perjantai 30. joulukuuta 2022

Suon villi laulu

 Delia Owensin Suon villi laulu oli nopealukuinen viihderomaani, melko sosiaalipornoa. 

Kirjailijalla oli varmasti ollut mielessään suuret kuviot, koska sisältö vaikutti rakenteensa puolesta elokuvakäsikirjoitukselta. Tällaisia tarinoitahan Hollywood suoltaa jatkuvasti: väärinkohdeltu ihminen ja lopussa kruununa oikeustaisto. Ja kas, tästähän onkin tehty elokuva. Lukemieni arvioiden perusteella ei ole ollut kovin kummoinen filmatisointi.

Kovin kummoinen ei ole tämä bestseller-kirjakaan. Se kertoo syvällä Pohjois-Carolinan suolla elävästä tytöstä, joka kasvaa kuusivuotiaasta 24-vuotiaaksi itsekseen vanhempien sisarustensa ja vanhempiensa häivyttyä. Häipymisen syynä on ollut perheenisän väkivaltaisuus ja lopulta mies lähtee itsekin ja vain pieni Kya-tyttö jää yksin asumaan röttelöön. Kirja kertoo hänen selviytymisestään, joka onkin oikea amerikkalainen unelma, sillä hän kouluttaa itsensä tiedekirjailijaksi, joka julkaisee kirjoja suon eläimistä ja kasveista. Kyseessä on siis satu. 

Samaan aikaan Kyan kasvutarinan kanssa kirjassa on menossa murhamysteeri, joka sijoittuu kirjan nykyhetkeen. Murhan kohde on koko kylän suosikkipoika, jonka tiedetään pitäneen Kyaa yhtenä sivusuhteenaan. Kyaa syytetäänkin hänen murhastaan ja tähän oikeudenkäyntiin kirja huipentuu. Oikeudenkäynti on tosi väsynyttä kerrontaa ja täysin turha osio, kirjailijan olisi kannattanut jättää koko joutava murhamysteeri pois. 

Lapsellinen, epäuskottava, yksinkertaisesti surkea tekele.

lauantai 17. joulukuuta 2022

Mantelimaa

 Miina Supisen Mantelimaa julkaistiin vuonna 2015. Muistan kyselleeni sen perään tuon vuoden joulukuussa, mutta se oli lainassa. Nyt, 7 vuotta myöhemmin, muistin kirjan olemassaolon, kun pohdin jotain jouluun liittyvää lukemista.

Mantelimaa kertoo Tuurin Kyläkauppa -henkisestä joulumaasta, jossa on huvituksia lapsille ja k18-osasto aikuisille. Pääosassa on Molli-niminen ammattiklovni, joka on Mantelimaan omistajan vanha koulututtu. Mantelimaan tilalla oli aiemmin opinahjo yläkouluikäisille ongelmanuorille. Sinne Mollikin laitettiin teini-ikäisenä ja siellä hän tutustui Jonne J. Halkioon, josta tuli myöhemmin Mantelimaan perustaja.

Molli joutuu Mantelimaahan töihin, kun hänen miehensä joutuu sairaalaan ja hän tarvitsee rahaa. Mantelimaan alla on jokin toinen maailma, jossa elää pahuus. Tämän pahuuden esiin putkahtamista enteillään koko kirjan ajan, mutta melko laimeatunnelmaisesti.

Mantelimaa on kirjoitettu hyvin, mutta tarina itse on aika heiveröinen ja kirja jää johonkin genrejen väliin, niin, ettei se sitten ole kunnon kauhua eikä kovin komediaakaan. Mantelimaassa tapahtuu kauheita, mutta eipä tässä oikein tullut pelättyä hahmojen puolesta. Köykäinen kirja, eikä se oikein onnistunut kritisoimaan joulua. Arvelisin, että sitä tässä vähän yritettiin.

tiistai 29. marraskuuta 2022

Daniel Deronda

 Georg Eliotin viimeiseksi jäänyt romaani on 900-sivuinen järkäle, jonka sain kuin sainkin 1,5 kuukaudessa luettua. Pisin kirja kolmeen vuoteen! 

Se kertoo kahdesta ihmisestä n. 1860-luvun Englannissa: Gwendolen Harlethista ja Daniel Derondasta. Ensin mainittu on köyhän perheen pilalle lellitty esikoistytär, kaunis kuin mikä ja ylpeä kuin mikä. Jälkimmäinen on kasvatti-isän huomassa varttunut nuorukainen ja myöhemmin kolmekymppinen mies, joka löytää kirjassa sukutaustansa ja oman tiensä.

Kirja on hyvin aikalaistarina. Georg Eliot kuvaa juutalaisten kokemaa rasismia, joka rehotti joka puolella Eurooppaa tuohon aikaan. Eliot on juutalaisten puolella ja se on kiinnostava näkökulma, koska kirjan todellisuudessa eletään 1870-lukua. Ei mitenkään suvaitsevaista aikaa siis. Hämmentävintä oli, miten lopussa rakkauden löytänyt pariskunta lähti Lähi-itään perustamaan Israelia. Monta vuosikymmentä ennen kuin se tosiasiassa perustettiin, Eliot oli edellä aikaansa!

Daniel Deronda saa tietää olevansa juutalainen, mikä onkin onni, sillä hän on rakastunut juutalaisnaiseen, joka ei halua avioitua kuin omaan heimoonsa. Tämä Mirah kuvataan todella tylsän puhtoiseksi ja hyveelliseksi hahmoksi. Juutalaisuuskin on romantisoitu ja kun Danielin äiti kertoo inhonneensa juutalaisuutta sen miesvaltaisuuden takia, se ei vaikuta Danieliin mitenkään. Tähän eivät historialliset romaanit pysty: ne anakronistaisivat Daniel Derondan feministiksi. Silti jaksan hämmästellä, että äidin päätös pimittää Danielilta tuo naisvihamielinen uskonto, oli Danielin mielestä väärä. Hänen äitinsähän oli uskontonsa vanki. Mutta ei, ei tipan tippaa ymmärrystä äidin ratkaisulle. Vähän olisin kaivannut sitä anakronismia..

Eliotin tarkoitus oli selvästi tehdä oikeutta juutalaisille, jotka ovat kärsineet syrjinnästä tuhansia vuosia. Siksi Gwendolenin tarina henkisesti väkivaltaisessa avioliitossa oli vähän erillisen tuntuinen. Derondaan Gwendolen liittyi siten, että mies toimi hänen omanatuntonaan siitä asti, kun ensi kerran näki naisen pelaamassa uhkapeliä aina siihen saakka, kun Gwendolen oli viivytellyt aviomiehensä pelastamista merestä. Mitään romanttisia tunteita heidän välilleen ei syty, ainoastaan Mirah pelkäsi Danielin valitsevan Gwendolenin, koska ei osannut lukea Derondan eleitä itselleen suotuisiksi.

Gwendolenin tarina on paljon Derondan tarinaa kiinnostavampi, koska Gwendolen on niin moniulotteinen hahmo. Hän kehittyy kirjan edetessä ylpeästä nöyräksi ja pahiksesta hyvikseksi. Hänen avioliittonsa on osoitus siitä, miten kovin vähän vaihtoehtoja naisella tuolloin oli, jos hänellä ei ollut perittävää omaisuutta. 


torstai 17. marraskuuta 2022

The saga of Stalingrad 112 Thing

 Silmäleikkauksesta toipumisen aikana tihrustin läpi kolme kirjaa, josta ajattelin olla mainitsematta tänne sanallakaan, mutta nyt kun "salaoja-viemääröityä" silmää saa fyysillisillä ponnisteluilla, lenkkeilyllä saunomisella ja kylmävesikastautumisilla ihan luvan perästä rasittaa, päätin lukemisistani mainita.

Antony Beevor: Stalingrad. 


Ruvennu jo tuleen sotaväsymystä: eikö ne rys-rus-rusinat russakat ole jo ottanu tarpeeks pataan siellä ukrainan vainioilla! En jaksais enää uutisia. 

Jonkin uutisjutun kautta lienee Beevorin nimi tullu tutuks. On kirjoittanu paljon toisesta maailmansodasta, myös natsien venäjänvierailusta. Kun tipahti kirjastossa tuo stalingrad käteen, päätin sen ahmaista. 

btw. Tiedossa on kyllä ollu se, että stalin tapatti kolkytluvulla ukrainalaisia nälkään. Venäläisten epäluottamus ukrainalaisia kohtaan näkyi sittemmin myös raatteentien pakkasmotissa - suomen katkasijoista valtaosa ukrainalaisia. Kun sitten natsisaksa bolsevismia kukistamaan/testaamaan salamasotakonetta venäjän aroille, oli ukraina siinä sopivasti hollilla - mennen tullen. Pienen ihmisen mieleen ei vaan oikein syty ymmärrys siitä, miks ihmeessä jokin alue voi olla niin tärkeä, että aina muutaman kerran vuosisadan aikana siellä on aseenkäpistelytaitoja käytävä esittelemässä. Se kun ei ole kenellekään erityisen kivaa. Ei ollu kivaa 1800-luvun alussa napoleonin aikaan, tuskin oli pyssyhippaset hauskaa hupia krimin sodan aikaan... eikä takuulla hihkuttu riemusta  stalingradissa 42 - 43... eip liioin liene kivaa tällä haavaa ukrainassakaan. Ehkä ohjusten lähettäjillä saattaa muutaman hetken tuntua oikein mukavat hyrinät mahan pohjalla kun tuumii: "huomenna sen saa taas tietää, osuttiinko voimalaitokseen vai kerrostaloon. Toivottavasti tällä kertaa sairaala tai päiväkoti!" Tuleva talvi - tai seuraava kasvukausi ja sitä seuraava talvi - ratkaissee, minkä merkkisellä traktorilla vastaisuudessa mustaa multaa muokataan... onko se belarus vai joku muu... jokohan piakkoin käytetään sitä taktista, että saadaan joditabletit käyttöön... no, tokkopa nyt sentään, tuo kahakkahan on kremlistä katsoen vain mitätön erikoisoperaatio naapurimaan ruotuun saattamiseksi, ei sinne oikeita aseita tuhlata... näitä on tässä ollu... kyllä me nää hommat osataan. 

