja on silti surkeuden sijaan lohdullinen. Varmasti jokainen ihminen on joskus surrut sitä, että olisi menneisyydessä tehnyt asioita toisin. Tässä kirjassa todetaan se, että asioiden on pitänyt mennä kuin on pitänyt eikä kannata haikailla aikaa, jota ei saa takaisin.

Tarinankertoja - Anni Swanin elämä

 Riitta Konttisen tietokirja Tarinankertoja - Anni Swanin elämä oli ansiokas teos.

Kirja alkaa selvityksellä Anni Swanin suvun taustoista. Anni Swanin perhe ei ollut varakas, mutta hänen sukunsa oli vanhaa sivistys- ja pappisukua ja täten henkinen ilmapiiri kotona oli naisten koulutukselle ja oman uran luomiselle olivat myönteiset. Se ei ollut tavanomaista 1800-luvun lopun säätyläisperheissäkään. Naisen ajateltiin menevän naimisiin ja ura olisi miehen uran tukemista.

Kirjassa tuodaan hyvin esille kuitenkin se, miten mahdottomaksi naisen yliopistossa opiskelu oli tehty. Opettajat ja suurin osa kurssitovereista olivat miehiä, jotka alaskatsoivat opiskelevaa naista. Nainen oli luennoilla silmätikkuna ja hänen ei uskottu pärjäävän yliopistomaailmassa. Siksi ei ollutkaan ihme, että Anni jätti yliopiston kesken, henkinen paine koulussa oli liikaa.

Anni Swanin sukupolvi oli Suomen kulttuurielämässä varsin kultainen sukupolvi eikä heidän jälkeensä ole nähty noin valtavaa rypästä eri taiteiden huippuja. Anni Swanin ystäväpiiriin kun kuuluivat esimerkiksi Jean Sibelius, Eero Järnefelt sisaruksineen, Eino Leino ensimmäisenä ihastuksena ja Ester Ståhlberg kollegana, jonka kanssa kemiat eivät kohdanneet. Ester Ståhlberghan oli "historian oikealla puolella" tuomitessaan jo varhaisessa vaiheessa Lapuan liikkeen toiminnan. Tuohon aikaan kirjallinen sivistyneistö oli oikeistolaista, niin Anni Swankin. 

Kirja on lämminhenkinen, ihastuttava matka aikakauteen, joka ei enää palaa. Se on kuin Swanin nuortenkirjat, jossa käydään Fazerilla, eletään aikaa, jolloin Helsingissä kukoistivat vanhat huvilat ja jolloin kesäksi ja jouluksi lähdettiin aina maaseudun idyllimäiseen ympäristöön. 

Toisaalta se oli myös aikaa, jolloin ihmiset kuolivat sairauksiin, joihin nykyään on parannuskeinoja. Anni Swan oli onnekas, että hänen kaikki siskonsa saivat elää varsin pitkään ja hänen vanhempansakin elivät ajan mittapuulla vanhuksiksi, appiukko jopa 90-vuotiaaksi. Se tuntuu uskomattomalta, koska verenpainelääkitystä ei ollut vielä keksitty. 

Anni Swan menetti keskimmäisen poikansa keuhkotaudille Sulevin ollessa alle kolmekymppinen. Sitä jäin ihmettelemään, ettei nuorimman pojan päihdeongelmaa puitu ollenkaan. Jostain lehtijutusta luin, että se suretti ikääntyvää äitiä ja toi vanhuuden vuosiin huolta ja murhetta.

Mutta muuten kirja oli täyteläinen kuvaus arvostetusta kirjailijasta, joka teki merkittävän uran ja eli kuitenkin aika onnellisen elämän rikkoen monia lasikattoja.

Itseäni tyydytti Anni Swanin kirjojen fanina taustaselitykset monille hänen kirjoilleen. Miten moni hänen läheisensä ja myös paikat, kuten Hopeavuori ja Kotavuori oli kuvattu esimerkiksi Kaarinan kesälomassa, Tottisalmen perillisessä ja Iiris Rukassa. 

Syntien kummun naiset

 Suvi Westin Syntien kummun naiset on epätasainen romaani.

Se kertoo saamelaisnaisesta, joka muuttaa etelästä takaisin Saamenmaalle ja ryhtyy kirjoittamaan tietokirjaa saamelaisista. Samalla hän hengailee sivupersooniensa kanssa.

Hyvää on se, miten törkeää huumori on ja miten West kertoo ikäänkuin sivulauseissa saamelaisten kokemasta sorrosta. Enpä tiennytkään, että Kainuun saamenkieli kuoli 1700-luvulla. Kirja sai minut kiinnostumaan siitä, minkälaista saamelaisasutus on ollut täällä Keski-Suomessa. Koska varmastihan se on ollut pysyvää eikä pelkästään "metsästäjä-saamelaisia, jotka palasivat retkillään takaisin pohjoiseen". Tällaista kerrotaan Keski-Suomen historiasta kertovissa tietokirjoissa, mutta pysyvän saamelaisasutuksen puolesta puhuvat nämä monet saamelaiset paikannimet, jotka jäivät elämään sen jälkeen, kun suomalaiset uudisraivaajat ajoivat saamelaiset täältä pois.

Huonoa kirjassa on liiallinen pituus ja se, ettei juoni tunnu välillä oikein etenevän. Päähenkilön sivuhahmoja ei ole osattu perustella ja kehittää tarpeeksi hyvin, jäävät oudoiksi lisäksi tarinaan, ja oikeastaan vain tuntuu, että ne on luotu tuomaan juoneen lisävivahteita. 

