Anne Frankin päiväkirja/sarjakuva

 Ari Folmanin ja David Polonskyn Anne Frankin päiväkirja on onnistunut sarjakuvaversio maailman kuuluisimmasta päiväkirjasta.

En ole lukenut alkuperäistä teosta, mutta Anne Frankin tarina on kyllä tuttu. Olen jopa käynyt talossa, jossa hän piileskeli Amsterdamissa. Vierailusta on yli 25 vuotta, mutta muistan tilojen ahtauden ja sen epäuskon, jonka koin museovierailijana: täälläkö he asuivat vuosien ajan natseja piileskellen? 

Anne Frankin päiväkirja ei ole ahdistava, vaan lähinnä surumielinen ja haikea. Se on myös hyvin kypsää teini-ikäisen tekstiä kasvukivuista ja hyväksymisen kaipuusta. Minä en tuolla tavalla osannut ilmaista itseäni kirjallisesti 13-14-vuotiaana, mutta muistan nuo samat tunteet, joita kävin tuonikäisenä läpi.

Anne Frankista olisi tullut varmasti vaikka mitä, jos hän olisi saanut elää aikuiseksi. Mutta hänen tärkeä perintönsä kuitenkin elää. Tämä hieno sarjakuvakirja toivottavasti saa taas uuden sukupolven kiinnostumaan hänen tarinastaan. 

Äitiä ikävä

 Eero Huovisen Äitiä ikävä kirja on emerituspiispan muistelmat lapsuudestaan. Saara Turunen valitti Hyeenan vuosissa kirjan liiasta uskonnollisuudesta. Omituista olisi, jos eläkkeellä oleva piispa ei kertoisi kotinsa hengellisestä ilmapiiristä. Mutta tiedoksi Saara Turusen kaltaisille: varoitus, kirja sisältää monelle triggeröivää sisältöä eli kristillistä elämänkatsomusta.

On koskettavaa, että vanhana miehenäkin Huovinen kokee yhä äidin kaipuuta. Ikävä ja suru eivät poistu koskaan, mutta ne muuttavat muotoaan.

Yli 70 vuodessa moni asia on muuttunut. Kirjaa lukiessa saa kurkistaa 1940-1950-lukulaiseen lasten kasvatukseen (piiskaaminen oli sallittua), helsinkiläiseen asuntopolitiikkaan (kuinka äidin kuoltua, yksi huone oli vuokrattava ulkopuoliselle) ja kirkkohistoriaankin (kuinka teologian gradut olivat jättimäisiä ja miten uusi kirkkoherra valittiin virkaan).

Sydäntäsärkevää oli lukea siitä, kuinka Huovisen isä ei kyennyt olemaan isä pojilleen ja eristi heidät uudesta perheestään. Eero Huovinen on tunnettu viisaudestaan ja humaaniudestaan eikä hän tässä kirjassa isäänsä parjaa, vaan osaa asettua hänen vaikeaan asemaansa. Vain harva pystyisi antamaan anteeksi vanhemmalleen, joka on käyttäytynyt noin, mutta Huovisen sydän on suuri. 

Joten kirja on kertomus myös anteeksiannosta. 

Sanna Marin - poikkeuksellinen pääministeri

 Lauri Nurmen Sanna Marin -kirja oli kummallinen kosto entiselle kaverille ja meni ikävästi henkilökohtaisuuksiin. Salla Vuorikosken Sanna Marin - poikkeuksellinen pääministeri sen sijaan on täysin päinvastainen teos. Se kertoo objektiivisesti poikkeusaikojen pääministeristä ja lopuksi yrittää mielestäni hyvin eri lähteitä käyttäen pohtia, miksi Marin muuttui itsensä vastakohdaksi.

Aluksi kirjaa lukiessa tuli tunne, että onkohan tämä aihe jo loppuunkaluttu. Mutta Vuorikoski kirjoittaa hyvin ja tarkastelee Marinia tosiaan niin objektiivisesti, että se tuntuu jopa raikkaalta. Viime vuosina kun jopa toimittajilla on mennyt Marinin edesottamukset niin sanotusti tunteisiin. Kuten tuo Lauri Nurmen tapauskin osoittaa. 