Beevorin työtä stalingradin motin taustoittamisessa voi vain kiittää. Ihmisen oleminen ja elämä sotatoimialueella koko kaameudessaan tulee yksityiskohtia myöten selvitetyksi. Lukijana iloitsen erityisesti siitä, että onhan se nyt piruvie rentouttavaa miettiä välillä jotain uljaiden über-alles -porukoiden hyytymistä arojen pakkasiin sen sijaan että alvariinsa tyynyyn päätä painaessa huomaa iltarukouksena tuumailevansa: "jokohan aamulla on se pato lossautettu ja jokohan on onnistuttu haastamaan natojoukot verikkekkereihin..."


Milla Paloniemi: 112 osumaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja.


Saako olla kovakantisia sarjakuvia, tässä yks sellanen. Joskus taannoin muinoin sarjakuvailmaisua jonkin verran harjoittaneena (harrastaneena) jäi mielen päälle kirveltämän järkkymättömäällä kokemusasiantuntijan  paatoksella annettu neuvo - millään nyt saata muistaa missä yhteydessä - "sarjakuva vaatii ehdottomasti käsikirjoittajan. Ilman käsikirjoittajaa, mieluummin hyvää sellaista, ei synny hyvää sarjakuvaa". Sisäisesti riitelin moisen militäärin määräysvallan äärellä, pidin mölyt mahassani ja vetäydyin maaseudun rauhaan, pitäköön tunkkinsa.

Milla Paloniemi näyttää räväkästi, miten syntyy sarjakuva ilman ulkopuolista käsikirjoittajaa. Lopputulokseen on varmasti tyytyväinen, mikäli on kiinnostunut kolmekymppisen naisen kipuilusta frendien bilettämisen ihastusten ja rakastumisten sekamelskassa: kas näin otetaan elämästä KAIKKI IRTI! Tämmönen lupaavasti kalkkeutuva setämies ei noista räjähtävistä luonnosmaisista purkauksista juuri riemusta repeile, mieluummin harmittelee sitä, miten se kiroilevan siilin kantava voima, kuvallinen raikas oivaltaminen on päässy tässä unohttumaan. Okei okei, tää on ihan eri juttu, tää on... päiväkirja, senkin seniili käpy, kelaa sit! Olinx mä oigees vai guulingx mä harhoi kun joku sano et se siili on kui tuhero... vittu, kelaa sitä, kääkkä... tiätsä ees mikä tuhero o! No kuule urpå, ku laitetaa, vittu, siis tää tuhero.. siis niinq kiroileen ja vittuilee ja huutaan TOOOSI LUJAA, niin se on taidetta! Tajuux sää, vittu!


Alan Moore: Rämeen Olento, toinen kirja ( the saga of swamp thing )



Sen verran nyt gettomasaa jemokettusena tsuumailin, että edes hiveneen googlailin, et mikä tää moore-juttu nut oikei on... No, eipä mittää; jäi kuiten jonkinlainen käsitys siitä, että tää alan moore on sarjakuvan the kova jätkä. Käsikirjoittanu tän suojutun lisäks monia muita tarinoita. Tai eihän se ole suo vaan räme. Mitäs ne meidän suotyypit olivatkaan, korpi - räme - neva... haha.. sieltähän se tipahti kuuskytluvun kansakoulun oppikirjasta kuin thermodynaaminen putlerin lahkeesta. 

Innostuin kauhusarjakuvista joskus 70-luvun alussa... siksi koska ne olivat niin... kauheita. Se, että tarinoista oli yritetty tehdä hirveitä, enimmäkseen huvitti. Ehkä jonkin verran huvitti sekin, että aika moni oli nähnyt vaivaa sarjakuvanlehden päätymiseksi sjärvellä lukiolaisen käsiin. Itse tietysti kaiken vähiten nauroin omalle toiminnalleni: maksoin pyydetyn summan läpyskästä päästäkseni kauhun äärelle. Hui miten kauheaa! Mutta tuo meni onneksi muutamassa kuukaudessa ohi. Kaikkia tarinoita ei ymmärtäny, eikä hirveyksille määränsä enempää viitsinyt naureskella. Varsinkaan sille omalle tyhmyydelle, sille että käyttää vähät rahansa joutavaan scheibaan.

Nyt menneisyyden havainnot ja kuulopuheet ("hyvä sarjakuva vaatii hyvän käsikirjoittajan") loksahtavat kohilleen: Rämeen olento on komeasti piirrettyä osaavasti käsikirjoitettua kauhua. Piirrokset on taidokkaasti toteutettuja, sivukokonaisuudet huolella suunniteltuja, tarinan kuljettaminen paikoin mitä mielikuvituksellisimmilla ruutusommitelmilla kekseliästä, suorastaan nerokasta. Kuvallinen ilmaisu kielii tekijöiden laajasta taidehistorian tuntemuksesta. Äkkiarvaamatta yllättäen taitavin vedoin loihdittu realistinen näkymä repeää tuhansien ismien kautta kaleidoskooppisten värimaailmojen psykedeeliaan, joka kutkuttelee hienovaraisesti tietoisuuden raja-alueita. Huh, ehkä vähän liikaa sanottu, mutta menköön... yhteenvetona voinee todeta nästä mooren mukaan nimetyistä tarinoista värinkäytön kuin myös itse piirustuksen palvelevan saumattomasti tarinaa, kokonaisilmaisua. Kiistatta parasta parhautta.

Entä sitten itse asia, se paljon kehuttu alan mooren käsikirjoitus. Ne ideat ja sanat, jotka antavat tarkkoja inspiroivia syöttöjä suoraan piirtäjien lapaan?

Otetaan esimerkki, lyhyesti:

...

"Oi, katso rämettä... se on liekeissä... miljoonia syntymäpäiväkynttilöitä... ja... katso kaikkia nauhoja täynnä helmiä... alec... mitä kaikelle tapahtui?"

"Söit... hedelmän... abby... nielaisit palan... tietoisuudestani... minun tajunnastani..."

"...kevät tuli ja kaikki maailmassa heräsi eloon... käteni särkee pinnan. sadat lasihelmet pirstoutuvat sormien lävitse. tuokioksi painovoimaton helminauha asettuu kaulalleni, sortuu ja haipuu lämpimänä pois... pinnan alla kalan äkkinäisen kylmä lipaisu, kylmän hopeisena jalkkaterälläni... se kiertyy, väikähtää, katoaa. kuplat nousevat..."

...

Siis niinq mitä tää on! Joko Alan Moore on juossu ilman tankkausta muutaman vuorokauden ajan back yard ultraa tai sitten on ollu tajuntaa laajentavat aineet käytössä! Veikkaan jälkimmäistä.

Ei mittää, komeita kuvia ovat stephen bissette / john totleben kuvitus ja tatjana wood värit kirjan viimeiseen tarinaan loihtineet.

Mutta tässä lopullinen tuomio: ei naurattanu - ei ees hymyilyttäny, mikä on omiaan vakuuttamaan: tää kauhu ei ole mun juttu. Jos jollekin uppoaa - se on hänen häpeä... eihän kukaan - aikuisen oikeesti - harrasta kauhusarjakuvaa!!?

torstai 10. marraskuuta 2022

Suomen ainoa sarjamurhaaja

Keskisarjan Suomen ainoaa sarjamurhaajaa kuuntelin äänikirjana useamman kuukauden, ei siksi, että kirja olisi ollut huono, vaan koska en oikein löytänyt sopivaa hetkeä kuunteluun.
Tässä nyt jotain mietteitä, joita muistan ajatelleeni kuunnellessani.

 Juhani Aadaminpojan elämä oli surkea lapsuudesta lähtien ja Keskisarja analysoikin tämän olevan yksi vaikutin hänen ajautumiseensa murhamieheksi. Juhani Aadaminpojan yksi uhri oli hänen oma äitinsä, ainoa, jonka murhaamista hän myöhemmin katui. Hänen tekemänsä murhat olivat ryöstömurhia, joihin liittyi myös uhrien talojen polttaminen. Keskisarja pohtii, voiko häntä kutsua sarjamurhaajaksi, ja amerikkalaista sarjamurhaajaa hän ei muistutakaan, koska murhat tapahtuivat lyhyen ajan sisällä ja osa päähänpistona. Mutta näin montaa murhaa ei ole kukaan Suomessa tehnyt, Keskisarja pohtii monipuolisesti syitä tähän.