Kirja on lopulta manifesti saamelaisten puolesta näennäisesti kevyen hömpän kuorissa. Eli kirjailijalle on käynyt se, mikä kirjan päähenkilölle: on yrittänyt kirjoittaa tietokirjan saamelaisnaisista, mutta lopputuloksena on keskinkertainen itseironinen romaani, jonka parasta antia on kuitenkin saamelaishistorian kertaaminen.

Kun aurinko seisahtui

 Markus Hotakaisen ja Petri Särkiön tietokirja Kun aurinko seisahtui oli kiinnostava paitsi eksegetiikan, myös esimerkiksi luonnonhistorian ja tähtitieteen oppitunti.

Kirjassa käydään Vanha testamentti -painotteisesti Raamatun ilmiöitä ja kuinka ne olisi selitettävissä tieteellisesti. Suosikkini oli taivaan manna, joka voisi olla kirvojen eritettä, jota löytyy aamuisin kasvien lehdiltä. Se maistuu hunajalta ja sekoitettuna jauhoihin, siitä saa imelää leipää.

Mooseksen näkemä palava pensas voisi olla akaasiapuu, joka syttyy nopeasti ja palaa niin hitaasti, ettei tuli näytä sitä syövän. 

Suurin osa ilmiöistä oli taivaalla tapahtuvia valoilmiöitä, jotka on selitettävissä niin planeettojen liikkeillä kuin meteoriiteilla tai komeetoilla. 

Mieleen jäi sekin, että luultavasti Genesiksellä ja Gilgamesilla on sama sumerilainen lähde, koska vedenpaisumus esiintyy kummassakin tekstissä. Kyse on siis hyvin vanhasta kirjallisesta tai suullisesta tarinasta, ja jälleen yksi syy lisää patistaa ihmisiä lukemaan Raamattua! Siis sitä pitäisi ennen kaikkea lukea tarinoina, joita ihmiset ovat kirjoittaneet ylös tuhansia vuosia sitten ja kuinka näiden tarinoiden mukaan ihminen ei ole kuitenkaan juurikaan muuttunut. Kulttuurihistorian. Ja jos lukee hartauskirjana, silloinkin pitäisi rinnalla lukea mainiota Johdatus Raamattuun -teosta, että tietää, minkälainen tausta Raamatun tarinoilla on. Että ne ovat ennen kaikkea ajankuvia.

Mirabilis

 Anni Kytömäen Mirabilis uuvutti.

Lukiessa mietin, että vaivasiko Margareta-kirjaa tällainen joutokäynti vai onko aika kullannut muistot? Kultarinta oli hyvin samankaltainen kuin Mirabilis: historiallinen sukukronikka, joka ei vain tunnu etenevän. Ja lopulta ihminen muuttuu eläimeksi.

Mirabilis kertoo ensin Riikasta, joka on vahva kuin Luisa Encanto-elokuvassa. Riikka muuttaa 1870-luvulla Amurinmaahan, saa kaksoset ja pian kirjan päähenkilöksi asettuu Ella, hänen tyttärensä, joka kärsii jatkuvasta alakuloisuudesta. Ellan rinnalla käydään välillä seuraamassa norjalaista luonnontutkija Leonhard Stejnegeriä, jonka polku kohtaa Ellan.

En ollut aiemmin kuullut Stejnegeristä, mutta hän oli tämän kirjan historiallinen hahmo. Koin hyvin väkinäisenä hänen ja Ellan yhteydenpidon. Ihmettelin Ellan hahmoa ylipäätään, päähenkilöksi olisi kelvannut pelkästään Leonhard. Ellan kamppailut uransa ja vanhan rakastajansa, josta tulikin raiskaaja (tämäkin kuvio oli pitkitetty) oli aika tylsää. Olisin toivonut, että Ella olisi laitettu rikkomaan lasikattoja tiedenaisena, ei akrobaattina.

Eli liian pitkä ja tylsähkö kirja, mutta olihan tässä avujakin. Se on kirjoitettu kauniisti, se sisältää paljon arvokasta pohdintaa luonnosta ja sen kunnioituksesta, mutta harmillisesti Kytömäelle, Iida Turpeinen kertoi Stellerinmerilehmästä taidokkaammin.

Lopussa oli onnistunutta kliimaksia, vaikka Niilon kohtalo oli arvattavissa, tuntien Kytömäen aiemman tuotannon hokkuspokkukset. Jos kirja olisi ollut tiiviimmin kerrottu, yllätykset olisivat vetäneet maton jalan alta. Nyt kaikki oli aika laimeaa. Enkä oikein käsittänyt mitään Ellan katoamisesta ja nuorentumisesta, josta salakähmäisesti kerrottiin lopussa. Ei ollut nyt tarpeeksi maagista kerrontaa, vaan pelkästään sekavaa.

Valter Juvelius ja kadonneen aarteen metsästys

 Timo R. Stewartin tietokirja Valter Juvelius ja kadonneen aarteen metsästys oli kiinnostava ja pääosin onnistunut.

Valter Juvelius ei ollut hengellinen mies, mutta hän hurahti Vanhaan testamenttiin, koska uskoi sen sisältävän salakirjoitusta, johon oli kätketty tieto liitonarkin olinpaikasta. Aivan mahtavaa Raamatun-tulkintaa, ja hetkinen, miksei eksegetiikan luennoilla kerrottu tästä hepusta?! 

