Marimekko - suuria kuvioita

 Marimekko - suuria kuvioita -yrityshistoriikki käsitteli Marimekkoa sen perustamisesta vuoteen 2015 asti. Se ei ollut yrityksen tilaama työ, mutta kirjoittajat saivat silti myönteisen vastaanoton tutkimukselleen Marimekolta. Haastatteluja ja arkistoja on lähdeaineiston perusteella käyty läpi huolella. Itse tekstistäkin näkee, että taustatutkimus on perusteellisesti tehty.

Kirja oli oiva katsaus yhden Suomen tunnetuimman brändin historiaan. Kuinka Marimekko oli voimanainen Armi Ratian luomus, sen tarina meinasi päättyä Amerin aikana ja miten Kirsti Paakkanen sai sen selviytymään läpi lamavuosien. 

Ja miten Mika Ihamuotila lopetti kotimaan tuotannon ja vei sitä Eurooppaan ja Kiinaan, jossa ompelijat joutuvat työskentelemään toppatakit päällä kylmissä tehtaissa. Tämän Ihamuotila yritti kääntää positiiviseksi sanomalla, että onhan se hyvä, että heillä on töitä, jolla he saavat elätettyä perheensä. Se kuulosti juuri siltä, mitä voi odottaa rikkaalta länsimaiselta ihmiseltä, joka ei itse suostuisi työskentelemään vastaavissa oloissa. Saatika asumaan tehtaan viereisessä asuntolassa, jossa on yhteiset vessat. Kommentti kuulosti siltä kuin Marimekko olisi Kiinassa hyväntekijä. Kuin se olisi hyvää hyvyyttään lähtenyt Kiinaan, vaikka sinne mentiin juuri halpojen kustannusten takia.

Kirja on toimitettu hyvin. Se ei lähde rönsyilemään. Tällä tarkoitan sitä, että se pysyy hyvin nimenomaan yrityshistoriikkinä, vaikka sen suurista toimitusjohtajapersoonista olisi varmasti riittänyt juttua enemmänkin. Nyt Armi Ratian kauneusleikkaus-jutut todetaan sivulauseessa, joka on riittävä mittakaava tuon kaltaiselle tiedonmurulle.

Tulkitsin, että kirjoittajien katsauksessa tulevaisuuden Marimekkoon, yritys näyttäytyy tomuiselta. Että unikko ei kiinnosta enää. Näin vuonna 2020 Marimekko voi sittenkin hyvin. Syksyllä uutisoitiin, että toisin kuin moni muu vaate- ja lifestylebrändi, Marimekko on selviytynyt korona-ajasta voitokkaana. 

Ja nykynuoret ovat ottaneet unikon omakseen. Marimekon logokasseja näkyy siellä ja täällä. Sitähän ei saa omakseen kuin siten, että on ostanut yli sadalla eurolla Marimekon tuotteita. Logokassi oli tehty jossain kaukomaassa, kun kerran pääsin kurkistamaan sen pesulappuun. Sitä odotellessa, että Marimekko siirtää tuotantoaan takaisin Suomeen. Made in Finland - sekin on nykyään in. Niin vaikea on ennustaa tulevaisuutta.

Sydänverelläni kirjoitettu

 Sydänverelläni kirjoitettu on Diana Gabaldonin Matkatekijä-sarjan viimeinen osa. 

Aiemmat osat ovat tässä:

Muukalainen

Sudenkorento

Matkantekijä

Syysrummut

Tuliristi

Lumen ja tuhkan maa

Luiden kaiku

Otin sarjan suhteen loppukirin, kun luin tänä vuonna kolme kirjaa. Syynä oli korona. Kirjastojen nopeasti tulleen sulun takia piti keksiä kirja, jota ei hetkessä saa luettua. Käsi kävi Gabaldonin kohdalla, kun poimin Lumen ja tuhkan maan hyllystä. Seuraavan osan sain tädiltä lainaan ja Sydänverelläni kirjoitettu löytyi kesäkuussa kirjaston poistolaatikosta kirjaston ollessa remontissa.

Aloitin Matkantekijä-sarjan lukemisen vuonna 2015. Omassa elämässä on tapahtunut paljon näiden viiden vuoden aikana. Vaikkeivät nämä kirjat olleet kummoisia, tulen aina ajattelemaan niitä jotenkin romantisoiden, koska ne kulkivat mukanani silloin, kun elämässäni tapahtui suuria myönteisiä asioita. Ylipäätään kirjat ovat aina olleet läsnä elämäni eri tilanteissa ja tuoneet todellisen elämän tapahtumille oman rinnakkaisen maailmansa. Esimerkiksi Täällä pohjantähden alla ja Sinuhe ovat olleet lukukokemuksia, jotka tunnen itsekin eläneeni, en vain lukeneeni.

------

Sydänverelläni kirjoitettu oli aikamoinen pannukakku. Sitähän voisi luulla, että kun kyseessä on kirjasarjan päätösteos, kirjassa vietäisiin kunnolla loppuun kaikki aiemmat juonikuviot. 

Mutta ei, eih. Tämä oli taas vain yhtä hengailua. Ihan kuin olisin lukenut omasta elämästäni. Siinä se Claire taas pyykkää ja tekee ruokaa. Syö paahtoleipää, halailee miestään, hoitaa lapsia. Kyllä, kirjassa saa olla päähenkilön arjen pyörittämistä, mutta ei, se ei saa olla pääjuonikuvio.

Kritiikkiä saavat kaiken maailman turhat sivuhahmot. Koko John Greyn perhe oli täysin turha. Se ei tuonut mitään lisäarvoa itse tarinalle, joutavia lisäsivuja vain kirjaan. Williamin hahmo ei saanut kunnolla päätöstä. Koko ajan odotin, että mihin suuntaan Williamia nyt viedään, milloin tässä hahmossa alkaa olla järkeä. No, ei alkanut olla missään vaiheessa. Kyllästyin perin pohjin lopulta siinä vaiheessa, kun William yritti pelastaa prostituoitua tyttöä sisarineen. 

Sen sijaan järkeä oli Briannan ja Rogerin juonikuviossa. Se oli trilleriä. Ja scifiä, kun Roger tapasi II ms:ssa kadonneen isänsä  1700-luvun Skotlannista. Oi voi, miten Gabaldon tyri tämän hienon mahdollisuuden rakentaa tästä kuviosta jotain kiinnostavaa. Mutta se oli hetkessä ohi. Briannan ja Rogerin tarinassa oli jotain, mitä kohti he menivät. Siinä oli jännitettä, kun he selvittivät ensin sieppaajia ja sitten pakenivat niitä. 

Mutta Jamien ja Clairen touhu oli taas mitä tylsintä lillumista sodan keskellä, sodan, joka käsiteltiin perin kummallisesti. Olisi nyt ollut enemmän vaikka rintamalla sotimista ja vähemmän eksymistä ja harhailua siellä ja täällä. Claire lähinnä paranteli sairaita ja se olikin oivallisesti kerrottu. Itse juonen kannalta se oli tyystin turhaa. Tämä oli kaksipiippuinen juttu, koska koko kirjasarjassa parasta oikeastaan oli 1960-luvun lääkärintaitojen soveltaminen 1700-luvulle. Gabaldon oli tehnyt historiataustatyönsä kunnolla ja näkyi nimenomaan tässä. Itse sotimiseen liittyvät miljoonat henkilöt ja paikat sen sijaan vaikuttivat sekavilta. Se johtui siitä, että hahmoja nyt ylipäätään oli muutenkin liikaa.

Fergusin sukuselvitykset alkoivat lupaavasti edellisessä osassa, mutta tässä ne vain sivuutettiin hölmösti, "ei Fergusia kiinnosta mahdolliset sukulaissuussuhteet". Siinä meni sekin lupaava sivujuoni. 

Tähän kirjaan Gabaldonin olisi pitänyt työntää vyörynä aikamatkailijoita ja ajassa matkustamiseen liittyvää mystiikkaa. Olisi pitänyt olla joku kutkuttava piste, jota kohti Clairea ja Jamiea vietiin. Nyt he vain lähtivät Harjulle ja se siitä. Ei mitään salaisuuksia, jotka olisivat lopussa paljastuneet. Olisi nyt vaikka löytynyt joku aikamatkustuksen Graalin malja, josta olisi selvinnyt, miksi jotkut pystyivät siirtymään ajassa. Kaiken sen arvailun sijaan.

Sydänverelläni kirjoitettu -nimi jäi epäselväksi. Vai menikö minulta jotai ohi? Oliko tämä Gabaldonin omalla verellä kirjoitettu, kun en ainakaan huomannut Clairen, joka oli minäkertoja, maininneen mitään näin teatraalista?

Niinpä.