Kirja käsitteli kuolemanrangaistuksen historiaa. Sitä, miksi siitä luovuttiin ja miten yhtenä syynä oli, että se ei vähentänyt rikollisuutta. Juhani Aadaminpojan kohtaloksi koitui Nikolai 1:n käsky valeteloittamisesta, jonka jälkeen hänet vangittiin Viaporiin raipparangaistuksen jälkeen. 1,5 vuotta lusittuaan hän kuoli lian ja kuonan ja tulehdusten kyllästämänä. Hirvittävä kuolema.

Kirja kertoo Juhani Aadaminpojan tarinan ja samalla sen, millainen takapajula Suomi oli 1820-1840-luvuilla. Hyvin tehty historikatsaus.

 

sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Paratiisisarja

 Se on kovakantinen. Tämä Ville Rannan kirja Paratiisisarja. Aina kun julkaistava asia sidotaan kovien kansien väliin, on se merkki siitä, että nyt ollaan tosissaan liikkeellä. Tietosanakirjat - kovat kannet, sisältö pelkkää faktaa. Raamattu - nyt puhuu Hän Itse, Kaikkein Korkein: kovaa asiaa kovissa kansissa! Sitten on niitä pehmeäkantisia, joitten sisältä löytyy mitä lie selluloosaa... jerrykottoneita, halpaa tsiklittiä. Niitten ilmeinen tarkoitus on tuottaa kertakäyttöviihdettä, stressaantuneille pikahuveja. Joskus kouluaikoina oli käytössä pienet pehmeät punakantiset sanakirjat, jollaisen nähdessään opettaja aina korotti ääntään ja manasi alimpaan helvettiin nuo pirulliset painotuotteet, jotka ovat omiaan harhauttamaan vieraan kielen opiskelijan approbaattureiden allikkoon.

Nomutta... Ville Rannan kirjaan. 

On mieltä ylentävää nähdä, miten nykymaailmassa sarjakuvailmaisun harjoittajille järjestyy tilaisuuksia tuoda julki ajatuksiaan aiheista, joiden vaiheilla varmaan niin valveilla kuin unissakin on aikaa vietetty. Kukapa ei jo lapsena alakouluikäisenä olisi miettinyt yhtä jos toista mitä koulussa esim uskontotunneilla totena opetettiin. Rantaa on lähtemättömästi jäänyt vaivaamaan luomiskertomuksen paratiisitarina; hyvän- ja pahan tiedon puu, syntiinlankeemus, paratiisista karkottaminen, häpeä, rangaistus, kuolemanpelko...

Ville Rannan piirrosilmaisu on luonnosmaista, notkeaa, välitöntä sujuvaa, mikä hänelle ansioksi katsottakoon. Ei tarvita mitään Ison Kirjan jakeitten vyöryjä että päästään asiaan. Jo kolmannella sivulla nainen (Eva, Eeva) juttelee huolettomasti ohimennen miehen (Adam, Aatami) jäykistyvän siittimen kanssa. Yhtä huoletonta, rentoa ja vapautunutta on rupattelu kerubien kanssa. Tähän sarjakuvailmaisu on mitä oivallisin väline - ja sen Ville Ranta hallitsee. Kuvitellaanpa hollywood -koneisto käsittelemässä aihetta. Palais varmaan paljon tupakkia ja tyhjenis takuulla useampiki viskilekkeri ja imettäis viikkotolkulla piitkiä piiitkiä kokaviivoja kun mietittäis miten eeva ottaa suihin aatamin alavartalolla luikertelevan ja jäykistyvän "käärmeen"... eikä sillä rainalla oskareita pokattais, tuskin pääsis edes levitykseen.

Tästä Paratiisisarjasta voisi todeta, että erinomainen avaus. Toivottavasti lisää tulee. Raamatussa riittää loputtomasti ihmejuttuja, jotka ansaitsivat tulla uudelleen perinpohjin notkeasti vatkatuksi, veivatuiksi kaulituiksi kohotetuiksi paistetuiksi ja äärimmäisen suurta huolellisuutta noudattaen runsaan viinin kera ohuina siivuina sisäisesti nautituiksi! Paras leipuri täässä suhteessa meillä on tämä Ville Ranta. Sanottakoon nyt vielä vakuudeksi: Miljoonat ranskalaiset eivät ole väärässä.


torstai 3. marraskuuta 2022

Baskervillen koira

Minä ihmettelen englannin nummialueita. Baskervillen tarina sijoittuu lounais-englantiin, puuttomalle nummialueelle, joka on kaikinpuolinen viheliäinen ympäristö ihmisen olleilla ja kulkea. Jopa niin viheliäiseksi nuo paikat on kuvattu, että jakkahan tämän kapisen elämäni aikana saan käydyksi pöyrisjärven soiset pusikot ja vätsärin kivikot, suunnittelen ja varaan välittömästi matkan kuningas artturin excalibur -nummille myrkyllisten hetteikköjen upottavien saastaisten suosilmäkkeiden äärelle!

Sen ymmärtäää, ettei napapiirin pohjoispuolella, suomen tuntureilla kasva puita. Mutta sitä on vaikea käsittää, miksei merkittävästi etelämpänä, englanninn nummilla kasva puita. Syy on tietenkin ikävällä tavalla tuttu: aikoja aikoja sitten, kenties jo kivikaudella, metsät on hakattu. Kappasta vaan jos ja kun maaperän ravinnekerros sattuu noilla tienoilla olemaan ohut etten sanoisi olematon, ja jota kaiken kukkuraks ympärivuotiset runsaat sateet huuhtelevat, niin mikä mahtaa olla seuraus? No, sepä tieten se, että metsät eivät uusiudu. Ei juurru tammi, tuskin mikään muukaan "jalompi" lehtipuu. Liekö vaivaiskoivukaan... Siinä muuten yks asia, joka pitää tarkastaa jakkahan niille huudeille ajaudun.

Nummet on poikkeuksetta kaikissa brittitarinoissa vaaksa vaaraan, askel tuntemattomaan. Kaupungeissa on väenpaljous ja elämä, nummella olet vain sinä ja sinun kuolema... jossa parhaansa mukaan auttelee esmes baskervillen hurja raatelijakoira fosforinhohtoisine kitoineen. Suosikkisarja "sydämen asia":ssa aina kun jonkun tiedettiin eksyneen nummille, hälyytettiin porukkaa pirusti... ja sitten ihmisketjussa haravaoimaan maastoa, joka päällisin puolin näyttää tasaiselta - kuin jumalattoman isolla lastalla pyyhkäistyltä kanervaniityltä. Mutta niin vain sieltä etsitty henkilö löytyy henkihieverissä joko kylmettyneenä suoliejuun juuttuneena tai puronotkoon pudonneena pahasti mustelmilla ja perusteellisesti säikähtäneenä...

Romantiikkaan liittyvä kauhukirjallisuus kukoisti yli sata vuotta ennen baskervillen koira -tarinaa. Kauhuromantiikkaan ja eritoten niinkutsuttuun goottikauhuun sanotaan yhtenä keskeisenä piirteenä kuuluvan se, että vanhan maineikkaan suvun viimeinen edustaja kohtaa suvun pimeään historiaan liittyvän julman salaisuuden. Tämä määrite natsaa baskervillen koiraan niin nätisti napakymppiin, että ei voi muuta kuin hihkaista doylen tekevän sherlock-tarinallaan pilkkaa edellisten vuosisatojen kauhukirjallisuudesta. Terävä-älyisen päättelyn mestari s. holmes on tosin hetkittäin hakoteillä, mutta lukijan helpotukseksi loppupeleissä tämä uuden ajan airut nappaa riettaasti hörähdellen menneiden aikojen horrorit näppärästi perhoshaaviin ja upottaa koko paskan Grimpenin leton syvimpään liejusilmäkkeeseen.




sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Kalmasen herrasväen aviopulmat


Nyty ollaan jännän äärellä! Mieluusti kirjastossa viivähdän sarjakuvahyllyn vaiheilla - ne nuoruusvuosien tintit asterixit ym... Vaan olipa yllättävää löytää paikallisen hyllystä piristä! Ei sitä suomalaista, vaan sen serkkua, ruotsalaista joakimiksi nimettyä. Ymmärrän tasapainoilevani miekan terällä kaksipiippuinen suunnattuna ohimoani vasten antautuessani kommentoimaan sarjakuvaa - kirjoittamaan sarjakuvasta. Ei ollenkaan minun alaani, pait että...

...paitsi että keväällä kasikasi (1988) muuan 70-luvulla tukhomaan muuttanut lukiokaveri, hra. T., oli kutsunut visiitille, "ota mukaan piirroksias, mennään galagoon, jörgen tuntee sitä porukkaa... tää galago on sarjakuvajulkaisu, ne saattais olla kiinnostuneita sun tuotannosta..." 