Juvelius ei itse ollut varakas ihminen laisinkaan, mutta tohtorin tutkinto hänellä oli ja ihmeesti hänen teoriansa vakuutti rikkaat englantilaismiehet, jotka lähtivät rahoittamaan kaivaushanketta Jerusalemiin.

Liitonarkkia ei koskaan löydetty ja sekin tuli selväksi, että Juveliuksen salakirjoitustulkinta ei sitten lopulta kestänyt tarkempaa syynäystä. Aika heppoisin perustein hän sai liikemiehet uskomaan siihen, että oli löytänyt todisteet liitonarkin olemassaolosta.

Timo R. Stewart on asiansa osaava tutkija, mutta ehkä tällaisessa kirjassa olisi voinut olla vähän vetävämpää kerrontaa. Hieman kuten Mirkka Lappalaisen Smittenin murhassa. Aivan turha oli alun selonteko siitä, keitä kirjassa esiintyy. En näe noille luetteloille syytä kuin venäläisissä klassikoissa, joissa yhdellä henkilöllä voi olla neljäkin lempinimeä. Silloin pitää alkulehdillä käydä välillä muistelemassa, kuka oli kuka.

Lehmä synnyttää yöllä

 Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä oli kirja, jonka olin ajatellut jättää lukematta. Kirjailijan edellinen, Bolla, oli niin kamala, että koin saaneeni Statovcista tarpeekseni loppuelämäkseni. No, sitten näin tämän uusimman kirjaston hyllyssä ja lyhyytensä vuoksi (275 sivua), annoin sille mahdollisuuden.

Kirja on ihan kamala. Sen aiheet ovat raskaita, eläinrääkkäyksestä rasismiin, insestistä homofobiaan. Sitten kuvataan vielä serbien tekemiä kauhuja Kosovon albaaneita kohtaan. Välillä hyppäsin pahimpia kohtia yli, en vain pystynyt lukemaan.

Kirjassa on ammennettu vähän samaan tapaan omaa elämää lähdeaineistona kuin Saara Turusen teoksissa. Päähenkilö on homoseksuaali, 1990-luvulla syntynyt Kosovon albaani, joka asuu Suomessa ja on työkseen kirjailija. Yhtymäkohtia kirjan kirjoittajaan löytyy. Turusen kanssa on myös yhteistä sivun pituiset virkkeet, joissa selostetaan paljon asioita tiiviissä muodossa.  

Kosovon kurjuus ennen ja jälkeen sotaa tulee esiin raadollisesti. Suomi, jonka pitäisi olla hyvinvointiyhteiskunta, esitetään rasistisena ja pahoinvointia edistävänä maana, jossa pakolaisiin suhtaudutaan kuin roskiin. Sehän pitää paikkansa, Suomi on rasistinen maa, ja tässä ajassa, jossa hallituspuoluekin on normalisoinut vihapuheen, Lehmä synnyttää yöllä -kirja on ansainnut Finlandia-voittonsa. Jos eivät poliittiset päättäjät enää näe rasismin vääryyttä, on kulttuurin tehtävä yrittää herätellä sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin myötätunto ja lähimmäisenrakkaus.

Sovelias liitto - Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä

 Maria Vainio-Kurtakon Sovelias liitto - Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä oli hyvä tietokirja 1800-1900-luvun taitteen avioliitosta, naisten roolista yhteiskunnassa, hieman taidehistoriasta ja ajan surkeasta sairaanhoidosta.

Kirja alkoi pitkällisellä selvityksellä molempien suvuista. Suomalainen vapaaherratar Ellan de la Chapelle oli jo valmis opiskelemaan kotiopettajattareksi ja jäämään naimattomaksi, kun hän ilmeisesti isänsä vaikutuksesta meni ystäviensä yllätykseksi pikakihloihin Albert Edelfeltin kanssa. 

Edelfelt oli joutunut jo varhain myymään taulujaan perheensä elatukseksi, koska hänen isänsä oli kuollut hänen ollessaan teini-ikäinen. Taloudellinen tilanne ei kohentunut heti vastanaineena aviomiehenä, kun hänen piti Pariisissa hankkia perheelleen isompi asunto, joka vastasi hänen asemaansa taidepiireissä. Aluksi Ellan vastasi Edelfeltin taloudenpidosta ja muista käytännön järjestelyistä, jotta Edelfelt sai keskittyä maalaamiseen. 

Sivusuhteet viilensivät pariskunnan välejä, mutta kirjasta selviää, että heidän välillään vallitsi loppuun asti ystävyys. Vaikka Edelfeltien ainoa poika kuoli nuorena miehenä, Edelfeltillä oli luultavasti salasuhteistaan useampia lapsia. Syy siihen, ettei Edelfteillä ollut kuin yksi lapsi, oli luultavasti se, että Ellan koki lapsenhoidon raskaaksi ja lapsiluku jäi tietoisesti yhteen. Kirjassa oli lainattu pariskunnan lähettämiä kirjeitä, joissa oli kuvailtu varsin elävästi, millaista oli matkustaa junassa Euroopassa vauvan kanssa. Likaisia vaippoja kaikkialla!