Mielestäni on hyvä, että joku viimeinkin uskaltaa sanoa sen ääneen: että yksi merkittävä tekijä, miksi Marin on niin suosittu, on hänen ulkonäkönsä. Hän on selvästikin kokoa 32, joka Hollywoodissa tunnetaan nollakokona. Nykyajan ulkonäkökeskeisyydessä sillä on merkittävästi väliä, miltä näyttää.

On suorastaan koomista, miten Marin on muuttunut kapitalistista ideologiaa levittäväksi somevaikuttajaksi. Mutta kuten Solsidanin Mickan sanoi: kaikki ovat nuorina vasemmistolaisia ja iän karttuessa heistä tulee oikeistolaisia.

Edith Södergran - Elämä

 Agneta Rahikaisen Edith Södergran - Elämä on tiivis elämäkerta nuorena keuhkotautiin kuolleesta runoilijasta.

Minua Södergranin tuotanto on puhutellut, ja siksikin oli kiinnostavaa saada tietää enemmän hänen taustastaan. Rahikainen tietää, mistä kirjoittaa, koska on tutkinut Södergrania, hänen teoksiaan ja elämäänsä, enemmän kuin kukaan muu. 

Teos todellakin on tiivis ja mielestäni liikaakin. Eikä sen tyyli miellytä minua. Olen Riitta Konttisen teosten jälkeen poispilattu: ajattelen, että kaikkien pitäisi kirjoittaa elämäkertoja samalla lailla kuin hän. Siten, että ne lähentelevät fiktiivistä kerrontaa, jossa minäkertojana on elämäkerran kohde. Tähän tyyliin Rahikainenkin olisi voinut Södergranista kirjoittaa, sillä häneltähän jäi jälkeen paljon  kirjeenvaihtoa. Konttinen lainasi paljon kohteidensa kirjeitä, jolloin elämäkerrat tulivat hyvin eläviksi.

Rahikaisen Södergran-kirjassa suuressa roolissa on kirjallisuuskritiikki. Ehkä olisin tosiaan enemmän toivonut sitä, miten Södergran itse kuvailee elämäänsä ja enemmän hänen omia ajatuksiaan siitä, miten hän päätyi aiheisiin, joista kirjoitti runoja.

Betoniyö

 Pirkko Saision Betoniyö vuodelta 1981 ei ole ajankuvana vanhentunut. Se voisi sijoittua vuoteen 2025 todella pienin muutoksin (kuten että enää ei ole keskikaljabaareja, joissa on pöytiin tarjoilu).

Kirja kertoo teini-ikäisestä Simosta. Eletään hänen isoveljensä Ilkan viimeistä päivää ennen vankilaan menoa. Veljesten äiti on alkoholisoitunut ja kykenemätön pitämään huolta alaikäisestä lapsestaan.

Simo fanittaa veljeään ja haluaa miellyttää tätä. Ilkka haukkuu naapuria homoksi, ja kun Simo päätyy naapurin asunnolle, hän sekoaa ja tappaa naapurin. 

Kirja kertoo mieheksi kasvamisesta ja turvattoman kodin vaikutuksista siihen. Se näyttää, miten joudutaan surkeaan väkivallankierteeseen ja valitettavasti kirjan sisältö on yhä vain ajankohtaista.

Raiteet

 Jari Järvelä on kirjoittanut todella hyviä kirjoja (Kosken kahta puolta ja Aino A.) sekä keskinkertaisia (Klik). Raiteet on näitä molempia.

Kirjan ideahan on mitä oivaltavin: kertoa junaradan synnystä ja sen vaiheista Suomen sodissa. Kirja on jaettu kolmeen osaan: 1. Radan rakentamiseen nälkävuosina 1867-68, 2. Sisällissotaan Kymenlaaksossa ja 3. Jatkosodan loppuvaiheisiin 1944 Karjalan kannaksella. 

Ensimmäisen osan päähenkilöinä ovat kaksi orvoiksi jäänyttä lasta, Ilmar ja Amanda, jotka pestautuvat ruuan takia töihin junaradalle. Kerronta on järvelämäisen sujuvaa ja historiafaktoja on kaivettu esiin perusteellisesti. Mutta näkökulma on etäännyttävä. Amandasta on tehty Klik-kirjan tapaan ihmetyttö, joka horjuttaa patriarkaattia. Se tuntuu anakronistiselta. Amandan vahvuuden olisi voinut esittää vähemmän "humoristisesti" ja fantasianomaisesti. Silloin kirjan ensimmäisestä osasta olisi saanut aidosti koskettavan, kun nyt sen sijaan vain ärsyttää ja teki mieli jättää kirja kesken.