Notta hevevetissä! Eikun ideat kehiin ja viivoja paperille! Olin tietoinen pirisestä, jonka sarjakuvat oli galagon runko ja sen ydin. pirisen socer-conny (suom. sokeri-sakari/donitsi-osmo) oli jo tullut tutuksi suomessakin. 

Tämä muuten tää kaverin tunteman jörgenin veli oli samainen tyyppi, joka myöhemmin suomessakin tullut tunnetuksi erään hiljattain edesmenneen suomalaisen naisgraafikon poikaystävänä. No, eips siitä ny kumminkaan enempiä...

Palataan pirisen piirroksiin. Tuon aikainen piirtäjäminä koki pirisen kynän jälkeä nähdessä jonkinasteisen heräämisen, vähänkö samansukuinen tajunnanräjähdys kuin joskus ammoisina aikoina tinttejä carlbarksia - ja 70-luvun alkuvuosina jymy-lehdestä robert crumbin tuotantoa tajuillessa.. Tuo peijakkaan Pirinen saakeli tuolla lahden takana sveamamman lintukodossa taikoo esiin näkymiä kuin paraskin messiaanisen herätyksen kokenut ihmeidentekijä!

Sitten... päivänä muuanna pöjäilemme galagon toimitukseen. Hra T. tulkkaa, toinen lukiokaverini, mr. J., päästelee sujuvasti lontoonmurteella haastellen, meikä nolona "öp... ö... ööö... niin tota jes jees... okei tack so mykke.. jovisst de passar bra..." -linjalla. Mestari pirinen silmäilee teelmiäni, hörähtelee paikoin. Juttelee toisen tyypin kanssa, päättävät ottaa jonkin/joitakin piirroksia... josko niille käyttöä löytyisi. Tarjoavat oluet... ottakaa siitä lehtiä ja muuta lukemista... kiitos paljon, thänksit vaan...

Vaan kuinkas sitten kävikään? Eippä sen ihmeemmin. Hengissä selvittiin. Ei laiva uponnu, ei juopoteltu itteämme manan majoille. Eikä sitä tullu tukholmaa piirusteluilla vallattua. Ellen aivan väärin muista, olisko jokin meikämankisen tuhertama postimerkin korkuinen piirrosnauha jonkin galago-lehden reunaa koristanu... Mutta reilua sakkia ne, galagon tago förlagetissa olivat, palauttivat originaalit.


Entä sitten tämä kalmasen herrasväki, jonka toinen painos näkyy Suuren Kurpitsan toimesta julkaistun öbaut 13 vuotta sitten, vuonna 2009?

Ngäh!?

Eip justaa hirmukauheana potki ja ravistele. Paikoin piirrosjälki on kuin kirveellä vesurilla pyyhkästyä, suurin osa tarinoista menee yli niin ettei edes hilse pölise. Huomaan ettei tästä mitään tolkun arviota kehity. Tää juttu kääntyy vain tylyllä tavalla oman navan kaiveluun: tässäkö tää oli? (loput voi kuunnella arttuwiskarin laulamana...)

Olen valinnut tähän oheen kuvia sattumanvaraisesti. Tämä viimeinen kuva kannattaa tutkia tarkkaan, tässä on taiteilija oivaltanut jotain erittyisen tärkeää!


 

perjantai 28. lokakuuta 2022

Hattujen sota


 Nyt kun julkisuudessa näkyy jo otsikoita ja juttuja tyyliin "Ei vielä voi tietää, joko nyt on meneillään Kolmas Maailmansota", on hyvä palata suomenniemen sotaisaan historiaan. 

Hattujen sota tunnettaneen paremmin termillä Pikkuviha. Isoviha, suuri Pohjan sota, toteutui 1700 -luvun alussa. Silloin koko tulevan Suomen alue sai kokea idän ystävänaapurin ( sen voissapaistettavan ) otteet. Isoherra palatsistaan oli antanut määräyksen kansanmurhasta: Tuhotkaa Pohjanmaa niin perusteellisesti ettei sieltä Ruotsi enää yritä mitään. 300 vuotta sitten Hailuodossa tapettiin yhden päivän aikana 800 ihmistä.

Mitäpä otti Ruotsi opikseen Isonvihan julmuuksista? Ei sitten mittään! Itämerenaltaan (entisen) suurvallan hatut keksivät lähteä eteläisen suomenniemen kautta uudelle sotaretkelle vain parikymmentä vuotta isovihan jälkeen. 

Noina aikoina sotiminen ajoittui leppeisiin kesäkelehin. Kesällä hevoset oli helpompi ruokkia ja meren kautta muukin huolto oli vaivattomasti järjestettävissä. 

Vaan ruotsalaiset keksivät pyörän uudelleen: syyspimeillä edettiin Viipurin porteille ja talveksi majoituttiin maastoon... kevään tullen sitten ruvettaisiin tositoimiin.

Mitä siitä tulee kun satamäärin ukkoja leiriytyy säitten armoilla ahtaissa maakuopissa teltoissa rakovalkeilla? No valmistapa tieten... iso kasa ruumiita. Jos tänään tässä joku yskii keuhkojaan pihalle, huomenissa koko lääni pärskii verta kitusistaan. Kaiken sortin syöpäläiset, täit, nappasuut, sormenmittaiset torakat ja ties mitkä otukset kiirehti apajille! Ja viimeisimpänä, joskaan ei vähäisimpänä rynni kalmojen leiriin keripukki. Jos jotain oli ihmispolo onnistunut syömisikseen haalimaan, pian jo ulostukset roiskahteli verisenä vellinä... ennenku riukua ehti ajatella... olikohan ne sillon jo keksiny riukukäymälän?

Hygienia oli olematonta, lääkärinpalvelut tasan nolla. Miten lie sotilaita värvätty? "Liity armeijaan - lähde sotaan! Näet uusia maisemia, tapat paljon ihmisiä! Saat ryöstää ja raiskata sydämen kyllyydestä. huom. omalla vastuulla. Ota kuivia sukkkia ja paljon villavaatteita, nukumme yöt ulkona."

Keskisarjan koruttoman ja jokseenkin ankean toteavan kerronnan takaa kuultaa tieto kaikista sodan kurjuuksista. Jos ja kun on tutkinut elämäntyönään vuosikaudet karuja dokumentteja sairauksista nälänhädästä vainolaisista sodista epäoikeudenmukaisuuksista, voi tuskin ulosanniltaan olla muuta kuin lakonisen ankea. Onko kolmas maailmansota jo meneilläään? Muistaakseni Teemu Keskisarja on maailman nykytilanteesta sanonut: "Pelottaa aivan perkeleesti". 

Mitäpä siihen lisäämistä... Minä puolestaan sanoisin, pelätään sitten kerralla kunnolla, ei vielä viittis.

Entä miten siinää Hattujen Sodassa lopulta kävi, sen saa itte kukin lukea ihan omakohtasesti. Raja siirty Kymijokeen ja voi sanoa että edes takas ramppaavat sotajoukot teki Kymenlaaksossa melko selvää jälkeä... tulee vaan mieleen, mitenköhän siellä ukrainassa on syyskylvöjen laita..?

Erityismaininta on annettava kirjan kannesta. Jotain tuossa hiilipiirroksella hätäisesti töhrätyssä voi hahmottaa. iskevät miekat, taustalla palavia rakennuksia. verenpunaa ja liekinkajoa. Erittäin osuva valinta. kuka on kannen piirroksen tekijäksi mainittu Matti Visanti? Suomalainen arkkitehti kuvataiteilija. Ohhopps! On kuvittanut Kalevalan! Tuo olis kyllä pitäny tietää. No, sanotaanhan se kirjan kannen sisälehdellä. Kansikuva on "Kalevalan kuvitusta, XXIX runon alavinjetti, 1937". Nyt kun asiaa ajatuksella lähestyy, ei tuo piirros suinkaan ole "hätäinen töhry" vaan osaavasti harkiten toteutettu taideluomus, tuskin mikään hiilipiirros vaan mitä ilmeisimmin kivipiirros l. litografia..

Jokatapauksessa suurkiitos Matti Visannille (1885 - 1957) piirroksen tuottamasta elämyksestä sekä kirjan kannen kuvan valitsijoille ja suunnittelijoille onnistuneesta sommittelusta ja väreistä.

 




torstai 27. lokakuuta 2022

Surutalo

 On tullu hiljattain luettua muutamia kirjoja. Merkkaan niitä tänne luetuiksi nyt kun koronalle altistuneena vietän karanteenipäiviä...

Viikko tai kaks sitten mulle lotastiin pöydälle kirja: Sun pittää lukkea tämä! Kirjan kannessa komeilee nimi Matti Rönkä: "Surutalo".

Sekös kovin kiinnostaa. Miks pitää lukea just tämä kirja. Onko jonkun mielestä tässä nimenomaisessa kirjassa jokin tärkeä viesti juuri minulle? Rönkän tekemisistä paremmin tiedossa iltauutiset ja kirjoista Viktor Kärppä, tappajan näköinen mies... vai oliko se samuli edelmanin näköinen mies..