Ellanin lisäksi myös Edelfelt ei ollut aikonut mennä naimisiin. Kirjasta jäi kuva, että hän ei koskaan oikein sopeutunut aviomieheksi eikä ollut tyytyväinen siihen, ettei vaimo ollut sellainen kuin joillain hänen kollegoillaan. Apulainen, joka jaksoi mukisematta hoitaa talouden juoksevat asiat ja jolle aviomiehen ura oli tärkein, kuten aviomiehelle itselleenkin oli. Perhe tuli tärkeysjärjestyksessä vasta toisena, kolmantena tai neljäntenä.

Kaarna

Ryhdyin alkuvuodesta jonottamaan Helmetissä Tommi Kinnusen Kaarnaa, johon oli siellä yli 1000 varaajan jono. Huhtikuuhun mennessä olin yhä kaukana jonossa. Sittemmin vaihdoin hiippakuntaa Keskikirjaston alueelle, ja kas, täällä se lojui hyllyssä. Asiakaskunta on suppeampi. 

Tietysti toivoisin, että jokainen Keskikirjaston asiakaskin lukisi Kaarnan, sillä tämä oli Tommi Kinnusen muutenkin jo laadukkaan tuotannon hienoin teos.

Kun edellinen lukemani kirja oli mammuttimainen Kultarinta, joka olisi pitänyt survoa lyhyemmäksi, tuntui ohut Kaarna silti sisältävän paljon enemmän juonta ja sanomaa kuin Kytömäen esikoinen. Vertaus on epäreilu, koska Kinnusella on jo useamman kirjan verran ollut hioutua sellaiseksi mestariksi kuin hän Kaarnassa on. Mutta vertasinpa kuitenkin, koska Kaarnan parissa en kerennyt turhautua mihinkään.

Kaarna sisältää Kinnusen tunnusmerkkejä; on epäkronologista kerrontaa, jota on enemmän kuin yhden henkilön näkökulmasta. On sota-ajan kuvausta ja siitä tullaan nykyhetkeen, jossa sota on historiaa. Tai sen pitäisi olla.

Keskushenkilö on 81-vuotias Laina, joka makaa tiedottomana saattohoidossa oletetusti Kuusamossa. Hänen kolmesta lapsestaan kaksostyttäret asuvat Helsingissä ja ovat tulleet viimeisen kerran katsomaan äitiään. Edellisestä kerrasta on vuosia. Heidän suhteensa äitiinsä on huono, toisin kuin heidän Martti-veljellään.

Takaumien kautta selviää, miksi näin on. Äiti pahoinpiteli ja kohteli tyttäriään kylmästi. Syynä käytökselle olivat tapahtumat, jotka Laina joutui kohtaamaan ollessaan 24-vuotias nuori äiti ja leski itäisessä Lapissa. Hän kätki venäläisten tekemän partisaani-iskun mielestään, koska pelkäsi häpeää. Että hänet leimattaisiin huoraksi. Hän ei myöskään kertonut lapsilleen siitä, että kerran hänellä oli ollut ympärillään suku ja yhteisö ja että kerran hän oli osannut olla hyvä äiti. Hän ei myöskään kertonut Martille, että tämän äiti oli oikeasti hänen serkkunsa, se, jonka venäläiset tappoivat.

Lukiessani mietin Ukrainaa, kuinka siellä ihmiset joutuvat elämään tälläkin  hetkellä näiden hirveyksien keskellä. Sitten mietin 24-vuotiasta Lainaa, joka ei jäänyt latoon turvaan tyttäriensä kanssa, vaan lähti katsomaan, mitä lapsuuden perheelle oli tapahtunut. Mietin, mitä olisin itse tehnyt. Ehkä jäänyt - tai sitten lähtenyt selvittämään, voisinko pelastaa vanhemmat ja serkut. 

Googletin partisaani-iskut. Seitajärven partisaani-iskuissa kuolivat lähes kaikki pikkukylän asukkaat, eikä siellä ole enää pysyvää asutusta.

Luin hiljattain siitä, mitä neuvostoarmeija teki naisille ja tytöille marssiessaan Berliiniin 1945. Sitä samaa, mitä venäläiset ovat vuosisatojen ajan tehneet osana sodankäyntiä myös suomalaisille naisille ja tytöille. Se on venäläinen tapa, koska esim. Britti- ja yhdysvaltalaisarmeija ei tehnyt Saksassa vastaavaa. Mistä tämä johtuu? Opetetaanko se heille armeijassa, että näin pitää tehdä? Mutta siitä Kaarnakin kertoi, että se tappaa tehokkaasti ihmismielen, ja leviää ylisukupolvisena pahoinvointina. Sitä venäläiset varmaan haluavatkin, tuhota monella tavalla kansan, jota vastaan sotivat.

Kultarinta

 Anni Kytömäen Kultarinnassa oli paljon samaa kuin Margaritassa. Tuntuikin kuin olisin lukenut Margaritan demoversion. Esikoiskirjaksi sen siis tunnisti.

Kirjan alku sisällissotaan asti oli suorastaan maagista, enkä olisi halunnut sen koskaan päättyvän. Ajattelin, että kirja kertoo kartanonpoika Erikin ja hänen perimänsä metsän tarinan. Mutta sitten tuleekin tuberkuloosiin hitaasti kuoleva puoliso, jonka kanssa Erik ei koskaan ehtinyt viettää tavallista, onnellista elämää - ja tytär, joka tietysti viedään Erikiltä. Tietysti, koska kirjassa on surua surun perään aivan liikaakin.

