Silmäleikkauksesta toipumisen aikana tihrustin läpi kolme kirjaa, josta ajattelin olla mainitsematta tänne sanallakaan, mutta nyt kun "salaoja-viemääröityä" silmää saa fyysillisillä ponnisteluilla, lenkkeilyllä saunomisella ja kylmävesikastautumisilla ihan luvan perästä rasittaa, päätin lukemisistani mainita.
Antony Beevor: Stalingrad.
Ruvennu jo tuleen sotaväsymystä: eikö ne rys-rus-rusinat russakat ole jo ottanu tarpeeks pataan siellä ukrainan vainioilla! En jaksais enää uutisia.
Jonkin uutisjutun kautta lienee Beevorin nimi tullu tutuks. On kirjoittanu paljon toisesta maailmansodasta, myös natsien venäjänvierailusta. Kun tipahti kirjastossa tuo stalingrad käteen, päätin sen ahmaista.
btw. Tiedossa on kyllä ollu se, että stalin tapatti kolkytluvulla ukrainalaisia nälkään. Venäläisten epäluottamus ukrainalaisia kohtaan näkyi sittemmin myös raatteentien pakkasmotissa - suomen katkasijoista valtaosa ukrainalaisia. Kun sitten natsisaksa bolsevismia kukistamaan/testaamaan salamasotakonetta venäjän aroille, oli ukraina siinä sopivasti hollilla - mennen tullen. Pienen ihmisen mieleen ei vaan oikein syty ymmärrys siitä, miks ihmeessä jokin alue voi olla niin tärkeä, että aina muutaman kerran vuosisadan aikana siellä on aseenkäpistelytaitoja käytävä esittelemässä. Se kun ei ole kenellekään erityisen kivaa. Ei ollu kivaa 1800-luvun alussa napoleonin aikaan, tuskin oli pyssyhippaset hauskaa hupia krimin sodan aikaan... eikä takuulla hihkuttu riemusta stalingradissa 42 - 43... eip liioin liene kivaa tällä haavaa ukrainassakaan. Ehkä ohjusten lähettäjillä saattaa muutaman hetken tuntua oikein mukavat hyrinät mahan pohjalla kun tuumii: "huomenna sen saa taas tietää, osuttiinko voimalaitokseen vai kerrostaloon. Toivottavasti tällä kertaa sairaala tai päiväkoti!" Tuleva talvi - tai seuraava kasvukausi ja sitä seuraava talvi - ratkaissee, minkä merkkisellä traktorilla vastaisuudessa mustaa multaa muokataan... onko se belarus vai joku muu... jokohan piakkoin käytetään sitä taktista, että saadaan joditabletit käyttöön... no, tokkopa nyt sentään, tuo kahakkahan on kremlistä katsoen vain mitätön erikoisoperaatio naapurimaan ruotuun saattamiseksi, ei sinne oikeita aseita tuhlata... näitä on tässä ollu... kyllä me nää hommat osataan.
Beevorin työtä stalingradin motin taustoittamisessa voi vain kiittää. Ihmisen oleminen ja elämä sotatoimialueella koko kaameudessaan tulee yksityiskohtia myöten selvitetyksi. Lukijana iloitsen erityisesti siitä, että onhan se nyt piruvie rentouttavaa miettiä välillä jotain uljaiden über-alles -porukoiden hyytymistä arojen pakkasiin sen sijaan että alvariinsa tyynyyn päätä painaessa huomaa iltarukouksena tuumailevansa: "jokohan aamulla on se pato lossautettu ja jokohan on onnistuttu haastamaan natojoukot verikkekkereihin..."
Milla Paloniemi: 112 osumaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja.
Saako olla kovakantisia sarjakuvia, tässä yks sellanen. Joskus taannoin muinoin sarjakuvailmaisua jonkin verran harjoittaneena (harrastaneena) jäi mielen päälle kirveltämän järkkymättömäällä kokemusasiantuntijan paatoksella annettu neuvo - millään nyt saata muistaa missä yhteydessä - "sarjakuva vaatii ehdottomasti käsikirjoittajan. Ilman käsikirjoittajaa, mieluummin hyvää sellaista, ei synny hyvää sarjakuvaa". Sisäisesti riitelin moisen militäärin määräysvallan äärellä, pidin mölyt mahassani ja vetäydyin maaseudun rauhaan, pitäköön tunkkinsa.
Milla Paloniemi näyttää räväkästi, miten syntyy sarjakuva ilman ulkopuolista käsikirjoittajaa. Lopputulokseen on varmasti tyytyväinen, mikäli on kiinnostunut kolmekymppisen naisen kipuilusta frendien bilettämisen ihastusten ja rakastumisten sekamelskassa: kas näin otetaan elämästä KAIKKI IRTI! Tämmönen lupaavasti kalkkeutuva setämies ei noista räjähtävistä luonnosmaisista purkauksista juuri riemusta repeile, mieluummin harmittelee sitä, miten se kiroilevan siilin kantava voima, kuvallinen raikas oivaltaminen on päässy tässä unohttumaan. Okei okei, tää on ihan eri juttu, tää on... päiväkirja, senkin seniili käpy, kelaa sit! Olinx mä oigees vai guulingx mä harhoi kun joku sano et se siili on kui tuhero... vittu, kelaa sitä, kääkkä... tiätsä ees mikä tuhero o! No kuule urpå, ku laitetaa, vittu, siis tää tuhero.. siis niinq kiroileen ja vittuilee ja huutaan TOOOSI LUJAA, niin se on taidetta! Tajuux sää, vittu!