Synttärilahjaksi rapiat 1200 sivua tupapuutarhatuholaisdekkareita. Kuudesta kirjasta viisi luettu!

Dekkari on sairaus. Dekkari on akti, joka vaatii välittömän täytäntöönpanon, tehokkaan suorittamisen ja sen myötä helpottavan purkautumisen. Parisataasivuinen kirja hulahtaa meikäläisen viitseliäisyydellä vuorokaudessa parissa.

Pikkusen kumma juttu tollanen. Jos kerran kirjailija on tarinan käänteet tehny selviks jo vuosia vuosikymmeniä sitten, miks ihmeessä meikäläisen pitää nykytilassa siirtää ja perua tärkeämpiä tekemisiä tyyliin "...ei juma, ei tässoo enää ku joku viiskyt sivua... pakko tää nyt on lukea äkkiä, että tietää miten tässä kahakassa käy..." Ei ne sanoiksi puetut juonenkäänteet kirjan sivuilta minnekään katoa, vaikka välillä kävisi lenkillä tai kaupassa, kalalla tai saunassa.

Kaikki tuo malttamaton ahmiminen sillä seurauksella, että kohta luetun käsistä laskettuaan hamuaa jo seuraavaa. Ja ellei sitä löydy, kiroaa hiljaa mielessään kirjaston remonttia ja sitä, ettei lainakirjoihin pääse käsiksi vielä pariin kuukauteen?

Näin kirjojen välissä voi toki aina vetää syvään henkeä ja miettiä sitä, onko tuossa dekkarien - tai kirjojen ylipäätään - aiheuttamassa riippuvuudessa mitään ideaa, vähääkään järkeä?

Äkkituntematon jyrkkäsotilas

Tulipa luettua parit kirjat. Miina Äkkijyrkkä oli hurahtanu miehiin, mutta aina kun se sai poliisin hollille, sillä lurtahti kusetpaskat. Ei ikkään oo kunnon sonnia saanu! Mutta tottapa Rahikaine järjestää, jos ihan oikeesti on tarvetta! Tuntematon on niiin tuttua, niin tuttua. Kaikki hahmot nousee Laineen tuntemattomasta... mutta kyllähän tää äkkijyrkkä on, saatana, TAITEILIJA. Siis ihan oikeesti. Enkä eppäile yhtään.

Rhett Butler on Nuuskamuikkunen

Tullut luetuksi Tuulen Pieremää. Tai no... siis Tuulen Viemäriä... eiku Viemää. Nyt muuten tiedän, missä osavaltiossa on Atlanta...

Taannoinmuinoin yhelle lukiokaverille tuli National Geographic -lehti. Sen harrastus oli Pohjois-Amerikka. Ehkä siksi kun sukulaisia siellä. Jotain 15 vuotta lukion jälkeen oltiin reissussa, tais olla retkeilymaja Kööpenhaminan liepeillä kun illalla pölähti äänekäs seurue maailmanvalloittajia majapaikan oleskelutilaan. Parikymppisiä kakaroita jenkeistä. Sukeutui lyhyt keskustelu aiheesta usan osavaltiot ja niiden pääkaupungit. Ne raukat ei tienny, en olis minäkään tienny. Mutta kaveri tiesi! Joka ikinen osavaltio ja tärkeimmät kaupungit tipahteli kuin apteekin hyllyltä. Ei se meuhkaava sakki pitkään meitä jaksanu, menivät muualle mölisemään. Mutta kaverilla usan maantiede varmassa tallessa!

Mutta nyt siis tiedän yhden osavaltion ja sen alueen kaupunkeja ja jotain n. 150 vuoden takaisten tapahtumien kulusta...

Jos lukisin puolen sataa tuhatsivuista tiiliskiveä lisää, saattaisin tietää jopa sen, mitä kaverini parikyppisenä.

Vaan enpä taida jaksaa, tämä riittäköön...

Tarttuessani tuulenviemään, päätin uhmata lukkiutuneita ennakkoluulojani. Minulla näet oli käsitys, että koko tarina on amerikkalaista kiiltokuvahöttöä, johon ei ole aiheellista kajota... että tarina on rasistinen, maan alkuperäisasukkaita ja orjiksi vietyjä afrikkalaistaustaisia ihmisiä halveeraava. Että tuolla juuttaan mantereella on lyhyt ja mitätön historia ja ihmiset siellä ahneita stupidos idioticucsia. Mutta kuten mainitsin, eikun niitä lukkiutuneita ennakkoluuloja ravistelemaan!

Ok, löytyihän sitä rasismisanailuakin. Mm. varsinainen herkkupala tyyliin "...en osaa lypsää lehmää, olen sisäneekeri, en mikään pelto-orja..."

Silmiä avaavaa oli huomata kirjan perusteella se, että pahimpia pahantekijöitä ja rasisteja olivat sisällissodan voittajat, jenkit... ja että esim. KKK:n perustaminen on ollut epätoivoinen keino hankkia edes hieman oikeudenmukaisuutta sotilasdiktatuurin harjoittamiin sortotoimiin.

Tarinan keskiössä on kuitenkin kaiken aikaa plantaasinomistaja O'Haran vanhin tytär ihailijoineen ja ihastumisineen. Ja siinä sitä hötönvääntöä piisaa... että ollako yhden miehen vaimo ja toisen rakastajatar.. oh ei, hyvä luoja, miksei kaikkea voi saada enemmän kuin tarpeeksi! Ihailijoita, ruokaa, shampanjaa, vaatteita!

Itse nykyiselläni huomaan kirjan ihmissuhdekuvioiden ja -kohtaloiden sijaan hämmästeleväni eniten mm. sitä, miksi jos kerran yksi keskeinen sodan syy oli orjuuden lakkauttaminen, vielä reilut 100 - 150 vuotta sodan jälkeen usassa lokeroidaan ja jopa murhataan ihmisiä ihonvärin takia. Myös sitä saattaa hämmästellä, eikö nuo jenkkitolvanat pyssysankarit vieläkään ymmärrä, ettei ihmisiä tappamalla rauhaa, luottamusta ja hyvää mieltä ylläpidetä.

No, ehkä maailmanpoliisisuurvallan päättäjät ovat omalla maaperällään käytyihin kokemuksiin tyytyväisinä nähneet tarpeelliseksi levittää aseiden ilosanomaa muuallekin... vietnam, lähi-itä, afganistan jne...

Ja toisaalta... kyllähän sotahullut japanilaiset aikoinaan hyvin nöyrästi totteli kovempaa komentoa... pari ydinpommia siihen tarvittiin ja jopa hyyty nipponin äkseeraaminen. Eikä jenkkien osuutta natsisaksankaan nujertamisessa sovi vähätellä.

Luiden kaiku/ Tulisiipi

Seuraavassa mielipiteeni Gabaldonin Matkantekijä-sarjan toiseksi viimeisestä osasta sekä viime vuoden Finlandia-ehdokkaasta.

Luiden kaiku oli varmasti helppolukuisin Gabaldonini tähän saakka. Syy ei ollut kirjassa itsessään ja sen erinomaisuudessa (mitä se ei ollut), vaan siinä, että edelliskirjan hahmot ja tapahtumat olivat niin hyvin mielessäni, ettei tarvinnut pähkäillä, mihin viimeksi jäätiin.

Puuduttavaa oli: John Greyn ja Williamin toimiminen välillä kertojahahmoina, Briannan ja Rogerin hengailu 1980-luvulla, ennen kuin linkittyivät taas menneeseen ja sittenhän heidän tarinansa tässä kirjassa päättyikin. Cliffhangeriin oikein. Sekä hirveän pitkäkestoinen ja siksi tylsäksi muuttunut Fergusin alkuperän selvittely. En ollut oikein innoissaan Clairen ja Jamien jäämisestä merirosvouden kynsiinkään. Ah, paljon taas turhaa. Sama virsi kirjasta toiseen, onneksi enää yksi jäljellä.

Epäuskoisen naurettavan idioottimaista oli: että Claire makasi John Greyn kanssa alta aikayksikön kuultuaan Jamien kuolleen. Ja että John Grey tosiaan hurmaantui makaamaan Clairen kanssa, vaikka oli homo. 

Mutta oli tässä kirjassa hyvääkin. Ensinnäkin se, että vastaan tuli uusia juonikuvioita. Kuten Fergus, Rob Cameronin aarteen havittelu menneisyydessä, Jamien paljastuminen Williamille, Clairen lääkäröinti, sodan eteneminen. Ehkä luen sen vikan kirjan vielä tänä kesänä, kun näemmä kirjastoihinkin taas pääsee.

-------

JP Koskisen Tulisiipi oli fantasia siitä, miten pikkupoika pääsi lentämään lentokonetta Neuvostoliitossa 1930-luvulla ja teininä maailmansodassa. 