Toinen osa kertoo Amandan lapsenlapsesta Amaliasta, joka kertoo puhekielellä punakaartilaisena olemisesta. Sekin etäännyttää ja ärsyttää, koska ei ole linjassa kirjan muiden tarinoiden kanssa. Minkä takia muut eivät puhu murteella, mutta Amalia puhuu? Amalian ja Teklan rakkaustarinakin tuntuu jotenkin pakosti mukaan väännetyltä. Järvelä ei osaa asettua 19-vuotiaan naisen mielenmaisemaan.

Kolmas tarina onkin sitten sitä parhainta Järvelää. Pääosassa on Amalian poika Voitto, joka on sodassa haavoittunut ja mieleltään järkkynyt ja siksi joutunut kauimmaista junanseisaketta vahtimaan, mikä Suomesta löytyy. Kaverikseen hän on saanut toisen mielenvikaisen, Hesekielin, joka kuulee ääniä ja rakentaa toteemin seisakkeen vierelle vahtimaan (niin hulvatonta!). He pelastavat panssarivaunusta raskaanaolevan sotavanki Rauhan ja nämä kolme muodostavat kolmikon, jonka edesottamuksista lukee pelolla, liikutuksella ja ilolla. Tässä kolmannessa tarinassaan Järvelä pääsee siis sen taian äärelle, jota kirjalta aina odotan: että uskon kirjan olevan totta! 

Voin kunpa ne kaksi ensimmäistäkin tarinaa olisivat olleet näin onnistuneita kuin tämä viimeinen. Silloin kirja olisi ollut erinomainen. Mutta onneksi luin loppuun, enkä keskeyttänyt ensimmäisessä osassa. Mikä humaani, lämmin, viisas lopetus tällä kirjalla olikaan!

Kunpa saisin hänen elämänsä

 Taidehistorioitsija Riitta Konttisen Kunpa saisin hänen elämänsä -teos oli jälleen erinomainen. Jälleen, koska hiljattain kuuntelemani Anni Swanin elämäkerta oli sekin Konttisen kirjoittama. Miten tärkeää työtä Konttinen tekeekään, kun hän kertoo meille näistä suurnaisista. Kunpa saisin hänen elämänsä -kirjassa pääosissa ovat Helene Schjerfbeck ja Venny Soldan-Brofeldt. Samalla, kun Konttinen kertoo Helenen ja Vennyn elämistä, hän kertoo siitä, kuinka Suomi muuttui näiden naisten elinaikana 1860-luvulta 1940-luvulle.

Kirja on kuin lämmin peitto, jonka voi levittää päälle ja oleskella sitten mukavasti sen huomassa. Kirjan taiteilijanaiset elivät pitkät elämät, ja vaikka vastoinkäymisiä olikin, he jääneiden kirjeidensä perusteella olivat onnellisia. He saivat elämältä paljon, Vennystä voisi sanoa, että kaiken mahdollisen, koska hän sai perheenkin. Tämä jäi Heleneltä puuttumaan ja ilmeisesti se ja toteutumatta jäänyt rakkaussuhde harmittivat häntä. Kirjan otsikon lausahduskin on Helenen suusta, hän hieman kadehti omien jälkeläistensä ympäröimää Vennyä.

Kirja on viehättävä aikamatka, ja myös matka siihen, mitä naiseus on. Vennylle oli tärkeää olla äiti ja vasta äitiys täydensi hänen mielestään naisena olemisen. Mutta täysi nainen oli Helenekin, vaikkei hän äidiksi päässytkään. Helene ihmissuhteista läheisin oli hänen äitinsä, joka oli varsin mahdoton ihminen. Äiti läksytti Heleneä ja vaati tätä tekemään kotitöitä. Miten paljon hän olisikaan saanut tehtyä taidetta, jos hänen ei olisi tarvinnut siivota! Vennyn taiteen tekoa häiritsi myös perhe-elämä, vanhuksen sijaan hänellä oli hoidettavana lapsensa. 