Mielestäni kirjassa hypittiin liian kepeästi traumoista seuraaviin. Erikin äidin tapaus jäi esimerkiksi ihmeen ohueksi. Toisaalta kirjassa oli paljon tyhjäkäyntiä. Mallan aikaa Etelä-Pohjanmaalla olisi voinut sujuvoittaa tiivistämällä kerrontaa. Alussa maagiselta tuntunut metsänkuvaus alkoi kirjan edetessä tuntua turhalta tarinan pitkittämiseltä.

Korulauseet vesittivät oivalliset loppuhuipennukset, kuten karhun muuttumisen Joeliksi. Margaritassa kaikki turha oli karsiutunut, mutta tässä kirjassa Kytömäki oli kirjailijana vielä etsikkoajallaan.

Nukkuu lapsi viallinen

 Siiri Enorannan Nukkuu lapsi viallinen oli niin riipaiseva, että teki melkein vaikeaa kuunnella.

Eletään 1950-lukua Lapissa, jossa kärsitään sodan näkymättömistä jäljistä, rikkoutuneesta mielestä.

Sonia sairastuu tuberkuloosiin, mutta yrittää viimeiseen asti salata oireensa ankaralta isältään ja etäiseksi muuttuneelta äidiltään, ettei aiheuttaisi heille lisää harmia. Sonia setä ja veli Topias ovat ainoat, joilta Sonia saa hyväksyntää ja rakkautta. 

Sonia kuolee ja joutuu elämän jälkeiseen tilaan ja kohtaa kuoleman enkelin. Hän ei kuitenkaan pääse taivaaseen ja tehtyään enkelin kanssa sopimuksen, jossa enkeli pääsee kaipaamaansa taivaaseen, Sonia palaa takaisin elämään.

Enorannan välitilataivas on kiinnostava keksintö ja taivaaseen pääseminen on kerrottu lohduttavasti. Kirjassa on paljon viisautta, joka jää mietityttämään. Sonian kohtalo on raadollinen, mutta loppu on silti onnellinen.

Kesämyrsky

 Siiri Enorannan Kesämyrsky oli hyvä kirja.

Se sijoittuu 1900-luvun Englantiin, jossa 13-vuotias Andrew muuttaa psykologi-isänsä kanssa varakkaan Royn perheen luokse, koska perheen tytär on todistanut raakaa murhaa ja vanhemmat ovat palkanneet Andrewn isän auttamaan Penelope-tytärtä, joka on trauman vuoksi menettänyt myös muistinsa murhaillalta. 

Andrew rakastuu Penelopen veljeen, joka on kaupungin toisen nuorten jengin johtaja. Yhteiskuntaluokkien törmäyksen lisäksi nuorisojengien sisäiset kuviot tuovat oman lisänsä ihmissuhdekuvioihin. Nuorten toiminta alkaa muistuttaa vähitellen Kärpästen herraa, jossa oikeaa ja väärää ei meinata osata erottaa toisistaan kostonhimon sokaisemina.

Juoni tosiaan tiivistyy loppua kohden ja kaikki käänteet punoutuvat lopulta tyydyttävästi yhteen. Taitavasti kirjoitettu kirja ja vaikka tarina on tuhanteen kertaan kerrottu (kaikki ei ole siltä, miltä näyttää), se on silti kerrottu raikkaasti.

Sanna Marin

Ajattelin, että en lue Lauri Nurmen Seiska-henkiseksi epäilemääni Sanna Marin -kirjaa. Mutta sitten alkoi kiinnostaa Salla Vuorikosken kehuttu Poikkeuksellinen pääministeri -tietokirja ja ajattelin, että voisin vertailun vuoksi kuunnella ensin Nurmen kirjan.

Epäilyni osuvat todeksi jo melko varhaisessa vaiheessa, kun Nurmi kertoo ensimmäisistä kohtaamisestaan Marinin kanssa. Niissä hän piikikkäästi kuvailee Marinia kaikkea muuta kuin Vogueen kelpaavaksi tyyli-ikoniksi.

Tällaisia katkeruuksia kirjassa tulee esille vähän väliä. Tulee vaikutelma, että Nurmea harmittaa, ettei Marin ole enää julkisuuden myötä halunnut olla hänen kaverinsa, vaan on mieluummin viettänyt aikaansa "tosi-tv-tähtien ja muusikoiden" kanssa. 

Kirjassa on outoja valintoja. Miksi esimerkiksi vain Marinin isän sukuhistoria selvitetään ja kaivetaan sieltä esi-isiä, joilta Marin on esiintymiskykynsä perinyt. Siitä huolimatta, että Marin ei ole lapsuutensa jälkeen ollut laisinkaan tekemisissä isänsä kanssa. Marinin äidin suvun historiasta Nurmi ei tosiaan kerro mitään. Tämäkin on kuittailua Marinille ja omituista ymmärtämättömyyttä toimittajalta siitä traumasta, jota isättömyys on Marinille aiheuttanut.

Tämä on kostokirja. Ja se tylsyttää siltä poliittisen kritiikin terän. Kirja on täynnä Nurmen henkilökohtaista harmitusta Sanna Marinissa tapahtuneesta muutoksesta. Kirjan nimenkin olisi kuulunut olla "Lauri Nurmen kyyneleiset muistelmat Sanna Marinista". 

Odotan Salla Vuorikosken kirjalta objektiivisempaa otetta ja kiinnostavampaa ja moniulotteisempaa kritiikkiä Marinista kuin Nurmen "yhyy, se ei leiki enää minun kanssani" -tapaa. 