Huomasin ärsyyntyväni tästä sadunomaisesta kerronnasta: että pikkupoika tosiaan sai toteuttaa haaveensa ja selviytyi myöhemmin Siperiasta ja lähti vielä avaruuteenkin. Hirveästi dramatisoitu, olisin kaivannut realistisempaa tarinaa amerikansuomalaisista, jotka muuttivat utopian perässä Karjalaan ja sitten kaikki alkoi mennä pieleen. Sen sijaan sain Tuhannen ja yhden yön kertomuksen taikamattoineen (lentokoneineen) ja hyvine haltijattaroineen (amerikansuomalainen toveri, joka pelasti vankileiriltä). 

Jos joku sattuis kiinnostumaan

islamista, läntisen maailman ja islamin kohtaamisesta, suosittelen lukemaan Jaakko Hämeen-Anttilan "Islamin Käsikirja":sta viimeiset luvut. Suurin osa kirjasta, historiaan, oppisuuntiin ja niiden erityispiirteisiin perehtyminen, vaatii syvällisempää hurahtuneisuutta.

En koe itseäni erityisen hurataneeksi, mutta luin kirjan silti kokonaan. Jos jokin, niin minua kiinnosti ensisijaisesti uskonnon yhteys itsemurhaiskuihin. Miksi tehdä mitään niin järjetöntä - varsinkin kun islam on tunnetusti - kaikkien muiden uskontojen tavoin - rauhan ja rakkauden uskonto... minä nyt en kettakaikkiaan voi ymmärtää, että joku/jotkut on valmis uskonnon nimissä tekemään mitään sellaista. Aivan! Ennakkoluuloisesti oletettu. Suurin osa islamin uskoa harjoittavista elää rauhallista ja sopuisaa elämää... eikä suinkaan kyttää ympäriinsä white trash-jengiä ampumassa puukottamassa saati hakeudu niiden bileisiin räjähtelemään... Mutta meillä kun on tämä lehdistö, vapaa tiedonvälitys: vain ärhäkkäimmistä tapauksista uutisoidaan. Se, että ihmiset elää rauhallista normiarkea, ei ole uutinen eikä kiinnosta ketään.

Ja nyt henkilökohtainen havainto: Huomasin jälleen kerran tietopohjaisen kirjan lukemisen hankalaksi. On kuin painajaisessa yrittäisi epätoivoisesti tavoitella käsiinsä jotain, mutta aina kun on sen ulottuvilla, se lipeää etäämmäs...

Jos nyt vielä jokin jäi kaivelemaan islamin suhteesta länsimaihin, niin tottapa haluttais joskus perehtyä pahimpiin Lähi-Idän alueella tehtyihin valtapoliittisiin virheisiin.

Jotenkin tuntuu siltä, että Afganistanin, Iranin, Irakin ja Palestiinan historia on eritoten viimeisen parin sadan vuoden ajalta pelkkää virheellisten päätösten jatkumoa. Siirtomaaherrat piirtelivät valtioiden rajoja viivottimella ymmärtämättä hökökäsen pöläystä paikallisista oloista ja elämänmenosta. Yksi merkittävä tekijä paljon pahan taustalla on öljy, joka niin kauan kuin sitä riittää ja sitä käytetään, kiinnostaa etenkin länsimaita, eritoten Yhdysvaltoja. Ja jos mikä, niin tämä yhtälö ei anna vastaukseksi vakaita oloja, rauhaa ja yhteisymmärrystä.

Vastaus on 42

Mutta mikä olikaan kysymys?

Hyvä on, luettu siis "Linnunradan käsikirja liftareille".

Olen varmaan lukenut tän aiemminkin, muistin tuon nelkytkaks. 6 x 7, rotanmyrkky, keski-ikä, jatkosota...

Hetkittäin tuntui, kuin tarina olis rippikouluikäisen sepustamaa höttöä, tarkoitushakuisesti keksittyjä älyttömyyksiä kirjaksi koottuna, tyyliin "mikä on vihreä joka roikkuu puussa punaisena - homehtunut ujo piimä"... Jos mikään ei liity mihinkään, ollaan tosi huteralla pohjalla, kaltevan pinnan alla.

Mutta kaikesta keskenkasvuisuudesta huolimatta kokonaisuus on suht ehyt tarina. Yksi maapallo tuhotaan ja pikkusen lossautellaan "energiavasamia" ja taitaapa pari ydinohjustakin posahtaa. Mutta kaikesta selvitään epätodennäköisyyden turvin... vähän niinko tsägällä...

Se on jotakuinkin sama kuin jenkkipressan asenne koronavirukseen. Kehottaa kokeilemaan taudin hoitoon malarialääkettä, tappavan voimakasta uv-säteilyä ja desinfiointiainetta suonensisäisesti. On erittäin epätodennäköistä, että tauti selviäisi. Mutta samalla varsin todennäköistä, että sairaalan parkkipaikalle roudattuun ruumiskonttiin tulee ahdasta. Viranomaiset varoittaa mielipuolen ohjeita noudattamasta kun taas pressa itse: ähäkutti! vitsillähän minä näitä... satiiria ja sarkasmia...

Pienenä miinuksena kirjassa pidän sitä, että tarinassa esiteltyä e-kirjaa luetaan kuvaputkinäytöltä. Onko tää Douglas Adams ollu ihan jumissa näitä juttuja visioidessaan! Kosketusnäyttö! Herranen aika sentään. Jäbällä olis ollu miljoonan taalan paikka lanseerata kirjassaan kosketusnäytön idea. Mutta ei. Jumissa kuin paska junttilan tuvan seinässä. Vähän kyllä ihmettelen, oliko 70-luku niin pimeää ja tunkkaista aikaa, että ajatus kosketusnäytön idean tavoittamisesta on ollut täysin poissuljettu?

Kyllä! Oli se. Pimeää ja tunkkaista.

Down by the Salley Gardens

Ian McEwan: Lapsen oikeus.

Oikeudenistuntoja. Pianomusiikkia. Pikkusen laulua ja vähän viulullakin.

Pientä ryppyä lapsettomaksi päätyneen kuuskymppisen pariskunnan rakkaudessa.

Pääosassa perheoikeuden tuomari, uranainen, jonka mies haluaa vielä ennen lopullista lopahtamistaan kokea kiihkeän lemmensuhteen nuoren naisen kanssa. Menettämättä silti tuttua ja turvallista avioliittoaan.

McEwanin tavaramerkki tuntuu olevan kulloisenkin aiheen/alan perinpohjainen tunteminen. Ja klassinen musiikki. Niin tässäkin.

Oikeudenkäynnit kaikkine koukeroineen selvitetään seikkaperäisesti ja yllättävän sujuvin sanakääntein. Vetävästi. Sitä ikäänkuin huomaamattaan hurahtaa tapahtumiin mukaan... ja halua mahdollisimman joutuisasti saada selvyyden esim. siihen, mikä on tuomioistuimen kanta jehovan todostajien verensiirtoasiassa.

Joskus nuorena minua iljetti lännenelokuvat ja kaikki oikeussaliin liittyvät tarinat.

Leonen Huuliharppukostaja ja muu tuotanto lievitti tuota kammoa länkkäreitä kohtaan. Erin Brokovichin ohella tämä McEwanin kirja on omiaan lievittämään iljetystä puuduttavan tympeitä lakitupajuttuja kohtaan.

Vaikka (ja nyt:  JUONIPALJASTUS!) jehovat vievätkin keississä lopullisen voiton.

Totoronimi BAJRAM

Siis niinku kirjan "Kissani jugoslavia" isämiehen etunimi. Myös kirjailijan etunimi on kuin ghibli-studion tai teletappien kalenterista: Pajtim. Sukunimen kanssa onkin sitten hankalampaa. Statovci. Helpottais varmaan jos kuulis lausuttuna muutaman kerran. Niin mikä ihmeen stratovarici se oikein oli?! Staat - ov - ciii. Jospa sen oppis.

Enpä tiedä, olisinko tähän kirjaan edes kajonnut, jos joku olis vihjassu, että siinä kerrotaan miesten välisestä rakkaudesta sekä miehen ja kissan - ja mikä ihan parasta - miehen ja käärmeen keskinäisistä touhuista. Plus sit vielä  kosovolaisesta perhejärjestyksestä. Siitä kun isä on ehdoton ja järkähtämätön ja äiti orjapiika, joka on vankina nyrkin, hellan ja siivouskomeron välillä.

Kun edellä mainittuihin aineksiin lisätään vielä pakolaisuus sotatoimialueelta ja höystetään keitosta perheenjäsenten kohdemaassa kokemalla rasismilla, onkin käsillä "maaginen merkittävä ihmeellinen romaani rakkaudesta, kuolemasta ja kissasta"  (vapaa lainaus kannen sitaateista).