Olin aiemmin ajatellut, että Helene eli yksinäisen elämän, mutta tämän kirjan perusteella hänellä oli rikas sosiaalinen elämä. Ja se, kuinka hän vielä vanhana ja sairaana kertoi rakastavansa elämää, kertoi siitä, että hän sai elämästä kyllikseen eikä luopunut siitä surkeana ja hyljättynä. Venny taas eli elämänsä loppuun saakka liikkeessä ja kuoli Konttisen mukaan "saappaat jalassa". Jos siis haluaa lukea onnellisista lopuista, mielestäni tämä kirja kertoo niistä!

Hugo Salmela - vallankumouksen sanansaattaja

 Tuomas Hopun tietokirja Hugo Salmela - vallankumouksen sanansaattaja oli oiva tietokirja punakaartin Tampereen puolustuksen ylipäälliköstä.

Salmela ei saanut kotoaan kasvatusta työväenaatteelle, vaan omaksui radikaalin vasemmistoideologian työpaikoiltaan ja harrastuksestaan työväenteatterista. 

Hän oli valtaamassa Loviisaa valkoisilta, jonka jälkeen hänet määrättiin Tampereelle. Salmelan edesottamuksien painumisesta historian lehdille sodan aikana on kiittäminen valkoisia, jotka salakuuntelivat punaisten puheluita ja litteroivat ne ylös. Uskomaton juttu ja tuli aivan uutena tietona minulle. 

Hoppu maalaa Salmelasta kuvan asialleen omistautuneena aatteen miehenä, jolla oli kova velvollisuudentunto. Salmela ei karannut Tampereelta siinä vaiheessa, kun häviö näytti jo varmalta - toisin kuin moni muu punapäällikkö.

Salmelalta puuttui johtajana kovuus ja hän kaihtoi vastapuolen tai niskuroivien omien teloituksia.

Hänen oma loppunsa oli tyly: toisen punapäällikön, Kustaa Salmisen, vahingossa tai tahallaan tekemä kranaattiräjähdys punaisten esikunnassa. Salmela tuskin olisi karannut Tampereelta,  joten valkoiset olisivat joka tapauksessa teloittaneet hänet. Tuskin olisi edes valehdellut nimeään ja saanut niin ostaa aikaa vankileirillä (jotka toki hitaita kuolemanloukkoja). 

Kirjan loppu on kertakaikkisen liikuttava: kuinka perheestä ainoana, Pietarin karuista oloista takaisin Suomeen päässyt Hugon 6-vuotias Taisto-poika päätyi veljensä Akselin kasvattamaksi. Suojeluskuntalaiselle Akselille veri oli vettä sakeampaa, vaikka välit olivat Hugoon menneet sodan aikana. Sittemmin Taistostakin tuli ahkera suojeluskuntalainen, joka selvisi vänrikkinä elossa molemmista sodista Neuvostoliittoa vastaan. Ehkä Hugo pyöriskeli haudassaan tästä tiedosta, mutta ainakin Taisto sai kasvaa turvallisissa oloissa aikuisuuteen asti. Vuoden 1918 oli hirvittävä tragedia ja sen seuraukset kauaskantoiset.

Agatha Christien arvoitus

 Marie Benedictin Agatha Christien arvoitus kertoo fiktiivisen tarinan kirjailijan katoamisesta  vuonna 1926.

Huhheijakkaa, kuinka joutavan päiväistä, ajattelin kuunnellessani tätä kirjaa. Tykkään Christien kirjoista, ne ovat nokkelia ja niissä on huumoria. Mutta Benedict kirjoittaa Agathasta hyvin tosissaan eikä hän ole löytänyt sitä samaa tyyliä, jolla Christie on kirjansa kirjoittanut. Tätä olisin odottanut. Jos nimittäin yrittää päästä historiallisen henkilön nahkoihin, pitäisi yrittää osata kuvata hänet hänelle ominaiseen tapaan. 

Nyt tuloksena oli vain tylsää ja synkkää kuvausta Agathasta ja hänen ensimmäisestä, varsin kelvottomasta aviomiehestään. 

Kirjan pelasti se, että loppu oli oivallinen. Kirjailija saa vakuutettua, että luultavasti Agatha teeskenteli muistinmenetyksensä ja kyseessä oli aviokriisi, jonka syypäänä oli pettävä aviomies. Katoamalla Agatha sai kiristettyä mieheltään sen, minkä halusi eli maineensa avioliiton puhtoisen osapuolena.