Nyt ei selvitellä mitään itämafiaan tai rajan takaisiin bisneksiin liittyviä sotkuja. Ehei ollenkaan, tässä meininki on kuin Mikko Alatalon haikeissa ballaadeissa tai muissa alakuloisissa takavuosien lauluissa, joissa mies palaa kauan sitten taakseen jättämille kotikonnuille.

Muotoilijana kansainvälistä uraa tehnyt päähenkilö on lunastanut sotainvalidin isän poismenon jälkeen kotipaikan ja tekee isoveljen kanssa irtaimiston inventaarion ohella selvää perheensä ja samalla isän puolen suvun asioista. Miksi isä kiusasi ja hakkasi? Kertoiko hän koskaan haavoittumisestaan? Äiti oli kuollut onnettomuudessa jo varhain, poikien ollessa pieniä. Muistatko mitään äidistä, yrittää pikkuveli kysellä. Isoveli kehottaa piirustelijaveljeään, jota nimittelee kiusalla vitsikkäästi Rembrantin mukaan "tää on mun veli remppajukka - jumpparekka", joutavien miettimisten sijaan hakeutumaan lähiseudun ravintolaelämään, heittäytymään paikallisten naisten seuraan. Se ei päähenkilöä sanottavasti riemastuta, eletäänhän korona-aikaa ja ihmisten välistä kanssakäymistä olisi viisainta välttää. Toisekseen, oman perheen sisäiset jännitteet ovat miehessä pinnalla: miksi löin tytärtä?

Kirja etenee muistikuvien mukaan, on väläyksiä eri vuosikymmeniltä. Lapsuudesta, nuoruusvuosilta, aikuisajoilta. Kaiken tämän sitoo nykyhetkeen, vuoteen 2020 sijoittuvat tapahtumat. Nuo muistikuvat sattuvat samoille vuosikymmenille, jotka itsekin tullu rämmittyä läpi. Tarkoittaa sanoa, että näinmuodoin lukukokemus on paikoin ahdistava.

Mutta kokonaisuutena... joo, ei sovi moittia, kerronta on sujuvaa ja erään itäsuomalaisen suvun sukupolvenvaihdos tulee kutakuinkin selvitetyksi. Se on kasvun paikka kun vanhat siirtyy kalmistoon ja huomaa itse olevansa seuraavana lähtijöiden joukossa.

Mutta kaikenkaikkiaan: Lopputulos kirjan tarinan kannalta sama vanha yleisinhimillinen hokema: kun olis ollu paremmat välit/enemmän aikaa ja kiinnostusta, niin olis pitäny siitä ja siitäkin ymmärtää suvun vanhoilta kysyä. Surutaloa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta että jokainen autioitunut pihapiiri kätkee taakseen toinen toistaan koskettavampia tarinoita. Vaan löytyykö niille kertojia? Tai: löytyykö niille kuulijoita?

tiistai 25. lokakuuta 2022

Salainen puutarha

Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha vuodelta 1911 ei ole vanhentunut hyvin.

Se kertoo kymmenvuotiaasta Marystä, joka on asunut Intiassa varakkaassa englantilaisperheessä, mutta joutunut orvoksi vanhempiensa kuoltua koleraan. Sen jälkeen hänet viedään setänsä kartanoon Yorkshireen, jossa hän tutustuu serkkuunsa ja palvelijan pikkuveljeen sekä kartanon puutarhaan, joka toimii kirjassa lasten kasvattajana turvallisten aikuisten puuttuessa.

Kirjassa rehottaa rasismi (intialaiset alhaisempia ihmisiä) ja käsitys lapsuudesta ja lapsista on suorastaan puistattava. Näiltä osin kirja on todella vanhentunut. Lapsi on inhottava ja ruma, jos käyttäytyy huonosti ja syö liian heikkoa ravintoa. Kuitenkin syy on aina aikuisissa ja tässä tapauksessa lasten vanhempia ei syytetä mistään, lapset sen sijaan ovat syyllisiä olemassaoloonsakin. 

Maryn surullinen pikkulapsiaika on kuvattu komediana, vaikka kyseessä on tragedia ja vanhempien osalta heitteillejättö. Maryn vanhemmat eivät halunneet olla missään tekemisissä lapsensa kanssa ja antoivat palvelijoiden kasvattaa hänet. Hän sai aina tahtonsa lävitse, jonka johdosta hänestä tuli pikkutyranni. Siksi kaikki ihmiset vihasivat häntä, mikä on täysin pöyristyttävää. Ja omituisemmaksi kirja muuttui, kun Mary löysi Yorkshiren kartanosta setänsä vaimovainaalle tekemänsä ja sittemmin piilottamansa puutarhan ja siellä kuokkiessa Mary eheytyi suloiseksi pikkutytöksi, joka yhtäkkiä rupesi kohteliaaksi kaikille. Tähän auttoi myös perienglantilainen epäterveellinen ruokavalio, joka luultavasti aiheutti aikuiselle Marylle aikanaan ennenaikaisen kuoleman sydän- ja verisuonitauteihin.

Vastaava pikkutyrannista herrantertuksi -muodonmuutos käydään kirjassa kahdesti, kun Maryn serkku Colin toteuttaa sen myös. Kun Colin sitten on eheytynyt, hänen isänsä tulee takaisin kotiin ja kylläpä kelpaakin alkaa olla kotona, kun lapsi ei olekaan enää huonostikäyttäytyvä ja sairaalloinen, jolloin hän olisi eniten kaivannut isäänsä, vaan vetreytynyt ja kohtelias pikku aikuinen.

Kirjan opetus: syö paljon voita ja sokeria, alista villieläimet käyttäytymään epälajityypillisesti, älä hoida lapsiasi, mieluummin jätä ne vaikka yksin ulos, niin kasvavat siellä kunnon ihmisiksi. Rasittava kirja.

tiistai 18. lokakuuta 2022

Pitkän päivän ilta

 Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta oli huvittava, koskettava ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Kertakaikkisen hieno kirja.

Sen minäkertoja on hovimestari Stevens, joka 1950-luvun nykyhetkessä kertaa työuraansa (joka on myös hänen koko elämänsä) ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Stevens on automatkalla, pisimmällä lomallaan koko elämänsä aikana, kun hän muistelee menneitä loistonaikojaan hovimestarina lordi Darlingtonin alaisuudessa. Stevens on menossa tapaamaan Darlingtonin entistä kodinhoitajaa, johon hän on pitänyt ammatillisen etäisyyden, vaikka hänen tunteensa ovat olleet kaikkea muuta.

Mutta Pitkän päivän ilta ei ole rakkaustarina. Se on tarina ihmisestä, joka on elänyt kuin munkki palvellakseen mahdollisimman hyvin työnantajaansa. Hän on omistanut kaiken mielipiteistään lähtien lordi Darlingtonille ja kaikki hänen omat henkilökohtaiset asiansa ovat olleet toissijaisia Darlingtonin tarpeiden edessä. Esimerkiksi hänen isänsä, joka kuolee samana iltana, kun Darlingtonilla on kylässä arvovaltaisia vieraita. Stevens ei jää hyvästelemään isäänsä, koska hänen mielestään on tärkeämpää palvella työnantajaansa.

Pitkän päivän ilta on myös polittinen romaani. Se nostaa esille sen, kuinka jotkut rikkaat englantilaiset tukivat natsi-Saksaa sodan aikana eivätkä jostain syystä suostuneet myöntämään, että siinä olisi ollut mitään väärää. Lordi Darlingtonin syyksi on tässä laitettu se, että hän oli Versaillesin rauhansopimuksen jälkeen yrittänyt saada Saksan maksamia sotakorvauksia maltillisemmiksi ja sen ajan Saksan tilanteen sokaisemana ei nähnyt Hitlerin pahuutta. Stevens ajatteli koko ajan, ettei Darlingtonin tavassa toimia ollut mitään pahaa, koska hän koki, että hovimestarilla ei saanut olla omia mielipiteitä. 

Minäkertojana Stevens ei ole täysin rehellinen yleisölleen. Hänen todelliset reaktionsa tulevat esiin hänen kertoessaan, miten muut reagoivat hänen käytökseensä. Hän ei kerro menettäneensä malttinsa kuullessaan neiti Kentonin naimisiinmenoaikeista, mutta kertoo, miten neiti Kentonia häiritsee hänen ovien paukuttelunsa ja hänen oven takana mekastamisensa. Näistä seikoista lukijalle selviää, ettei Stevens ehkä olekaan niin täysin kykeneväinen piilottamaan omat tunteensa kuin, mitä hän on itse itselleen uskotellut. Ishiguron kerrontatapa on oivallinen, hykerryttävän oivallinen.

Kirjan lopussa kaikki komiikka on kaikonnut ja tilalle on tullut surumielisyys. Elämän kukkeimmat vuodet ovat ohi, hovimestarin työnkuva on sotien jälkeen muuttunut ja ikä tuo siihen vielä omat haasteensa. Kuten Stevensin työelämä, myös hovimestarien aikakausi on tulossa päätökseensä.

sunnuntai 9. lokakuuta 2022

Westend

 Suvi Vaarlan Westendin päähenkilö on Elina, jonka elämää seurataan lapsuudesta kolmekymppiseksi. Hänen isänsä kokema konkurssi seurauksineen 1990-luvun alun lamavuosina vaikuttaa Elinan elämän jokaiseen osa-alueeseen.