Ajoin junalla Jugoslavian läpi noin vuosi Titon kuoleman jälkeen,  kesäkuussa 1981. Kirjan nuoren parin yhteiselo oli tuolloin vielä alkumetreillään, ehkä ensimmäinen lapsi syntynyt.. Vaikka suuri kansanjohtaja, Tito, ei ollut enää Jugoslavian johdossa, mitään merkkejä tulevista julmuuksista ei ollut havaittavissa. Ei Belgradissa sen kummemmin kuin Kroatian alueen Zagrebissa. Sitä tosin ihmettelin kun jättäessäni Zagrebin asemalle rinkan säilytykseen piti jättää myös passi. Turistina vieraalla maalla ilman passia... vähänkö alaston olo. Kaikki sujui kuitenkin ongelmitta, en ollut vaaraksi jugoslavian kommunisteille eikä minua kyyditty Siperiaan. Kaupunkipatikoinnin jälkeen sain passin ja rinkan takaisin ja jatkoin matkaani... Jos olisin tiennyt, minkälaisia julmuuksia pinnan alla oli odottamassa purkautumistaan, olisin palannut Kreikasta Italiaan laivalla, Brindisi - Patras siis toiseenkin suuntaan... Mutta matkailu avartaa - tulipahan tiirailtua junan ikkunoista Balkanin alueen jokinotkojen jyrkkiä rinteitä koko rahan edestä...

Lumen ja tuhkan maa

Kun hallitus ilmoitti kirjastojen sulkemisesta, minulle tuli hätä ja riensin heti samana iltana kirjastoon. Mielessä pyöri vain, että nyt tarvitsee jotain tosi paksuja kirjoja. Mutta myös viihdyttäviä, koska kotonahan tässä tullaan olemaan - ties mihin asti - eikä tällaisena aikana jaksa kovin synkkää kirjallisuutta. Joten päädyin sitten lainaamaan Gabaldonia.

Olen tähän saakka lukenut Matkantekijä-sarjasta yhden kirjan per vuosi, koska kirjat ovat ylipitkiä ja täynnä tyhjäkäyntiä. Sellaisesta kerronnasta saa tarpeekseen joksikin aikaa. Tänä vuonna näytän kuitenkin tekevän poikkeuksen, koska Lumen ja tuhkan maan jälkeen minua odottaa Luiden kaiku. Sen jälkeen olisikin enää yksi kirja tätä sarjaa jäljellä. Saa nähdä, lainaanko sen karanteenin jälkeen. Voi olla, että se on ensi vuoden juttu..

Lumen ja tuhkan maan pokkariversiossa on 1400 sivua. Huh, sentään. Ihan liikaa siinä oli taas joutokäyntiä ja ihmettelin, että vasta lopussa päästiin vuoteen 1775, jolloin alkoi Yhdysvaltain vapaussota. Jos kirjasta olisi editoitu pois kaikenmaailman arkielämää kuvaavat askareet, se olisi ollut sen parisataa sivua pitkä, kuten olen kai aiemmistakin sarjan osista todennut.

Tässä tärkeimmät tapahtumat olivat Clairen kaappaus, Clairen ja Jamien syyttäminen murhasta ja vieminen vangittavaksi sekä Briannan vapauttaminen Bonnetin kynsistä. Nämä kaikki veivät tarinaa eteenpäin ja alustivat myös tulevien osien tapahtumia. Kuten Brownin osallistuminen kaikesta huolimatta Jamien rinnalla vapaussotaan englantilaisia vastaan. Bonnet-kuvioon olin totaalisesti kyllästynyt, se olisi pitänyt hoitaa loppuun jo edellisessä osassa. Pitkitetty pahiskuvio.

Aloin miettiä, että mitä Diana Gabaldonilla on raskaanaolevia naisia vastaan? Miksi heitä pahoinpidellään, raiskataan (no, seksuaalisesti hyväksikäytetään ainakin) ja murhataan? Tässä kirjassa tuollaista oli aivan tarpeettoman paljon. Sen lisäksi Gabaldon käytti lempparidramatisointikeinoaan eli raiskausta myös Claireen. Väkivalta ei varmasti vähene seuraavassa osassa, joka kuvaa vapaussotaa, mutta toivoisin, että minun ei enää tarvitsisi lukea yhtään raiskauskohtausta.

Matkantekijä-sarjaa yhdistää se, että kaikki kirjat ovat parantaneet juoksuaan lopussa. Myös Lumen ja tuhkan maan parasta antia oli sen viimeiset kaksisataa sivua. Oli koskettavaa, miten Brianna ja Roger joutuivat palaamaan nykyaikaan. Tässä vaiheessa (vasta!!) kirja imaisi ja heitti minutkin sinne vuoteen 1776 kaipaamaan lähteviä. Lopun ansiosta aloin jo innoissani lukea Luiden kaikua. Vaikka paksuutensa takia voin ounastella kärvisteleväni kohta taas tyhjän jaarittelun parissa.

Hyvin juonikas

Jotain minulta puuttuu - ja sen mukana peli on menetetty!

Jaakko Yli-Juonikas, "Tahdon murskatappio".

Pastellipinkki kansi ja kirjan nimen viittaus natsisaksalaisen elokuvaohjaajan, Leni Riefenstahlin palkittuun propagandafilmiin, Tahdon riemuvoittoon.

Välillä kirja pitää kääntää ylösalaisin - jotta voi lukea muuhun tekstiin nähden melko irrallisen kappaleen. Miksi?

Koska se on jotain poikkeuksellista, koska se on nerokasta! Tietenkin tämä kirja - ja taatusti myös "tallityllerö"-sarjan aiemmat (?) osat ovat suomalaisen nykykirjallisuuden terävintä kärkeä.

Minkään ei tarvitse liittyä mitenkään yhtään mihinkään kun on kyse taiteesta. Mutta miten se Vincent kun se leikkasi korvansa, oliko se päissään tai muuten huumeissa! Luulis tekevän aivan saatanan kipeetä kun terä painuu ihoon, krits kruts rustoon! Entä mahtoiko tuo jättää sen verran tynkää jäljelle, että tarvittaessa voi kasvomaskin kiinnittää normaalisti... ja silmälasit! Kyllä korva, siis molemmat korvat, ovat eri tärkeät silmä- ja aurinkolasien käyttäjille! Entä jos van gogh olis leikannu myös huulensa? Siinä tapauksessahan sillä olis toipumisen ajan täydellinen koronasuojaus, kun vain silmille vielä löytyy tiiviit kakkulat... ja käsiä! Käsiä pitää pestä, joka käänteessä! Se korvan leikkaaminen, eikös se ole niinq raamatullinen juttu... pääsiäisyönä Öljymäellä tai Getsemanessa. Niin että kyllä siitäkin keissistä taiteellisia tasoja löytyy!

Miten Vincent van Gogh liittyy Tahdon riemuvoittoon tai murskatappioon? Ei ehkä mitenkään, mutta jospa ne molemmat etenee samalla tavalla kuin hevonen shakkilaudalla, kaks eteen - yks sivulle..?

Marskin nauris

Antti Heikkinen: "Kehveli"

Jo aiemmin Arto Paasilinnan perinnön jatkajaksi on ilmoittautunut Tuomas Kyrö. Nyt on Antti Heikkisen vuoro. Ensinmainittu kirjallaan "Kerjäläinen ja jänis", Heikkisen nostaa Jäniksen Vuodelle hattua Kehvelillään. Nostaa hattua ja kumartaa syvään: Paasilinnan kirjoista tuttuja juonenkäänteitä löytyy Kehvelistäkin. Kun jokin asia pitää hoitaa ja laittaa järjestyksees, niin myös tapahtuu. Pidetään vielä rehellisyys ja oikeudenmukaisuus mielessä.

Ja kaiken huippuna:  Vaikka Jäniksen Vuosi on jäänyt minulta lukematta, Kehvelin loppuratkaisu lienee tismalleen sama.

Toisen kumarruksen Heikkinen tekee lahden taakse, Ruotsiin. "Satavuotias, joka pakeni ikkunasta ja katosi" on mainio elokuva vuodelta 2013. Samankaltaisia aikahyppyjä ja törmäilyjä suurmiesten kanssa on Kehvelissäkin. Päähenkilö, Kehveli, mm onnistuu myrkyttämään Stalinin suanidikapselilla. Mannerheimin innostuminen savolaispellolla kasvatetuista nauriista on tosi herkullinen oivallus. Nauris kun - terveellisyydestään huolimatta - liitetään mieluummin köyhyyteen kuin suureen suomalaiseen sankariin.