Muumipappa ja meri

 Tove Janssonin Muumipappa ja meri on kaikista hänen kirjoittamistaan Muumi-kirjoistaan moniulotteisin ja ehkä vähiten lastenkirja. Siitä huolimatta olen yli kuukauden ajan lukenut tätä iltasatuna 3-vuotiaalle, joka on välillä keskittynyt kuuntelemaan ja välillä halunnut vain äidin äänen taustakohinaksi leikkiessään unileluillaan. 

Kirjassa muumiperhe, johon tässä tarinassa kuuluvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy, muuttavat saareen keskelle avomerta. Muuton syynä on Muumipapan kokema keski-iän kriisi.

Kirja resonoi varmasti monen eri-ikäistä lukijaa. Muumipeikon itsenäistyminen teinejä ja nuoria aikuisia, Muumipappa viisikymppisiä, jotka havahtuvat miettimään elämän kulkua ja Muumimamma perheenäitejä, jotka pakenevat yksinäisyyttään harrastuksiinsa. 

Nyt, kun meidänkin perheellämme muutto lähenee, tunnen samaistumista Muumimammaan koti-ikävässäni. Tulevaisuudessa toivon olevani yhtä vapaa kuin Pikku Myy, joka ei koe huolta huomisesta. Mutta tämä ajatus ei tietenkään tule toteutumaan, kun olen kuitenkin äiti ja äidit ovat aina huolissaan.

Kirjastahan olisi saanut helposti kauhuteemaisen Mörköineen, liikkuvine kasvustoineen ja synkkine saariympäristöineen. Sen sijaan se oli filosofinen. Jos kauhumahdollisuus jäi silti kutkuttamaan, niin tavallaan elokuva The Lighthouse on Muumipapan ja meren kauhuelokuvaversio. Ollaanhan siinäkin eristyksissä saarella ja sitten alkaakin mielenterveys järkkyä.

Shogun, ensimmäinen osa

 James Clavellin Shogun-tarina on jaettu kolmeen kirjaan, joista ensimmäisen sain juuri kuunneltua.

Viime vuonna katsoin kirjoista tehdyn tv-sarjan Disney+-palvelusta, ja sarja oli todella hyvä. Siitä intoutuneena ryhdyin kuuntelemaan Shogunia, se on tällä hetkellä saatavilla ainoassa käyttämässäni äänikirjapalvelussa eli Ekirjastossa.

Ja Shogun on viihdyttävää kuunneltavaa. Sen lisäksi se on kirkkohistoriallisesti informatiivista, koska siinä käydään läpi protestanttien ja katolisten suhdetta, Japanin uskontoja ja lähetystyötä. Kirja, joka on todellakin allekirjoittaneen makuun.

Kirja sijoittuu vuoteen 1600, kun englantilaisen, Hollannin lipun alla purjehtivan luotsin, John Blackthornen laiva haaksirikkoutuu Japanin rannikolle. Mutta teos ei ole vain länsimaisen näkökulmasta katsottua japanilaisten tapojen paheksumista, vaan kerronta vuorottelee kirjan hahmojen välillä ja eurooppalaistenkin toimet kyseenalaistetaan. Ei todellakaan ole mikään Arnellin perhe tämä.

Kirja perustuu tositapahtumiin ja Blackthornen esikuva oli oikeastikin luomassa kauppasuhteita Japanin sekä Hollannin ja Englannin kanssa.

Vegetaristi

 Eteläkorealaisen Nobel-voittaja Han Kangin Vegetaristi oli puistattava kirja.

Siinä Yeong-hye-niminen nainen ryhtyy vegaaniksi nähtyään unen lihansyönnistä. 

Yeong-hyen edesottamuksia seurataan kirjassa kolmessa eri jaksossa kolmen eri päähenkilön silmin. Nainen ei siis itse ole tarinan päähenkilö, vaan ensin kerrotaan, kuinka hän näyttäytyy aviomiehensä näkökulmasta, sitten lankonsa näkökulmasta ja lopuksi siskonsa.

Yeong-hye on kohde. Ensimmäisessä osassa hänen käytöksensä halutaan puuttua väkivaltaisesti. Hänet halutaan muuttaa. Toisessa osassa hänestä halutaan hyötyä ja kolmannessa hänen siskonsa ensin haluaa hänen parantuvan (hän on lopettanut syömisen kokonaan), mutta lopuksi hänen siskonsa ymmärtää, että olisi itsekin halunnut jo aiemmin pyristellä eroon miehestään ja tehdä asioita eri tavalla kuin hänen on odotettu tekevän.  

Kirja oli mielestäni ennen kaikkea teos naisen oikeuksista ja patriarkaatin ongelmallisuudesta.

K. J. Ståhlbergin armoton matka

 Petri Laukan K. J. Ståhlbergin armoton matka kertoo Suomen ensimmäisen presidentin urasta, jonka keskeisenä tavoitteena oli toimiminen Suomen edun parhaaksi. Kehyskertomuksena on Ståhlbergin muilutus Joensuuhun.

Ståhlbergista piirtyy kuva oikeamielisenä yhteistyön rakentajana, joka oli jo 1900-luvun alussa oikeassa kieltolain haittavaikutuksista. Sisällissodan aikana hänen mukaansa oli turmiollista vastata vihaan vihalla ja niinhän sitten lopulta kävi ja haavat jäivät arpeutumatta. Ståhlberg oli myös keskeinen tekijä siinä, että Suomi sai ensimmäisenä Euroopan maana naisille äänioikeuden. Todellinen valtiomies, jonka ura Suomen historian havinassa on ainutlaatuinen. 