Kirja alkaa sillä, että kaikki on melkein hyvin. Elina on yksinäinen lapsi, jolla ei ole kavereita, mutta sentään kotona asiat ovat hyvin. Vanhemmat eivät ole varakkaita, mutta ovat läsnä lapselleen, etenkin isä. Sitten isä rikastuu, tulee muutto varakkaan Westendin kaupunginosaan ja perhe tutustuu naapureihin, Forsholmeihin, joiden tyttärestä, Sandrasta, tulee Elinan ystävä. Sitten kaikki alkavat mennä pieleen.

Kai Forsholmin ja Elinan Pekka-isän kaupat lomamökeistä tuhoavat ystävyyssuhteen. Ohuelle analyysille jää se, että Forsholmit ovat ihan k-päitä ja heidän tyttärensä Sandra suhtautuu Elinaan ylemmyydentuntoisesti eikä ystävyyssuhde on laisinkaan tasaveroinen. Tätä seikkaa ei Elina pidä huonona edes sitten, kun heidän ystävyytensä päättyy, vaan hän jää kaipaamaan Sandraa. Se on kummallinen ratkaisu, mutta kirja ei oikein muutenkaan osaa mennä pintaa syvemmälle. Aihe on raskas, mutta silti sen käsittely jää kolumnimaiseksi. 

Kirjan parasta osaa on ennen lamaa ja laman aikainen kuvaus. Elinan opiskeluvuodet ja työelämä ovat hieman turhanoloisia - etenkin, kun Elinan paniikkikohtauksista ja burn outista selviytyminen on kerrottu olevan hänen tahdonvoimansa ansiota. Niin ei tarvinnut paisuttaa tätä turhaa jatkoa kirjalle enää pidemmäksi ja hätäiseltä sutaisulta tämä aikuis-Elinan elämän kuvaus vaikuttaakin.

Kirjan alussa odotin, että Westendin kultarannikko ja varakkaat, muiden kärsimyksestä hyötyvät, olisivat saaneet enemmän ja viiltävämpää kritiikkiä osakseen. Vähän viihdekirjamainen lopputulos: mässäillään paljon, mutta mikään ei tunnu miltään.

keskiviikko 17. elokuuta 2022

Kolmas sisar

 Magdalena Hain Kolmas sisar oli ihan käypä teinifantasia. 

Se alkaa Royame-nimiseltä planeetalta, jota hallitsevat musta noita Minuit ja valkoinen noita Aube. Heidän tyttärensä, Ciel ja Luna, ovat tulleet teini-ikään ja he saavat kuulla laulunsa, joka määrittää heidän kohtalonsa. Kaikki ei mene kuitenkaan niin kuin pitää ja he karkaavat Maa-planeetalle, jossa he majoittuvat yliluonnollisten teinien kouluun.

Kolmas sisar alkoi lupaavasti. Vaikutti, että siitä tulee tummasävyinen suurten teemojen fantasia Noiturin tapaan. Harmittavasti se kuitenkin kutistui teinirakkausdraamaksi, jossa oli paljon yhtymäkohtia Pottereihin. Sellaisenakin se oli silti lukemisen arvoinen teos ja toi mukavaa eskapismia vauva-arkeen. Olen jättänyt keskinkertaisia fantasiakirjoja kesken, tämän kohdalla ei käynyt edes mielessä. Ainekset kirjassa olisi ollut syvällisempään, tuntui, että monikin kirjassa esiintyvistä jutuista, kuten tavallisten ihmisten taikuuskokemuksista oli liian nopeasti selitetty. Vähän hätäinen lopputulos kaikin puolin. Aion silti lukea sarjan seuraavan osan.

tiistai 2. elokuuta 2022

Kaikki elämästä(ni)

 Antti Holman Kaikki elämästä (ni) vaikutti siltä, kuin hänen Tummeli-mainoksensa Instagramissa, kun hän vielä siellä oli: rahaa on saatava ja tällä hutaisulla sitä saa helposti ja nopeasti.

Antti Holma on mielestäni hauska, mutta tässä kirjassa hauskuus ja terävä ironia näyttäytyvät vain paikoin. Ihan liikaa dialogia luultavasti keksittyjen tyyppien kanssa. Kuin kuuntelisi (tai lukisi litteroitua) jonkun vieraan puhelinkeskustelua junassa. Autofiktio ei ole ihan minun makuuni. Se on mukatotta, johon ei ole tarkemmin tarvinnut miettiä juonta, koska kirjailijan persoona kiinnostaa sossupornomaisesti. Kirjailijan ei ole tarvinnut hanuriaan nostaa tuolista käydäkseen arkistossa selvittämässä juttuja menneisyydestä, koska kirjan sisältö perustuu mukamas hänen elämäänsä. 

Tylsän dialogin keskellä ja lopuksi on välillä jotain aidosti kiinnostavaa. Kaiken kritisoiminen, kuten maaseudun ja Helsingin, on mälsää. Mutta se, miten itsevarmasti eri medioissa esiintyvä Holma kertookin tässä, että on kärsinyt epävarmuudesta ja häpeästä kuin kuka tahansa hänen viihdettään kuluttava perusjamppa, on rohkeaa - oli se keksittyä tai ei. Se on vaiettu aihe, vaikka kaikki sitä tuntevat, enemmän tai vähemmän ja monesti ihan joutavista tilanteista tai asioista.

Kirjan tunnelma muuttuu lopussa. Kaiken pessimistisen vyörytyksen jälkeen se muuttuu rakkauskirjeeksi, jossa näkyy toivoa ja uskoa tulevaan ja hyvä niin, kun menneisyys on näköjään paskaa. 

Seuraava Holman kirja on varmaan autofiktio siitä, miten karseaa oli rahapulassa toimia tylsän tv-ohjelman juontajana. 


Merenpeitto

 Olli Jalosen Merenpeitto jatkaa Taivaanpallon tarinaa nuoresta Anguksesta, joka tuli Saint Helenan saarelta Edmond Halleyn apulaiseksi Lontooseen.

Taivaanpallosta minulla oli tosi huonot muistikuvat, varmaan vauvavuodet pesseet sen mielestäni. Muistinvirkistyksekseni kävin katsomassa, mitä olin tänne kirjoittanut siitä ja näköjään harmittanut, kun kirja oli päättynyt siihen, kun Angus saapui Lontooseen.

Merenpeitossa ollaan sitten suurimmaksi osaksi Lontoossa, mutta ehkä päähenkilö olisi voinut olla jokin, jolla olisi ollut edellytyksiä edetä kotiapulaisesta joksikin. Angus jää melkein kolmekymppiseksi Halleyn perheen luo ja hänen näkökulmastaan tarina jää junnaamaan. Aika vähän on draamaakaan. Paras osuus oli sukelluskellon testaaminen, siinä oli jännitettä ja kirjailija oli varmaankin ottanut tarkasti selvää Halleyn kehittämästä vekottimesta. Ainakin oli uskottavasti kerrottu.

Jotakin tapahtumaköyhyydestä kertoo se, että odotin, milloin Angus palaa Saint Helenalle (se oli odotettavissa), vaikka saaren tapahtumat rasittivat edellisessä osassa. Miksei tätä olisi voinut kertoa siten, että Halley oli päähenkilönä. Angus oli aika tylsä ja nimenomaan Halleyn neronleimaukset olivat tarinan parasta antia. 

Normaaleja ihmisiä

 Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä oli kovasti kehuttu ja syystä. Tämä raapi sielun sopukoita ja myllersi mieltä. Oli pakko lukea nopeasti loppuun. Loppu ei tietenkään ollut tyydyttävä, miten olisi voinut ollakaan.

Normaaleja ihmisiä kertoo Mariannesta ja Connellista ja heidän rakkaussuhteestaan, joka ajautuu karikolle koko ajan.

Tarinan alussa Marianne ja Connell ovat lukiossa. Marianne on koulun hylkiö, varakkaan perheen tytär, jota pojat pilkkaavat koulussa. Connell on suosittu, mutta vähävaraisen yh-äidin kasvattama. Connellin äiti käy siivoamassa Mariannen kotona ja Connell käy hakemassa äitinsä töistä, koska tällä ei ole ajokorttia. Näin nuoret tutustuvat ja rakastuvat. Connellin pyynnöstä he salaavat suhteensa lukion ajan. 

He kuuluvat siis eri luokkiin kahdella eri tavalla: eri yhteiskuntaluokkiin perhetaustansa takia ja sosiaalisiin luokkiin sen perusteella, kuinka suosittuja ovat koulussa. Tämä jälkimmäinen asetelma kääntyy toisin päin yliopistossa, jossa Mariannesta tulee suosittu, kun taas Connellilla on vaikeuksia sopeutua uusiin ympyröihin ja hän kärsii yksinäisyydestä. Viimeisenä opiskeluvuotena he ovat yhtä tasa-arvoisia ja myös heidän parisuhteensa on tuolloin tasapainoinen ja hyvä eivätkä raha tai kaverit enää pysty sitä tuhoamaan. 