Välistä tuntuu, että kirjailija on tukehtua omaan hulvattomuuteensa. Ei voi välttyä ajattelemasta, että Heikkisellä on jäänyt päälle teini-/lukiovuosien kronikkavaihe... siis se, kun haetaan luokasta tyyppiä, joka tiivistää abi-/penkkaribileisiin lyhyet ja nasevat luonnehdinnat abeista/opettajista. Joku siinä tehtävässä toisia paremmin onnistuu. Joistakin sellaisista mestaroituu taitavia sanailijoita, jollainen Heikkinen kiistatta on.

Kauhun sekaisin ajatuksin malttamaton lukija lehteilee kirjan viimeisiä sivuja... miten ihmeessä kaikki levälleen heitetyt eväät saadaan kietastua nätisti pakettiin?! Kirja loppuu kohta!!

Hyvä on. Tehdään taiteellinen ratkaisu: Lätkästään päälle päätteeks Jäniksen Vuoden loppu. Se on sellanen... sopivasti arvoituksellinen, tekee tilaa jatko-osille.

Polte

Joku järkiänkyrä taatusti pitäisi minua täysidioottina, jos hoksaisi tän blogin perusteella miten asioiden tila kohdallani lepää: "Eisaatana! Se on ruvennu lukeen kirjaston hyllyjä... alottanu ian mcewanista... vähän nyt tolkkua tohon touhuun, pliis!"

Noniinn no. ASIAAN.

Tämä tarina on kuin pitkittynyt painajainen. Nobel-palkittu tiedemies ajautuu irtosuhteiden ja viskin siivittämänä avioliitosta toiseen havahtuen kiusallisiin tunnelmiin vsta kun viimeisin vaimo ryhtyy miehensä tavoin harrastamaan irtosuhteita. Painajaismaiset tilanteet seuraavat toisiaan. Menneisyys on kuin vaha homeinen juusto joka tuon tuostakin pulpahtelee pintaan pilaten kammolöyhkällään hyvät suunnitelmat.

Maailma pitäisi pelastaa ilmastokatastrofilta. Hetkittäin kaikki näyttääkin hyvältä, bisnekset etenee ja vihdoin koittaa hetki, jolloin on aika käynnistää yksi ihmiskunnan historian merkittävimmistä innovaatioista. Lukijan painajainen huipentuu loppukohtauksessa kun epäterveellä ruokavaliolla ja liiallisella alkoholinkäytöllä terveytensä pilannut päähenkilö ajautuu lopullisesti umpikujaan. Hän on saamassa kimppuunsa kaksi häneen rakastunutta naista, britannian oikeuslaitoksen sekä muutaman miljoonan dollarin velanperijät - elimistössä täysillä jylläävän ihosyövän lisäksi.

Mitä sitten tapahtuu, sen saa lukija itse päätellä. Huonosti nyt kumminkin. Olletikin vanha irstailija joutuu jättämään pelikentän nuoremmille ja kyvykkäämmille.

Muuten, muutamasta aiemin lukemani McEwan-kirjan kestoaiheesta, klassisesta musiikista ja ihmisaivoista ei tässä ole sanaakaan. Tässä enemmin tapetilla fysiikka ja fotosynteesi. Niin ja tietenkin viskin ja viinin ominaisuuksien kuvaaminen vanhenevan elostelijan nautinnonhakuisen elämän käyttövoimana.

Tyttö joka on supersankari.

Lisbeth Salander.

Tää oli ihan måste, siis dekkari, joka vie mennessään. Joka voittaa koronauutisoinnit.

Sitä miettii, mikä se eu -alkuinen sana, mihin kirjan keskeinen teema, svedujen 1900 -luvun trauma liittyy... siis rodunjalostus, pakkosteriloinnit ja -lobotomiat ym. Ei se ole euforia, eikä eufenismi... mutta lötytyyhän se sieltä historian kiemuroista kun aikansa googlaa: eugeniikka. Miten sen muistais...

no nyt tiputetaan nuoremmat sukupolvet kärryiltä: hannukarpo! Ööö... tuota... viittaan juicen liikennelauluun "...muista aina, liikenteessä, Hannu Karpo ompi eessä..." biisi on alunperin valistuslaulu ja lähtöisin Molli-Jorin, eli George Malmstenin kynästä. Hänen veljensä oli Eugen, mainio musiikkimies hänkin. Että sitä kautta vastaisuudessa muistan sen eugeniikan. siis hannukarpo eugen iikka: Suuri ruotsalainen kansantrauma, jota kollektiivisesti yhä häpeävät. Ehkä kuitenkin nyt jylläävä korona pyyhäsee sveanmaalta eugeniikkakammot vege.

Kirjan tarina on mainio ja etenee kuin roskaruoka-annos, rasvaa suolaa sokeria sopivassa suhteessa, niin että palasen haukattuaan himoitsee jo seuraavaa... huipentuu loppua kohti ja jättää lopulta äitelän äglön olon... ja lopputulemana laiska pieru ja löysä paska?

Heee... eee... pitäiskö ottaa hetki rauhallisemmin... mites se Härkäniemen piipunvalinta menikään siellä alastalon salissa...

Ei ei. Ei kerrassaan ei!  Ei dekkarissa ole varaa livetä syntyjä syviä vatvovaan pohdiskeluun. Vallankaan sen siunaaman hetkellä kun tikaria ollaan työntämässä solisluun sivuitse päähenkilön sydämeen gps:n skannatatessa todennäköistä rikospaikkaa ja langattomien viestien sinkoillessa edestakaisin...

Dekkarielämystä janoavalle lukijalle on syytä kertoa ainoastaan ja vain oleellisin, siis se, mitä tapahtuu. Kyllä sitten ajallaan mainitaan yhtä sun toista tärkeää kuten se, kenen kanssa kalleblonkvist pääsi panolle jos nyt niin onnellisesti sattu käymään.

Lisbeth Salanderin kaksossisarta ei vielä vedetty tähän kirjaan. Että siinä lukijoille luvassa "härkäniemen piippua" kerrakseen. Veikkaisin, että tekstiä tulee vielä satoja sivua, kirja jos toinenkin... ja niissä käsitellään lisää jo tässä kirjassa avattuja teemoja kuten fatwa ja ääri-islamismi, sekä epärehelliset juonittelevat viranhaltijat. Tietysti sekaan ympätään pari paranoidia skitsoa ja psykopaattia ja tietenkin - sokerina juomassa tai juustona pitsassa - lähes voittamaton vastustaja, jonka ainoastaan supersankari L.S. pystyy hoitelemaan. Tähtireportteri Blonkvistin avustuksella tietenkin.

Vähän ihmettelen kirjassa huokuvaa ruotsalaista oikeudenmukaisuutta. Itse tarinassa käy niin kuin pitää, paha saa palkkansa. Mutta kirjan kustannuskuvioissa on eri meininki. Mulle on jääny käsitys että ennenaikaisesti edesmenneen Millenium-trilogian kirjoittajan, Stieg Larssonin, leskelle ei perinnönjaossa oikeudenmukaisuutta riittänyt, eikä kirjailija Lagergratzkaan häntä kiittele. Sen sijaan perintöoikeudet leskeltä vieneet Larssonin veljet ja isä kiitellään... onko niin, että lisbeth salanderin pitäis käydä näyttämässä Larssonin huushollissa kaapin paikkaa että oikeus toteutuisi? Korjatkaa jos olen harhoineni väärässä.

Koira haudattuna

Tai siis äiti.

"Sementtipuutarha".

Ian McEwanin ensimmäinen kirja. Vuodelta 1978. Valitsin kirjat lukemisjärjestykseen painovuoden mukaan. Tämä on painettu 2009, joten pieleen mänj. Ehkä paha moka, ehkä ei?

Jos olisin lukenu tän ensin, olis varmaan muut jääny lukematta. Takakannessa kehaistaan miten New York Times on luonnehtinut tätä teosta "osuu suoraan sydämeen".

Saattaa olla, että tämä on tarkkanäköistä ja taitavaa brittilasten (varhaisteinien) kuvausta, mutta meikäläistä teksti ei saa liekkeihin. Sellaiseen tilaan, että avaisin ikkunat korona-Eurooppaan ja huutaisin daruden soidessa taustalla:

"Lukekaa tämä kirja! Aivan mahtava kuvaus siitä miten 15 vuotias Onanias Masturbator siivoaa huoneensa ja pesee akneihokkaansa vasta sitten kun kellariin betonoidun äidin ruumiin löyhkä leviää talon ylempiin kerroksiin! Teos huipentuu runkkaripojan ja tämän vanhemman sisaren suorittamaan rutsa-aktiin, mikä kuvaus kohottaa kirjailijan yhdeksi läntisen maailman valovoimaisimmista sanataiteilijoista! Nerokasta! Parasta ikinä! Vahva suositus!"