Laukan historiikki on hyvin tehty ja hyvää kertausta kotimaan historiasta aikavälillä 1860-1950-luvut.

Graniittimies

 Sirpa Kähkösen Graniittimies alkaa siitä, että suomalaiset nuoret Klara ja Ilja saapuvat vuonna 1922 Neuvosto-Venäjälle toteuttamaan sosialistista utopiaa.

Klara uskoo vankasti aatteeseensa, vaikka näkee työssään orpojen lasten parissa, miten kaikista heikoimmassa asemassa olevat kuitenkin kärsivät.

Tarina ei ole pelkästään Klaran sillä puolivälin jälkeen hypätään ajassa eteenpäin vuoteen 1935, jolloin Stalin on aloittanut puhdistuksensa, jolloin Klara sivuutetaan ja hänen kuolemansa kuitataan yhdessä lauseessa. Sen sijaan seurataan sekavalla tavalla esimerkiksi Klaran ottotyttöä ja Jelenan tytärtä. Loppu oli sekavuutensa takia todella tahmeaa lukea ja tuntui kuin se olisi muuttunut eri kirjaksi kuin alkupuolella.

Matara

 Matias Riikosen Matara kertoo esiteini-ikäisten poikien sotaleikistä.

Kirjan päähenkilöinä ovat nimettömiksi jäävät isoveli ja pikkuveli. He viettävät kesäänsä kesäsiirtolassa, jonne lapset viedään kesänviettoon, kun vanhemmilla on töitä ja lapsilla koulusta lomaa. Ajankohdaksi veikkaisin 1950-lukua.

Kesäsiirtola on suuri, poikien leikeistä päätellen ja sen asukkaissa ei ole kuin poikia. Poikien leikin esikuvana on antiikin Rooma ja se on periytynyt aiemmilta kesäsiirtolapojilta. Valtakunnan nimi on Matara ja sen lähellä asuu viholliskansoja, jotka ovat yhtälailla leikissä mukana. Valtakuntien rajat ovat merkittyjä, mutta isoveli ja pikkuveli lähtevät tiedusteluretkelle ja löytävät Valtakunnan, josta mataralaiset eivät ole kuulleetkaan.

Poikien leikki on rajua: toisten päälle virtsataan ja vankeja vesikidutetaan. Leikki on totista ja kaikki ovat sitoutuneet siihen. Jopa siinä määrin, että vangiksi jäävä virtsaa housuunsa, koska se kuuluu rooliin sen sijaan, että olisi luopunut leikistä siksi aikaa, että käynyt puskassa pissalla.

Matara on leikin ylistys. Tosielämä on sivuseikkana, kuten lasten leikeissä on. Aikuisena sitä unohtaa lapsuuden leikit ja sen, miten hauskaa oli tempautua oman mielikuvituksensa vietäväksi. Matara muistutti omista lapsuuden leikeistäni, mutta ne eivät olleet kyllä näin rajuja. Mutta oman mielikuvitukseni voima tuli mieleen.

Ruokaa reissussa

 Ritva Kyllin uusi ruokahistoriateos, Ruokaa reissussa, kertoo matkustuksen ja matkaruuan historiasta.

Mielestäni tiivistetysti, mutta kattavasti kirjassa käytiin läpi eri matkamuodot (laiva, raiteet, lentäminen) ja kuinka ne ovat kehittyneet vuosisatojen kuluessa. 

Kuivattu kala on vuosisatojen ellei -tuhansien varrella vaihtunut laivabuffetteihin ja lentokoneruokiin. 

Ehkä vielä enemmän olisin kaivannut matkustushistoriaa ennen modernia aikaa.

 Asiat eivät ole aina menneet parempaan suuntaan ja yhdyn kirjoittajan toiveeseen, että huoltoasemilla ja junissa tarjoiltaisiin enemmän paikallista ruokaa. Kuten asemaravintoloissa tehtiin niiden alkuaikoina. Näin voitaisiin vaalia omaa ruokaperintöämme ja tutustua ruokiin, joita ei omassa maakunnassa ole tavattu syödä. Esimerkiksi vatruskat olivat itselleni täysin tuntemattomia, ennen kuin kävin asumassa Pohjois-Karjalassa. Mutta nykyään Suomi on aikalailla yhtä ja samaa pizza- ja hampurilaisaluetta.

Varjotajunta

 Harry Salmenniemen Varjotajunta oli hupaisa ja toisaalta liikuttava kirja.

Se kertoo kirjailijasta, joka käy Helsingissä haastattelureissulla ja pohtii kotimatkallaan junassa mennyttä reissuaan. Kirjailija analysoi juna-asemalla jokaista ohikulkijaa ja miettii, mitä he mahtavat hänestä ajatella. Sitten hän kuvailee kauppakeskusta ja mielikuvia, joita se hänessä herättää. 

Jos on yhtään taipuvainen yliajatteluun tai jos lähipiirissä on sellainen henkilö, tämä kirja on mainiointa vertaistukea. Löysin kirjan päähenkilöstä itseäni ja sehän kovasti nauratti. Miten kirjailija alkoi nähdä lehtijutun kuvaajassakin oikeastaan jo vanhan ystävän tunnetta, koska tämä oli hänelle niin mukava. Mutta luultavasti he eivät enää koskaan tapaisi, koska kirjailija oli nelikymppinen ja kuvaaja viisikymppinen eli elämän jälkimmäisellä puoliskolla jo. Tällaisia koomillisia havaintoja kirjassa riitti.