Kirja on kasvutarina, niin kahden nuoren kuin heidän parisuhteensakin, ja myös kuvaus länsimaisesta uus-luokkayhteiskunnasta, jossa koulutuksella voi nousta ylempään kastiin.



keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Pikku naisia 1 & 2

 Kuuntelin Louisa May Alcottin Pikku naisia 1 ja 2. Kakkonen on aiemmin suomennettu Viimevuotiset ystävämme -nimellä. Sitä en aiemmin ollut lukenut, vaikka etenkin vuoden -94 Pikku naisia -elokuvaversio on ollut itselleni tärkeä.

Pikku naisia on osittain todella aikansa kuva vanhentuneine lastenkasvatus- ja avioliittokäsityksineen. Toisaalta aikaansa edellä Jon hahmossa, joka on aika radikaali sinkkupuheineen. Siksi onkin harmi, että hän lopulta perustaa ydinperheen. 

 Elokuva- ja tv-sarjaversiot ovat mielestäni vähän väärin tulkinneet kirjojen ihmissuhdekuvioita. Se, että Marchin täti otti Amyn mukaan Eurooppaan, ei ollut epäreilua Jota kohtaan, koska Jo käyttäytyi epäkunnioittavasti Marchin tätiä kohtaan kohtauksessa, jota ei ole yhdessäkään tv-sarjassa tai elokuvassa kuvattu.

Teininä koin suunnatonta surua siitä, että Jo antoi Teddylle rukkaset. Näin aikuisena osaan nähdä, että Teddyn ja Jon suhde ei olisi voinut toimia. Kirjassa tulee myös selkeästi ilmi, että Jolla ei ollut missään vaiheessa minkäänlaista kiinnostusta Laurien naimiseen ja hän jopa yritti parittaa tätä Bethin kanssa, joka oli tekemässä kuolemaa.

Kirjat perustuvat kirjailijan omaan elämään osittain. Hän, kuten ei yksikään hänen sisaruksistaan elänyt vanhukseksi (nykyajan mittapuulla). Hänen vanhin siskonsa sai kaksi lasta, Bethin esikuva Beth kuoli 22-vuotiaana, Amyn esikuva May oli kiinnostava tyyppi; hän oli taiteilija, jonka opintoja Louisa rahoitti. May meni 38-vuotiaana naimisiin 22-vuotiaan tupakkakauppias-muusikon kanssa ja kuoli valitettavasti vuoden päästä lapsivuodekuumeeseen tyttärensä ollessa vain muutaman viikon ikäinen. Tytär eli kuitenkin pitkän elämän kuollen 95-vuotiaana 1970-luvulla. Louisa oli tytön huoltaja, kunnes kuoli itse kuusikymppisenä jättäen perinnön, joka elää yhä. 

Pikku naisien lopussa kaiken onnen keskellä kuvaillaan Amyn suurta surua, hänen ainoalla tyttärellään on synnynnäinen sairaus ja hän tuskin elää kauan. Kuin ennakoiden Mayn kohtaloa, joka sekin surua täynnä. Jos Beth ja May olisivat eläneet 100 vuotta myöhemmin, heidän elämänsä olisi ollut pidempi. 

sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Onnellisten saari

 Eeva Loukon sujuvasti kirjoitettu Onnellisten saari oli keskelle kesää sopivan kepeä lukukokemus.

Onnellisten saari on dekkari, joka sijoittuu Lauttasaareen. Sen keskiössä on kolmekymppinen Ronja Vaara, joka on asunut vuosia Lontoossa ja saa tietää, että hänen Lauttasaaressa asuva historianopettajaisänsä on murhattu. Tästä seuraa murhamysteerin selvittelyä, mutta myös romanttisia suhdekiemuroita.


Kirjan vahvuus on Lauttasaaren kuvaus niin kirjan tapahtumien paikkoina kuin kyläyhteisönä, joka muistuttaa maaseutukyliä. Se tutustuttaa Lauttasaaren ulkopaikkakuntalaiselle hauskasti, Lauttasaari ikään kuin on yksi kirjan hahmoista. Pidin myös Loukon mutkattomasta kirjoitustyylistä. Henkilöhahmot tuntuivat todellisilta, heidän välinen keskustelunsa oli luontevan oloista eikä kirjasta haiskahtanut kovin pahasti se, että se oli esikoiskirjailijan tuotos. Plussaa siitä, ettei seksikohtauksia kuvattu kovin tarkasti. Harva kirjailija osaa kertoa niistä ilman, että lukija kokee myötähäpeää.

Dekkarin vaikeus tuli esiin siinä, että lukijalle selvisi kyllä aivan liian varhain monikin kirjan mysteeri. Esim. Ellen Saaren oikea henkilöllisyys oli selvä hyvin nopeasti. Agatha Christie saa dekkarit vaikuttamaan tosi helpoilta. Mutta mysteerien säilyminen ja jännityksen ylläpitäminen vaatii taitoa. Sitä ei Loukolta oikein vielä löytynyt. Ehkä Louko voisi seuraavaksi kirjoittaa romanttisen draaman, siihen olisi paremmat edellytykset. 

keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Väylä

Rosa Liksomin Väylä sijoittuu Lapin sotaan. Siinä seurataan 13-vuotiaan tytön matkaa perheen lehmien kanssa Ruotsin puolelle turvaan saksalaisia.
Kirja on kirjoitettu meänkielellä, johon tottuu nopeasti ja pian alkaa ajatella, ettei tätä kirjakielellä olisi voinut kertoakaan.

Väylä on riipaiseva tarina heistä, joista ei tähän saakka ole kerrottu romaanein mitään. Hyvän historiallisen romaanin arvo on siinä, se tuo fiktion siivellä esiin todella tapahtuneita asioita. Väylässä järkytti tieto Ruotsissa pakolaisille rakennetuista leireistä, joissa ihmisiä kuoli huonojen olosuhteiden takia. Oli vaikea lukea Kalle-vauvan kohtalosta, kun oma nelikuukautinen tuhisi vieressä. Kuinka hyvin meillä nyt Suomessa onkaan asiat. Ja toisaalta Ukrainassa toteutuu se, mikä Väylässä on suomalaisille historiaa. 

Ainoa, mikä vähän häiritsi, oli nimettömän päähenkilötytön seksuaalisen heräämisen kuvaus. Heti, kun tyttö saapui kotiin ja kohtasi kaiken hävityksen, hän ensitöikseen lähti pusikkoon tuntemattoman renkipojan kanssa. Se ei tuntunut realistiselta, toisin kuin kaikki muu koko kirjassa.

Väylä on kirja, johon palaan vielä monesti mielessäni.


lauantai 2. heinäkuuta 2022

Viimeinen vuosi

 Edesmenneen Hanna Haurun Viimeinen vuosi jäi hänen viimeiseksi kirjakseen. Minulle kirja oli ensimmäinen, jonka olen Haurulta lukenut. Harmi, että e-kirjastosta ei löytynyt vielä muita. Olen tosiaan täysin e-kirjaston varassa nyt. 

Viimeinen vuosi sijoittuu 1950-luvun maaseudulle Oulun lähelle. 50-vuotias kirjailija kirjoittaa lapsuudenkodissaan seuraavaa romaaniaan. Edellisestä on jo aikaa ja paine uuden valmistumisesta on kasvanut. Painetta lisää se, että kirjailijan leipä on täysin kiinni uuden kirjan tuloista. Hän näkee nälkää ja joutuu käymään lähitaloissa kerjuulla ruuan perässä. 

Luomistyön ohessa kirjailija kaipaa vuosikymmeniä sitten orastanutta romanssiaan Liisan kanssa, joka jätti hänet ja lähti kaupunkiin. Toisella tavalla kivuliaan muiston kanssa hän kamppailee muistellessaan kuollutta isäänsä, jonka käytös poikaansa kohtaan on syypää kirjailijan nykyiseen, sosiaalisen kanssakäymisen pelkoon.

Tämä tarina sodista selvinneestä Suomesta yhden taiteilija näkökulmasta oli sivumääräänsä suurempi romaani. Surullista, että Haurun elämä loppui niin varhain. Hänellä olisi ollut vielä varmasti paljon tarinoita kerrottavanaan.



maanantai 27. kesäkuuta 2022

Mistä valo pääsee sisään

 Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään voitti viime vuonna lasten ja nuorten Finlandian. Se on dystopia maailmasta, jossa totalitaristisessa valtiossa ihmiset on jaoteltu rodun perusteella yhteiskuntaluokkiin. Alimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat on otettu valtion koelaitoksiin tutkimuskohteiksi, joihin käytetään muistintyhjennystä.