Niinno. Parasta kirjassa oli se, että se on kerrottu tehokkaasti ja taloudellisti, sivuja on vain rapiat 130. Joku jenkki piinaisi lukijaa kirjoittamalla vähintään 800 sivua...

Hittovie, nyt tulikin mieleen Härkäniemen piipunvalinta. Kilven "Alastalon salissa" pitäis olla aina käsillä. Sillä olis hyvä puhdistautua, jos sattuu sekoamaan johonkin joutavaan...

Muuten, tuo ruumiinkätkeminen on sinällään oma genrensä elokuvamaailmassa. On mm. Capran verraton "Arsenikkia ja vanhoja pitsejä"... kauhun mestari, Hitchcock, on tehny useammankin ruumiinkätkemiselokuvan, mestariklassikko "Takaikkuna" ja "Mutta... kuka murhasi Harryn". Varsinainen ruumispelleilyn ykkönen on tietenkin "Psyko".

Näinmuodoin voi todeta McEwanin jatkavan kirjallaan merkittävää tarinaperinnettä. Tosin insestirutsaaminen antaa jutulle tykkänään uusia ulottuvuuksia. Sellaisia, joita tuskin koskaan esim. Hollywoodin miljoonatotannoissa käsitellään. Että jos joku miettii, mikä on kirjan ja elokuvan ero, niin siitä voi hyvin aloittaa...

"ensi kaino yritys..."

McEwan: "Rannalla".

Tarina, josta on koettu aiheelliseksi huomauttaa, ettei sen henkilöillä ole vastinetta todellisuudessa, elävässä elämässä. Mikä tarkoittaa sitä, että nyt kirjailija kertoo omista kokemuksiataan?

Ns. Isossa kuvassa voisi luonnehtia näin: se hetki kun viktoriaanisuuden rippeet vielä säätelivät ihmisten yksityiselämää. So. hetki ennen e-pillerivallankumousta, sex-drugs-and-rock'n'roll -hengessä tapahtunutta suurten ikäluokkien aktivoitumista.

Nuori pari on häiden jälkeen merenrantahotellissa keskittymässä toisiinsa arkoina, kokemattomina ja pelokkaina. Myötähäpeän odotus palkitaan! Mikään ei mene niin kuin pitäisi. Morsian jännittää tulevaa hääyötä, pelkää penetroitumista... ja kun sitten epävarma, arka sulhanen mokaa alkakaisiksi hääasun riisumisen ja kun sitten äärimmäisen maksimaalisen kiihoittuneisuuden vallassa tapatuvan häseltämisen tuoksinassa purkautuu ennenaikaisesti nuoren rouvan reisille, on hääyö ja koko liitto pilalla.

Miljoonia ja taas miljoonia hääöitä on ihmisten maailmassa vietetty, ei niin etteikö näinkin ole joskus käynyt. Mielenkiintoinen katsaus kahden nuoren ihmisen elämän leikkauspisteeseen ja selvitys niistä tunteista, joiden vallassa yhteistä elämää yeitetään aloittaa. Ei se välttämättä ihan helppoa ole.

Muuten, onkohan mcewanilla fiksaatio kahteen asiaan, ihmisaivoihin ja klassiseen musiikkiin? "Lauantaissa" ne olivat keskiössä, melko tärkeitä myös tässä...

Se selviää lukemalla lisää!

Lauantai

Ian McEwan.

Olen antanut varoittaa itseäni tämän kirjailijan tuotannosta.

Sekös rupes kiinnostamaan! Torakasta kuulin mainintoja radioitse jo hyvän aikaa sitten. Ennen kirjaston koronasulkua repullinen mäkewania karanteenieväiks!

Alku ei hyvää luvannut: ensimmäisenä päivänä sain luetuksi sivun. Mutta sitten alkoi sujua.

Keski-ikäisen neurokirurgin valveillaolovuorokausi, vapaapäivä, valotetaan perusteellisesti ja varsin kiinnostavalla otteella. Jos minulta ennakkoon kysyttäisiin, millaisiin hengentuotteisiin en mieluusti kajoa, niin sairaalajutut tulisivat varmaan heti oikeussalidraaman jälkeen. Vaan eipä tuo tässä yhteydessä pahemmin haitannu.. Leikkaussalikuvaukset on kerrottu syvällistä perehtyneisyyttä kielivällä tarkkuudella. Samoin squash-ottelu. Uskallan sanoa näin, koska en tunne kumpaakaan "lajia". Kirurgin suhde dementoituneeseen äitiin varsin todenmukainen, havainnot oikeita ja koskettavia... hmm... ja tuohon lohduttomaan sairauteen liittyvät ajatukset jotakuinkin tutun tuntuisia.

Kun kaikkeen edelliseen liitetään vielä päivän päätteeksi perhetapaaminen, johon saapuu lasten ja määrätietoisesti alkoholisoituvan appiukon lisäksi satunnainen katukirurgian erityisosaaja gorilloineen, on lopputuloksena komea kudelma hyvin toimeentulevan lontoolaispariskunnan keski-iän kriisipäivästä. Vallankin kun kaiken taustalla, ikään kuin loimilankana, on maan sotajoukkojen lähettäminen Irakiin, Saddam Husseinia kukistamaan - ja sitä vastustava liikenteen pysäyttävä jättimielenosoitus.

Psst, hetken jo ennätin kiemurrella inhosta: ei juma ja stna! Onko tää joku Haneken funnygamesin toisinto? onneks sentään ei...

Kuninkaan Anna/ Kökarin Anna

Tiistaina kävin hakemassa karanteeniksi lukemista. Päätin aloittaa tällä ja seuraava menee vain viihteellisemmäksi.

Ulla-Lena Lundbergin vuosina 1983 ja 1985 julkaistut Kuninkaan Anna ja Kökärin Anna ovat vielä kovin kaukana Jään hienoudesta. Mutta pilkahduksia Lundbergin myöhemmästä taituruudesta on kyllä nähtävillä.

Tässä niteessä oli molemmat kirjat: Kuninkaan Anna ja jatko-osa Kökarin Anna.

Kuninkaan Anna painottuu Annan nuoruusvuosiin, Kökarin Anna kertoo vanhenevan naisen tarinan.

Kuninkaan Annassa olin ihan hirveän innostunut saaristokylän elämän kuvaamisesta. Kun Anna oli äitinsä ja veljensä kanssa pyytämässä kalaa ja heidän veneensä moottori hajosi myrskyssä, draama vaihtui trilleriksi. Selviytymistaistelusta lukeminen sai kädet hikoamaan. Se sai tuntemaan, että oli itsekin paikalla, käsien iho auki hiertyneenä.

Valitettavasti pian tämän jälkeen kirja muuttui hetkellisesti harlekiiniromaaniksi. Romanttisella juonenkäänteellä oli loppuelämän vaikutukset päähenkilöön. Voi, kuinka ärsytti lukea, miten Anna haikaili Staffanin perään! Tyyppi oli itsekäs, nuorta tyttöä hyväksikäyttävä limanuljaska, joka väkisin makasi tytön ja käytti häntä ilmaisena palvelijanaan. Ja sitten tämä tyttö tuhlasi koko loppuelämänsä vaalien kuvaa tästä paskapäästä! Se ei ollut uskottavaa. Olisihan Annalta pitänyt tippua suomut silmiltä iän myötä. Että hän olisi nähnyt, ettei hänessä itsessään ollut vikaa, vaan kaikki syy oli miehessä! Ja sitten, kun hän kymmenen vuotta myöhemmin teki taas vastaavan virheen, se vasta tuntuikin uskomattomalta ja turhauttavalta. Miksi hän ei muka olisi oppinut paremmaksi ihmistuntijaksi? Kun hän muutenkin kasvoi ihmisenä, miksi hän ei onnistunut näkemään huonojen miesten läpi?

Voin kuvitella, että näissä kirjoissa on paljon Lundbergin omia kokemuksia ja monella henkilöllä on tosielämässä vastine. Siksipä tarina tuntui kaikkine hahmoineen niin eloisalta. Jäin miettimään Annan kiltteyttä. Hän olisi monta kertaa voinut olla vähemmän kiltti, sanoa vastaan, olla uskomatta ihmisistä hyvää. Ja saada siten elämästään enemmän sellaista kuin mitä olisi halunnut. Kaiken kaikkiaan kirjassa oli hienoja pohdiskeluja mielen muutoksista ihmisen vanhetessa. Ainoastaan rakkauselämässään Anna tuntui tosiaan jääneen parikymppisen tasolle.