En ajatellut, että kirja olisi kuvaus masennuksesta, vaikka päähenkilö tunsikin häpeää jopa olemassaolostaan. Minusta tämä oli tarkkanäköinen kuvaus ajastamme, jossa aikaa käytetään paljon ei-mihinkään, kuten sosiaalisen median käyttöä voisi kuvata. Ja ainoa, millä on väliä, on perhe, lapset ja puoliso. Perheen kuvaus oli todella koskettavaa, etenkin pienen lapsen edesottamusten kuvaus. Tätä on vanhemmuus, pakahduttavaa onnea.

Sirkusleijonan mieli

 Joel Elstelän Sirkusleijonan mieli kertoo sirkustirehtööri Egon Heuchlerista, jonka sirkuksen natsit ottavat propagandansa levittämiseen. Tästä alkaa Egonin kujanjuoksu. Hän turruttaa itsensä viinalla, kun ei kestä sitä ajatusta, että on pettymys itselleen, työntekijöilleen ja kuolleille vanhemmilleen, joiden perintöä eli sirkusta ei pysty puolustamaan. Egon kulkee sirkusjunan matkassa, vaikka hänellä ei ole roolia propagandaesityksessä. Vähitellen sirkuksen jäseniä alkaa kadota ja he joutuvat kohtaamaan väkivaltaa. Egon tuntee itsenä vielä avuttomammaksi, hän ei osaa tehdä mitään auttaakseen heitä.

 Kirjassa on aika pitkiä kohtauksia ja vaikka luulin, että kirja olisi matkakirja, kestää lähes puoli kirjaa, ennen kuin reissuun lähdetään. Välillä tuntuu, että kohtaukset eivät vie tarinaa hirveästi eteenpäin, mutta toisaalta kerronta oli niin kiinnostavaa, ettei se oikeastaan haitannut minua. Elstelä oli saanut uskottavasti luotua surkean Egonin hahmon ja hänen ympärillään tapahtuvan maailman. Esimerkiksi Menegelen hahmon hyisyys tuli läpi sivujen. 

Pidin tästä kovasti.

Pintti

 Tommi Kinnusen Pintti kertoo lasitehdaspitäjässä asuvan perheen elämästä ja on kyllä taas todella hyvä ja laadukas, kuten Kinnuselta sopii odottaakin.

Se on "kolmen päivän romaani", päivät sijoittuvat reilun kahden vuoden jaksolle, ja jokainen päivä kertoo käännekohdasta kolmen päähenkilön elämässä. 

Ensimmäisen päivän päähenkilönä on perheen vanhin poika, kehitysvammainen Jussi, ja päivä päättyy tragediaan. Toinen päivä sijoittuu 7 kuukauden päähän ensimmäisestä ja se kerrotaan Jussin siskon, Helmin, näkökulmasta. Kolmas päivä on sisarusparven viimeisen, Railin, näkökulma. Siinä avataan, mitä perheen isälle oikein tapahtui ja miten perheessä vaiettiin hänen kohtalostaan. 

Kinnunen kuvaa taas niin hienosti sotien jättämiä traumoja, naisten alisteista asemaa miehiin nähden, pikkupaikkakunnan pieniä piirejä ja henkistä ahtautta. Ihmisen perintöä vanhemmiltaan, mikä ei tarkoita vain fyysistä omaisuutta.

Kuka tappoi bambin

 Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin toi tyylinsä puolesta mieleen Toni Morrisonin. Kerronta oli epäkronologinen ja siinä oli paljon toistoa. Fagerholm kyllä pystyi pitämään langat käsissään ja lukija pysyi juonen käänteissä mukana. Toni Morrisonin koskettavuuteen Fagerholm ei kuitenkaan yltänyt. 

Kirjan juoni kuulostaa pelkän kuvauksen perusteella ahdistavalta ja lukijaansa traumatisoivalta: teinipojat raiskaavat ja pahoinpitelevät tytön, joka aikuisiällä kuolee huumeiden yliannostukseen. Kirjassa paino ei ole kuitenkaan rikoksessa eikä huumekuolemassa, vaan siinä, mitä raiskauksen osallistujapojat sekä heidän äitinsä tekivät rikoksen jälkeen ja miten se vaikutti heidän uusiin ihmissuhteisiinsa.

Itse rikos on vain taka-alalla ja tarkastelussa tosiaan elämä sen jälkeen. Kuinka pojat kantoivat syyllisyyttä vai kantoivatko ja kertoivatko he uusille puolisoilleen teini-iässä tekemistään hirveyksistä.

 Tämä näkökulma oli hyvä idea, mutta toteutus oli melkoista sotkua. Fagerholm kertoi koko ajan ihmisten titteleistä ja taustoista uudelleen ja uudelleen. Ehkä varmistaen, että lukija pysyy kärryllä, vaikka kerronnassa pompitaan välillä 10-20 vuoden takaisiin tapahtumiin. Toinen rasittava tyylikonsti olivat englanninkieliset lauseet kerrontaa tehostamassa. Fagerholm on saanut tästä kirjasta ylistäviä kommentteja, mutta minä en niihin pysty yhtymään.