Tytöt vs tytöt

 Sophie Gilbertin Tytöt vs tytöt oli surkeasti suomennettu tietokirja 2000-luvun popkulttuurin naiskuvasta.

En ymmärrä, miten näin hirvittävän huono suomennos on mennyt kustantamossa läpi. Virkkeet ovat englannin kieleen tyypillisiä eli hyvin pitkiä ja vilisevät lauseenvastikkeita. Liian usein on huonon suomennoksen vuoksi vaikea ymmärtää, mitä tässä nyt yritetään sanoa. 

Virkkeet ovat toisinaan täysin järjettömiä ja saa miettimään, että luultavasti alkuperäisteksti ei ole sen kaksisempi. Esimerkkinä se, kuinka Spice girlsien levittämää Girl poweria kuvailtiin siten, että Spice girlit käyttäytyivät huonosti ja pyörivät, pyörivät ja pyörivät. Ok, mitä ihmettä tuo nyt edes tarkoitti. Olisin odottanut, että tässä yhteydessä Gilbert olisi kirjoittanut siitä, miten  Spice girlit seksuaalisesti ahdistelivat esimerkiksi prinssi Charlesia ja yrittivät muutenkin tehdä samaa kuin mitä miehet ovat tehneet naisille tuhansia vuosia. Gilbertin kritiikki siitä, kuinka Spice girlien girl power hukkui lopulta kaupallisuuteen ja menetti feminisminsä, osui mielestäni oikeaan.

Kirjassa kaiken keskiössä on se, kuinka porno vaikuttaa popkulttuuriin ja on vääristänyt naiskuvan. Nainen on yhä enemmän objekti kuin tekijä. Jotain kuitenkin on muuttunut 90-luvusta, ja siitä voi kiittää me too -liikettä. Itsehän kyllä edelleen mietin, miksi naisartistien pitää esiintyä pikkuhousuissa, kun esimerkiksi Taylor Swiftkin (joka viihtyy pakarat paljastavissa bodeissa) yleisö on pääosin nuoria naisia. Se on se mieskatse, jolle myydään siitä huolimatta, että se ei ole asiakaskuntaa. 

Kirjan otsikko oli muuten järjetön. Miten tytöt ovat tyttöjä vastaan? Sitä ei kirjassa käsitelty. 

Hulluuden historia

 Petteri Pietikäisen Hulluuden historia oli varsin kattava teos pääosin eurooppalaisen ja suomalaisen hulluuden historiasta.

Kirjassa käydään läpi kronologisesti hulluuden käsityksiä ja hoitoja antiikista nykyaikaan. Hoitomuodot ovat kehittyneet, mutta mielensairauksia ne eivät ole poistaneet ja nykypäivän yleisin mielisairaus onkin masennus.

Nykyään tietysti tuntuu kammottavalta esimerkiksi lobotomian tekeminen mielisairaille - tai väitetysti mielisairaille. Ja se vasta kammottavaa on, että niitä tehtiin vielä 1970-luvulla. 

Pietikäisen on kaivanut kaikenlaiset mahdolliset hullut historian saatossa esille. Aina noitaepäillyistä 1800-luvun lopun hysteerikkoihin. Hulluuden käsitys on muuttunut ja sitten toisaalta ei ole muuttunut vuosisatojen kuluessa, koska aina poikkeavasti yhteisössä käyttäytynyttä on pidetty hulluna.

Syitä mielisairauksien puhkeamiseen on monia. Esimerkiksi teollistumisen on epäilty synnyttäneen skitsofrenian, koska antiikin aikana senkaltaista sairautta ei tunnettu. 

Haluaisin myös lukea sellaisen hulluuden historian, joka on rajattu pelkästään käsittelemään Suomea. Tässä teoksessa tuli esiin se, miten eri maissa on kuitenkin ne omat erityispiirteensä. Esimerkiksi Britanniassa ei ollut rodunjalostusoppia, joka taas Pohjoismaissa oli voimissaan. Keskipersuhan on tutkinut paljon Suomen historian hulluja, jollainen saattoi olla myös se Suomen viimeinen sarjamurhaaja. Hänen kirjojensa kautta toisaalta tulee ilmi se, miten mielisairaita on historian saatossa Suomessa kohdeltu.