Bolla

Pajtim Statovcin Bolla kuuluu niihin Finlandia-voittajiin, joita lukiessa miettii vähän väliä "eikö tosiaan ollut mitään parempaa ehdolla?". Vertailun vuoksi täytynee tutustua muihinkin viime vuoden ehdokkaisiin.

Bollan päähenkilö on Kosovon albaani. Tarina alkaa 1995 Pristinasta. Mies, Arsim-nimeltään, aloittaa seksisuhteen toisen miehen kanssa, vaikka on tahollaan naimisissa. Kotona hän lyö vaimoaan, tämän tultua raskaaksikin. Milos, mies, johon hän rakastuu tai luulee rakastuneensa, on serbi. Alku vaikuttaa perinteiseltä Romeo ja Julia -tarinalta, mutta mitä pitemmälle kirja etenee, sitä selvemmäksi käy, että tämä onkin kaikkea muuta. Se on tarina empatiakyvyttömästä ihmisestä, joka ajattelee aina vain omia etujaan ja himojaan. Jälkimmäiseen liittyen, seksiähän tässä sitten onkin. Siitä on saanut sivuntäytettä.

Bollassa häiritsee sen sekavuus. Väliin kirjoitetut kursiivijaksot, joissa yritetään taiteellisesti avata sodan kauhuja ja rakkausosiota, tuovat vain lisää epäselvyyttä touhuun. Kielikin on ihmekikkailua, kielikuvia piisaa ja vaikuttaa päsmäröinniltä. En oikein edes ollut samaa mieltä kaikkien metaforien kanssa.

Kirjassa kiinnostavinta oli sen vastenmielinen päähenkilö, johon ei todellakaan voinut samaistua. Se hetki, kun Arsim hakee Milosin mielisairaalasta ja haluaa vain juosta karkuun, kertoo, ettei kyse ole koskaan ollut rakkaudesta. Se kertoo viimeistään, että Arsim on luonnehäiriöinen, paha ihminen. Mutta pahuutta olisi voinut analysoida syvemmin. Käsittely jää kovin etäiseksi, eikä minulle oikein selvinnyt, miksi Arsim on sellainen kuin on.

Auringon pimeä puoli

Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeää puolta olin jonottanut ensin Helmetissä ja sitten Keskikirjastoissa. Jälkimmäisessä riitti puolentoista viikon jonotus. Ja paljon lyhyemmän aikaa meni itse kirjan lukemiseen. Sehän suorastaan imaisi!

Auringon pimeä puoli kertoo 16-vuotiaasta Emiliasta, joka ei ole koskaan tavannut vanhempiaan, koska äiti kuoli synnytyksen yhteydessä ja isä on kadonnut. Emilia elää isoisänsä kanssa dystopiayhteisön keskellä. He ovat yhteisön ulkopuolisia, eivät Valittuja, jotka palvovat johtajaansa sokeasti. Yhteisö asuu Voiton Kaivos -nimisessä suljetussa kaupungissa.

Alun tunnelmista tulee mieleen Nälkäpeli-trilogia ja ehdin jo pelätä, että tämä on kotimainen versio sille. Onneksi ei, sillä kirjassa tapahtuu kiinnostava käänne, kun se muuttuukin aikamatkustustarinaksi. Minua vähän riivaa nykyhetken Emilian jälkiviisastelu. Minusta se on vähän juonen paljastelua ja pilaa jännitettä. Olisin myös jättänyt pois lauseen: "hän tuli sisääni." Tarvitseeko seksiä aina tunkea suorasukaisesti joka paikkaan. Se tekee vähän rahvaanomaisen kolauksen muuten oivan mystilliseen tarinankerrontaan.

Odotin Auringon pimeältä puolelta kiinnostavaa lukukokemusta ja sellaisen myös sain. Ilahduin, kuinka kunnianhimoinen se oli. Voisin kuvitella, että 15-vuotias minä olisi myös tykännyt tästä. Kirja kun ei ollut lapsellinen, vaan ajatuksia herättävä näin 36-vuotiaallekin. Ilahduttavaa, että se palkittiin nuorten Finlandialla.

Pitkään meni ihan hyvin

Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin oli yhden vitsin kirja.

Ennakkoluulot, niistähän saa revittyä stand-uppia ja Rimpelä varmasti vanhusten ennakkoluuloista on tehnyt useita settejä. Kokonaisen kirjan verran tuo vitsi ei kuitenkaan toimi. Novellina olisi voinut mennäkin. Mutta tämä tuntui lähinnä pitkitetyltä vitsiltä, joka muuttuu pitkittyessään sekä syrjiväksi että rasistiseksi. Jälkimmäistä se taisi olla tosin alusta alkaen.

Myönnän sen, että välillä vanhat ihmiset voivat haksahtaa älyttömyyksiin. Että jokainen katonkorjaaja muka on hyvällä asialla liikkeellä (eikä ollenkaan rahastukset mielessään) ja kun he sanovat, että katto pitää korjata, heitä on uskottava. Siitä huolimatta, että taloon tehtiin uusi peltikatto edelliskesänä. Juu, kyllähän tuonkaltaisille jutuille saa nauraa. Mutta kauanko ne naurattavat.

Pitkään meni ihan hyvin -kirjassa ikääntynyt Aino kuvittelee, että osallistuttuaan lähetysyhdistyksen kummilapsitoimintaan, hän onkin itse asiassa tilannut itselleen aviomiehen Afrikasta. Tästä sitten jauhetaan ja väännetään vitsiä. Rimpelä sinänsä osaa kirjoittaa ihan hauskasti, mutta kirjan sisältöön menee maku jo varhaisessa vaiheessa ja kirjoitustyylikin alkaa päin vastoin nyppiä.

Tolvajärven jälkeen/ Kyyhky ja unikko/ Lumen pelko

Lyhyesti helmikuussa luetuista.

Teemu Keskisarjan Tolvajärven jälkeen on tietokirja, joka kertoo, mitä tapahtui Tolvajärven taisteluun osallistuneille hämäläisille. Kirja painottuu talvisotaan. Vaikka aiemmin olen kehunut Keskisarjan lennokasta kieltä, tässä opuksessa yodamainen kerronta mutkisti tapahtumien ymmärtämistä. Rintaman etenemisen kuvaukseen olisi kaivannut selkeyttä, normaaleja lauserakenteita. Sotimisesta lukeminen ja tapahtumien ymmärtäminen on haasteellista, vaikka ne olisi kerrottu kuivakkaasti. Saati sitten lukiessa tällaista rönsyilyä, jossa verrataan välillä touhua nykyaikaan ja käytetään ahkerasti kielikuvia.

.....

Timo K. Mukan Kyyhky ja unikko sekä Lumen pelko eivät olleet ihan parasta Mukkaa.

Kyyhky ja unikko toistaa Mukan aiempaa tuotantoa, jossa aikuinen mies käyttää hyväkseen teinityttöä. Kerronta tapahtuu miehen näkökulmasta, jonka mukaan tyttö on yhtä suostuvainen puuhiin kuin mies. Kirjassa kuvattu lappilaisen yhteisön elämänmeno karun luonnon keskellä on kyllä kiinnostavaa ja kiehtovaa, vaikka pääteema onkin vähän nähty.

Lumen pelko sisältää kolme lyhyttä kertomusta, joissa teemoina on perhesuhteiden käsittelyä ja seksuaalisuutta, kuinkas muuten. 

Gulliverin retket

Jonathan Swiftin Gulliverin retket voisi olla kiinnostava fantasiakirjana. Sen sijaan se on satiiri 1700-luvun englantilaisesta yhteiskunnasta.

Päähenkilö on merimies, joka joutuu haaksirikkojen, merirosvojen ja miehistönsä kapinan takia rantautumaan outoihin maihin. Ensimmäisessä maassa hän kohtaa lilliputit, pienen pienet ihmiset, joiden keskellä hän on jättiläinen. Seuraavaksi hän joutuu jättiläisten maahan ollen itse lilliputti. Idässä hän pääsee tutustumaan ilmassa leijuvaan saareen, Laputaan. Viimeisen seikkailun hän kokee maassa, jossa valtaapitävät hevoset. Siellä ihmiset ovat eläinten tasolla. Heitä kutsutaan yahooiksi.

 Laputa ja Yahoo. Nämä sanat olivat tietysti tuttuja aivan muista yhteyksistä. Hauska tietää, että ne ovat Swiftiltä peräisin. Mutta jos Laputan tarina kiinnostaa, en suosittele tätä alkuperäisteosta, vaan ennemmin kannattaa katsoa iki-ihanan mestari Miyazakin elokuva aiheesta.