Alan Moore: Rämeen Olento, toinen kirja ( the saga of swamp thing )
Sen verran nyt gettomasaa jemokettusena tsuumailin, että edes hiveneen googlailin, et mikä tää moore-juttu nut oikei on... No, eipä mittää; jäi kuiten jonkinlainen käsitys siitä, että tää alan moore on sarjakuvan the kova jätkä. Käsikirjoittanu tän suojutun lisäks monia muita tarinoita. Tai eihän se ole suo vaan räme. Mitäs ne meidän suotyypit olivatkaan, korpi - räme - neva... haha.. sieltähän se tipahti kuuskytluvun kansakoulun oppikirjasta kuin thermodynaaminen putlerin lahkeesta.
Innostuin kauhusarjakuvista joskus 70-luvun alussa... siksi koska ne olivat niin... kauheita. Se, että tarinoista oli yritetty tehdä hirveitä, enimmäkseen huvitti. Ehkä jonkin verran huvitti sekin, että aika moni oli nähnyt vaivaa sarjakuvanlehden päätymiseksi sjärvellä lukiolaisen käsiin. Itse tietysti kaiken vähiten nauroin omalle toiminnalleni: maksoin pyydetyn summan läpyskästä päästäkseni kauhun äärelle. Hui miten kauheaa! Mutta tuo meni onneksi muutamassa kuukaudessa ohi. Kaikkia tarinoita ei ymmärtäny, eikä hirveyksille määränsä enempää viitsinyt naureskella. Varsinkaan sille omalle tyhmyydelle, sille että käyttää vähät rahansa joutavaan scheibaan.
Nyt menneisyyden havainnot ja kuulopuheet ("hyvä sarjakuva vaatii hyvän käsikirjoittajan") loksahtavat kohilleen: Rämeen olento on komeasti piirrettyä osaavasti käsikirjoitettua kauhua. Piirrokset on taidokkaasti toteutettuja, sivukokonaisuudet huolella suunniteltuja, tarinan kuljettaminen paikoin mitä mielikuvituksellisimmilla ruutusommitelmilla kekseliästä, suorastaan nerokasta. Kuvallinen ilmaisu kielii tekijöiden laajasta taidehistorian tuntemuksesta. Äkkiarvaamatta yllättäen taitavin vedoin loihdittu realistinen näkymä repeää tuhansien ismien kautta kaleidoskooppisten värimaailmojen psykedeeliaan, joka kutkuttelee hienovaraisesti tietoisuuden raja-alueita. Huh, ehkä vähän liikaa sanottu, mutta menköön... yhteenvetona voinee todeta nästä mooren mukaan nimetyistä tarinoista värinkäytön kuin myös itse piirustuksen palvelevan saumattomasti tarinaa, kokonaisilmaisua. Kiistatta parasta parhautta.
Entä sitten itse asia, se paljon kehuttu alan mooren käsikirjoitus. Ne ideat ja sanat, jotka antavat tarkkoja inspiroivia syöttöjä suoraan piirtäjien lapaan?
Otetaan esimerkki, lyhyesti:
...
"Oi, katso rämettä... se on liekeissä... miljoonia syntymäpäiväkynttilöitä... ja... katso kaikkia nauhoja täynnä helmiä... alec... mitä kaikelle tapahtui?"
"Söit... hedelmän... abby... nielaisit palan... tietoisuudestani... minun tajunnastani..."
"...kevät tuli ja kaikki maailmassa heräsi eloon... käteni särkee pinnan. sadat lasihelmet pirstoutuvat sormien lävitse. tuokioksi painovoimaton helminauha asettuu kaulalleni, sortuu ja haipuu lämpimänä pois... pinnan alla kalan äkkinäisen kylmä lipaisu, kylmän hopeisena jalkkaterälläni... se kiertyy, väikähtää, katoaa. kuplat nousevat..."
...
Siis niinq mitä tää on! Joko Alan Moore on juossu ilman tankkausta muutaman vuorokauden ajan back yard ultraa tai sitten on ollu tajuntaa laajentavat aineet käytössä! Veikkaan jälkimmäistä.
Ei mittää, komeita kuvia ovat stephen bissette / john totleben kuvitus ja tatjana wood värit kirjan viimeiseen tarinaan loihtineet.
Mutta tässä lopullinen tuomio: ei naurattanu - ei ees hymyilyttäny, mikä on omiaan vakuuttamaan: tää kauhu ei ole mun juttu. Jos jollekin uppoaa - se on hänen häpeä... eihän kukaan - aikuisen oikeesti - harrasta kauhusarjakuvaa!!?