Monet dystopiat olen lukenut ja Orwellin 1984 on ahdistavuudessaan vaikuttavin. Huone, jossa toteutuu ihmisen pahimmat pelot, jäi ikuisiksi ajoiksi mieleen. Siihen ja vaikkapa Huxleyn Uljas, uusi maailma -teokseen verrattuna tämä kirja on kovin naiivi ja romantisoi totalitarismia. Mielestäni tässä oli paljon sellaista, jota olen lukenut jo aiemmin. Aika vähän mitään uusia oivalluksia.

torstai 9. kesäkuuta 2022

Rajamaa

 Terhi Kokkosen Rajamaa oli kammottava kirja. Inhosin kaikkia kirjan henkilöitä. Mutta tämähän ei tarkoita, että kirja olisi ollut huono. Ei, se oli taidokkaasti kirjoitettu ja juoni tempaisi mukaansa. Luin sen kahtena sateisena ja koleana toukokuun päivänä univeloista sekaisin. Siksi sen kauhea juoni melkein traumatisoi minut, univelkaisena pitäisi lukea vain iloisia kirjoja.

Kirja kertoo Karosta ja Ristosta, jotka joutuvat auto-onnettomuuteen lomansa lopussa Lapissa. Heidän on jäätävä vielä viikoksi lomakylään, jossa Karolle alkaa vähitellen palautua mieleen, miten auto-onnettomuuteen oikein jouduttiin. Samalla lukijalle selviää Riston taipumus lähisuhdeväkivaltaan.

Kaksikon lisäksi kirjassa seurataan lomakylän työntekijöitä ja miten Riston ja Karon kohtaaminen saavat heidät elämänsä taitekohtaan.

Tästä kai ollaan tekemässä elokuvaa. Kunpa se olisi hyvä. Sekoittaisi kauhuaineksia ja mustaa huumoria ja olisi tiivistunnelmainen. Kuten kirjakin. 


sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Karu planeetta

Outi Mäkisen Karu planeetta on ollut lukulistallani siitä asti, kun se ilmestyi reilu vuosi sitten.

Karu planeetta on esseekokoelma, jossa Mäkinen käsittelee omakohtaisen kokemuksensa kautta yksinäisyyttä ja parisuhteen kaipuuta. Mäkinen kirjoitti kirjan 36-vuotiaana. Tuohon ikään mennessä hän ei ollut seurustellut ikinä vakavasti. Kirjan luettuani googletin toiveikkaana, josko Mäkinen olisi sittemmin löytänyt parisuhteen, mutta en saanut siihen vastausta.

Aluksi Mäkinen kertoo oman tarinansa romanttisen suhteen etsinnässä. Hän kertoo, kuinka jo lapsena tunsi olevansa vääränlainen tyttö, kun ei ollut kiinnostunut poikabändeistä. Toiseuden kokemus jatkui teini-iässä, kun hän ei saanut solmittua ensimmäisiä seurustelukokemuksia, kun muut ympärillä niin tekivät. 18-vuotiaana hän lähti tuntemattoman miehen matkaan ja joutui tämän raiskaamaksi. Sen hän ymmärsi vasta vuosia myöhemmin. 

Sittemmin hänellä oli lyhyempiä suhteita, jotka eivät koskaan syventyneet vakavaksi parisuhteeksi. Kirjan esseissä hän ottaa oman elämänsä lisäksi esimerkkejä populäärikulttuurista, joilla selittää tuntemuksiaan parisuhteettomuudesta. Karu planeetta -nimike tulee Interstellar- ja Yksin Marsissa -elokuvista. Hän kokee olevansa kuin niissä esiintynyt Matt Damonin roolihahmo, yksin planeetalla, jolla ei ole muuta elämää.

Itse olisin toivonut elokuva- ja tv-sarjojen sijaan kirjaan täytettä psykoterapeutilta, joka olisi voinut analysoida Mäkisen kokemuksia ja antaa työkaluja muille saman kokeneille. Vaikka sittenhän kirja olisi muuttunut self helpiksi ja täysin erilaiseksi kuin mitä se nyt oli. Populäärikulttuuriviitteet tuntuivat olevan mukana tuomaan lihaa kirjan luiden päälle, vaikka niitä olikin yritetty paljon perustella.

Kaikista parasta tässä kirjassa oli Mäkisen oma, sydäntäraastava tarina. Kuinka moni varmasti samaistuu siihen! Mietin myös, miten törkeästi ihmiset voivat toisiaan kohtaan käyttäytyä deittimaailmassa. Tästähän on paljon ollut viime aikoina mediassa, deittiapit ovat kyynistäneet ihmiset. 

E-kirjat ovat kyllä olleet ihan paras juttu näin vanhempainvapaalla. Fyysisen kirjan hankkiminen kirjastosta on työlästä ja niihin on pidemmät jonot kuin e-kirjoihin. Lisäksi kirjaa voi lukea yhdellä kädellä. Miksi en ole aiemmin e-kirjastoa löytänyt, sitä ihmettelen, mutta iloitsen, että viimeistään nyt!
 

Paino

 Virpi Hämeen-Anttilan Paino oli riipaiseva luettavaa. Hämeen-Anttila kirjoittaa ulkonäköpaineista ja syömishäiriöistä käyttäen esimerkkinä itseään.

Hämeen-Anttilan ruokasuhde vaikeutui jo lapsena, kun lääkäri käski hänen alkaa laihduttaa. Siitä seurasi vuosikymmenien laihduttamisen kierre, jonka aikana Hämeen-Anttila kävi läpi useita syömishäiriöitä.

 Omakohtaisten kokemusten lisäksi hän käy kirjassa läpi tutkimuksia ja artikkeleita lihavuudesta ja laihduttamisesta. Kaikista kiinnostavinta on kirjailijan oma tarina siitä, kuinka hän selviytyi ja oppi viimein arvostamaan omaa kehoaan. Näin rehellistä kehotarinaa en ole aiemmin lukenut. Kirjan tärkein sanoma on, että jokaiselle pitäisi antaa keho- ja ruokarauha.  

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Pohjoisen noidat

 Olipas jälleen mainiota selvitystä 1600-luvun maailman menosta Mirkka Lappalaiselta.

 
Suomalaista noituutta on tutkittu aiemminkin. Lappalainen ei tässä syvennykään Ahvenanmaan ja Satakunnan noitavainoihin, joista on tehty perusteelliset tutkimukset. Hän sivuaa niitä kyllä, mutta keskittyy kertomaan, miten noituus ilmeni muualla Suomessa 1600-luvulla.

Aluksi Lappalainen kertoo Ruotsin noitavainoista, koska Suomen noitaoikeudenkäynnit olivat kaikuja Ruotsin tapahtumista. Suomessa harva tuomittiin kuolemaan noituuden harjoittamisesta eikä täällä tilanne mennyt hysteeriseksi noitien jahtaamiseksi, toisin kuin Ruotsissa.

Lappalainen kertoo, miten jotkut hankkivat noidan maineen saadakseen huomiota tai saavuttaakseen aseman, jossa muut ihmiset pelkäävät häntä. Tällainen noitasuku oli Hämeessä Lavinnon kylässä, jossa samaan sukuun kuuluvat miehet terrorisoivat kokonaista kylää noitina. 

Lappalainen kertoo, että 1600-luvun Suomessa suurin osa vuodesta oli pimeää aikaa ja maailma oli kovin mystinen, kun tiede ei vielä ollut selittämässä taivaankappaleiden liikkeitä tai sairauksien syitä. Ei ihme, että ihmiset alkoivat helposti uskoa noituuteen. Tuomioistuimissa kuitenkin usein ymmärrettiin, että noitana pidetty ihminen olikin mielenvikainen. Kaikkea ei tuolloinkaan enää uskottu 



keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Piranesi

Pikkulapsiaika vie lukuajan, vaan sainpa luettua oivallisen Piranesin.

Piranesi on kirjan minäkertoja, joka asuu talossa, jonka läpi käy meri. Talo on Piranesille koko maailma. Siellä on loputtomasti saleja, joita Piranesi käy tutkimassa. Hän esittelee tutkimustietonsa Toiselle, joka on maailman toinen elävä ihminen. Heidän lisäkseen Talossa on 13 vainajaa, joista on jäljellä vain luurangot. Piranesin elämä mullistuu, kun käy ilmi, että talossa liikkuu 16. ihminen. Toinen varoittaa häntä 16. ihmisestä ja ensin Piranesi uskookin..

----
juonipaljastus, jotta voin joskus käydä tarkastamassa, mitä tässä tapahtuikaan.


Piranesille selviää oman revityn päiväkirjansa kautta, että Toinen on aikoinaan huijannut hänet Taloon. Talossa Piranesi menetti ajan saatossa muistinsa unohtaen kaiken omaa nimeään myöten. Ketterley nimesi hänet Piranesiksi. 
 
Poliisi Raphael lähti etsimään Piranesia ja löysi taloon sisälle. Raphaelin ja Piranesin kohdatessa Taloon tuli tulva, jonka seurauksena Ketterley hukkui. Piranesi palasi Raphaelin kanssa takaisin todelliseen maailmaan, mutta hänen muistinsa ei palautunut.

Piranesi oli tavallaan uskonnollinen teos. Talo oli Piranesille voima, joka antoi ja otti. Susanne Clarken mielikuvitus synnyttää kiehtovia kirjoja. Toivottavasti näitä tulisi vielä lisää, jos vain sairaus sen sallii.