Jos haluaa tehdä satiiria, sitä pitäisi osata tehdä peitellymmin kuin, miten Swift sen tekee. Tämä oli kepin lyömistä näpeille koko ajan. "Näin huonosti oikeusjärjestelmä toimii Englannissa" Swift toitottaa moneen otteeseen, kun kertoo, miten hevosten maailmassa ei syytöntä koskaan saa syylliseksi.

Tolkienhan kielsi viimeiseen asti, ettei LOTR kerro toisen maailmansodan tapahtumista. Sellaisenahan sen voi nähdä, mutta Tolkien painotti, että se on ennen kaikkea hänen mielikuvituksensa tuote. Swiftkin olisi voinut keskittyä enemmän tarinansa fantasiapiirteisiin. Sen sijaan kirja on kokonaan yhtä yhteiskuntajärjestelmien vertailua. Alkaen lastenkasvatuksesta ja siitä, kuinka Englannissa lastenhoitajat kasvattavat lapset ja pilaavat ne. Historiallisesti tämä sinänsä kiinnostava huomio. Mutta kun kerronta oli kovin opettavaista, en jaksanut innostua näistä "kuinka ennen elettiin" -tiedoista.

Henry Miller: Kravun kääntöpiiri

Muistan hyvin, miten Millerin kirjoista aikoinaan kohistiin. Ei vaan koskaan tullut luetuksi. Vaan nyt natsahti planeetat ja galaksit kohilleen: teos lähti matkaan espoon kierrätyskeskuksesta puolikkaan euron hinnalla. Tuli sitten ostettua miuutama muukin kirja: mm. aapinen 50-luvulta (ei tuttu, mutta r. Koivun kuvitus...), kalastusopas 70-luvulta ja jotain muita.

Millerin kirjan päätin ahmaista ensimmäiseksi.

Eikä sen lukemiseen kauan kulunut, ehkä viikko pari, mikä meikäläisittäin tosi joutusa tahti. Pienenä jarruna oli Maire Maimasen "Viides kuolemansynti". Dekkari, joka piti otteessaan kannesta kanteen. Suosittelen. En ole koskaan Kuikan lavatansseissa käyny, nyt on sekin tunnelma koettu! Matti ja Teppo!

Mutta Henry Miller. Ok, vapaasti assosioivaa kosmodemonista boheemihoippurointia sopivasti humaltuneena veneeristen tautien ja alituisen nälkätilan viemäreissä, mutta suuresti ihmettelen: Miksi tämä kirja on pitänyt kieltää!? Se muutama sivu, mitä sodoma 120:ä tulin silmälleeksi, on verrattomasti hurjempaa. Millerin kirjallisella tuotannolla kiistatta ansionsa, mutta ei se mitään sensuuriaateliuden sädekehää ansaitse.

Jos joku haaveilee taiteilija-elämästä Pariisissa, Milleriä voi kyllä suositella taustatutkimusten kohteeksi...

Sodoman 120 päivää

Markiisi de Sade kirjoitti Sodoman 120 päivää vuonna 1785 ollessaan vangittuna Bastiljissa. Se on sisältönsä takia hämmentävintä yhteiskuntakritiikkiä, jota olen koskaan lukenut. De Sade osoittaa, että paha ihminen ei ole sen hyveellisempi rikkaana tai köyhänä. Päin vastoin, rikkaana ja vaikutusvaltaisena on mahdollisuus saada paljon enemmän pahaa aikaan. 

Markiisi de Sade esittelee neljä korkeassa asemassa olevaa miestä: herttuan, piispan, puheenjohtajan ja pankkiirin, jotka ovat toisilleen sukua vähintään avioliittojen kautta. Heillä kaikilla on - sanoisinko - hyvin vinksahtanut ajatusmaailma siitä, mitä toiselle ihmiselle voi tehdä seksuaalisesti. Nämä insestiin, pedofiliaan ja väkivaltaisiin seksisuhteisiin taipuvat miehet järjestävät Saksan vuoristoalueen eristyksissä orgiat. He kaappaavaat orgioihin teini-ikäisiä, seksuaalisesti kokemattomia lapsia. Tässä siis kirjan juoni. Ja mitään ei ole sensuroitu. Anatomiakuvaukset ovat yksityiskohtaisia.

Tässä niteessä on mukana myös Papin ja kuolevan vuoropuhelu, jossa de Sade kyseenalaistaa kaikki uskonnot. Ihmisen kannattaa elää vain maallisia iloja varten, koska taivaallisia ei ole olemassakaan. Kuolevan kanssa keskusteleva pappi ei hänkään voi vastustaa seksuaalisia himojaan, mikä osoittaa toteen de Saden ajatukset.

Jazz

Toni Morrisonin Jazz on kirja parisuhteesta, kolmiodraamasta, afroamerikkalaisten historiasta ja rasismista.

Morrison aloittaa kirjan siitä, mihin moni olisi sen lopettanut: nainen viiltelee puukolla miehensä kuolleen rakastajattaren kasvoja viimeksimainitun hautajaisissa. Tämän jälkeen Morrison alkaa kertoa kolmiodraaman asianosaisten tarinaa - taustalta löytyy mustien amerikkalaisten tavallinen tausta: orjuus. Ja orjuuden jälkeinen aika, mikä tarkoitti hökkelikylissä elämistä, syvää köyhyyttä.

Morrison ei päästä lukijaa helpolla, minulle se sopii. Minun kansani minun rakkaani opetti, että vaikka välillä Morrison tuntuisikin kuljettavan harhaan, lopulta juonen pätkät solmitaan yhteen. Pitää vain olla kärsivällinen. Jazzissa tällaiselta harhapolulta vaikutti Golden Grayn ja villin tytön tapaus.

Vaikka Morrisonin tyyli voikin vaikuttaa etäännyttävältä, hän kuitenkin osaa kertoa tarinansa niin, että hänen kirjojensa hahmot vaikuttavat todellisilta. Heihin samaistuu tai heitä ymmärtää. Ja tuntee surua kaikista niistä epäkohdista, joita he ja heidän sukunsa on joutunut kohtaamaan.

Jazzin nykyhetki sijoittuu 1920-luvun New Yorkiin, jonka ajankuvasta tulee kirjan nimi.

Pikku Heidi/ Heidi osaa käyttää oppiaan

Johanna Spyrin Pikku Heidi oli yksi lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista. On vuosia, kun luin sen viimeksi. Sen teho ei kuitenkaan ollut laantunut. Spyrin kirjoittamaa jatko-osaa Heidi osaa käyttää oppiaan en sen sijaan ollut lukenut aiemmin. Sen luin ilman lapsuuden linssejä eikä se siksi vakuuttanut.

Pikku Heidin juonikuviohan on vallan täydellinen. Siinä on orpotyttö, joka viedään väkisin vuorten keskellä isoisänsä luokse ja joka kotiuduttuaan viedään väkisin maalta suurkaupunkiin, jossa tyttö kohtaa vaikeuksia. Välissä koetaan kummitusjuttukin. Ja lopussa kaikki päättyy onnellisesti. On onnea, surua, vaaraa, suuria tunteita!

Pikku Heidi on lopulta hyvin perinteinen tuhkimotarina. Oman säväyksensä siihen tuovat Alpit, joiden ihmeellisyydestä Spyri saa vakuutettua lukijansa. Aikuislukijaa kalvinistinen hapatus vähän haittaa, mutta Pikku Heidin lapsuudessa kokeneena se ei kuitenkaan muutu häiritseväksi. Täytyy muistaa, että se on myös ajankuva.

Heidi osaa käyttää oppiaan -jatkokertomus sen sijaan on alusta asti häiritsevä. Itse kirjan nimikin on harhaanjohtava. Mutta miten nimetä kirja, jolla ei ole oikein juonta? Ei ole sitä, mitä Pikku Heidissä: mullistavaa käännekohtaa, johon tarina on kulkeutunut vähitellen ja kutkuttavasti jopa pelkoa aiheuttaen (kummitusjuttu). Ja jossa väärinkäsitykset selviävät ja kaikki saavat kokevat tyydyttävän lopun.

Ei. Jatko-osassa Heidi pääsee riemuitsemaan tavarapaljoudesta ja frankfurtilaiset vieraat saavat syytää hyväntekeväisyysrahojaan hölmöille, koulujakäymättömille maalaisille. Sitäkin jaksoin ihmetellä, miten ihminen voi elää pelkästään tyydyttyneillä rasvoilla eikä juureksia mainita kertaakaan. Eikö Sveitsissä syöty edes nauriita, vaan pelkkää vuohenjuustoa-, -lihaa ja -maitoa? Kovin yksipuoliselta kuulostaa eikä lainkaan terveelliseltä. Mutta niin vain noilla eineillä rampakin alkoi taas kävellä!

Tästä alkoi 2020-kirjavuosi. Olkoon se kirjaisampi kuin edellinen tai niin ainakin toivon..