Arnellin perhe

Anni Swanin Arnellin perhe on hänen nuortenkirjoistaan kaikista rasistisin ja jättää lukijalleen onton olon.

Kirjassa seurataan nelilapsisen Arnellin perheen koettelemuksia Australiassa. Sinne heidät on vienyt pankkivarkaudesta tuomittu ja vankilassa istunut perheen Martti-isä, joka ei ole tuomionsa takia työllistynyt enää Suomessa.

Australiassa Arnellit yrittävät ensin toimia maanviljelijöinä. Haasteita aiheuttavat luonnonolojen lisäksi aboriginaalit, jotka Swan kuvaa pöyristyttävän rasistisesti. Heidät kuvataan ali-ihmisinä, jotka turvautuvat helposti väkivaltaan ja harjoittavat kannibalismia. 

Vain yhden kerran kirjassa mainitaan englantilaisten harjoittamasta riistosta alkuperäisväestöä kohtaan ja aboriginaalien väkivaltaista käytöstä selitetään tällä. Arnellin perhe ei kuitenkaan itse näe mitään väärää omassa toiminnassaan.

Australiasta ei kirjassa anneta kovin ruusuista kuvaa. Köyhäiltyään maanviljelijöinä, Arnellin perhe lähtee etsimään kultaa - ja tietysti rikastuu sillä. Mutta tätä ennen he ovat eläneet jo melko rääsyläisinä. Kirjan henki onkin kovasti 1920-luvun tyylisesti koti-uskonto-isänmaa-henkinen ja rikastunut Arnellin perhe palaa onnellisena Helsinkiin jättäen kurjan Australian taakseen.

Kirja on kyllä kovin kummallinen, suvaitsematon tuulahdus ajalta, joka onneksi on ohi. 

Vieras

 Emma Clinen Vieras kertoo 22-vuotiaasta Alexista, joka on elänyt myymällä itseään ja pokailemalla vanhempia miehiä, jotka ovat elättäneet häntä hänen loisiessaan heidän asunnoissaan.

Kirjassa kerrotaan tapahtumista, jotka seuraavat, kun Alexin viisikymppinen miesystävä Simon heittää hänet ulos Hamptonsissa sijaitsevasta talostaan. Alexilla ei ole paikkaa, minne mennä. Hän ottaa suunnitelmakseen palata Simonin luo tämän Labor Day-juhliin, joihin on viikko aikaa. Siihen saakka Alexin pitää keksiä, missä majailee. Aluksi hän yrittää nukkua rannalla, mutta pelko siitä, että Dom, mies - jolta Alex on varastanut suuren summan rahaa - löytää hänet, saa hänet vainoharhaisesti pakoilemaan epäilyttävinä pitämiään ihmisiä.

Vieras on kiusallistakin luettavaa ihmisestä, joka aikoo hyötyä muista ihmisistä keinolla, millä hyvänsä. Viehättävänä naisena hän saa usein hurmattua vastakkaisen sukupuolen, mutta aina näin ei käy. 

Loppua kohti Alex ajautuu yhä ahtaampaan nurkkaan pakomatkallaan ja on selvää, että loppu ei ole onnellinen. 

Kirja on hyvää opetusmateriaalia siitä, että ihmisiin on syytä suhtautua varauksella. 

Osuma

 Petter Sandelinin Osuma oli lyhyt mitaltaan, mutta suuri sisällöltään. 

Se kertoo vieläkin hieman tabusta aiheesta, miesten välisestä rakkaudesta jatkosodassa. 

Tallgren ja Ståhl rakastuvat samassa korsussa ja yrittävät pitää rakkautensa salassa. Siinä onnistumatta. Rangaistukseksi Ståhl käsketään etulinjaan. He yrittävät päästä tilanteesta järjestämällä itselleen itsemurhatehtävän: he yrittävät käydä hakemassa venäläisen sotavangin. Tämä käy Ståhlin kohtaloksi.

Kirjan kehyskertomuksessa toinen heistä on muuttunut puuksi. Kirjan edetessä selviää, että puu on Tallgren. Hän on ottanut Ståhlista muistoksi saappaat, joiden ympärille hän on kietonut juurensa. Hän vaalii muistoaan rakastetustaan ja myös kiroaa, ettei pysty unohtamaan. Paitsi lopulta, kun hän on jo vanha ja lahoneva puu.

Hieno kirja, jossa jokaisella sanalla oli merkityksensä

Pultava

 Peter Englundin Pultava oli todella hyvä tietokirja Suureen Pohjan sotaan kuuluvasta Pultavan taistelusta.

Kirjassa seurataan Ruotsin armeijan etenemistä ukrainalaiseen Pultavan kylään. Englund nostaa esiin niin päällystöä kuin sotamiehiä, heitä, joilta on jäänyt kirjallisia muistelmia tapahtuneesta tai joiden edesottamuksista muut ovat kertoneet myöhemmin. Tämä rikastuttaa kerrontaa ja lukija saa samaistumispintaa ihmisiin, jotka joutuivat kokemaan tuon verilöylyn. 

Englund kuvaa, kuinka voitokas, eurooppalainen suurvalta, Ruotsi menetti tappion myötä suurvalta-asemansa. Venäjä tappoi yli 6000 ruotsalaista ja taistelun antautumisehdot olivat kammottavat. Ruotsalaiset joutuivat seuraamaan, kuinka heidän aseveljensä, Ruotsin puolelle loikanneet ukrainalaiset kasakat, kidutettiin hitaasti kuoliaiksi. Kuningas pääsi pakoon pienen joukon kanssa, mutta muut joutuivat sotavangeiksi. Englund kertoo, että sotavankeja palasi Ruotsiin vielä 20 vuotta sodan jälkeen.

Suomessa on tietysti paljon puhuttu isostavihasta; kuinka venäläiset tappoivat suomalaisia ja veivät heitä orjiksi. Tässä kirjassa Englund kertoo, kuinka Ruotsin armeija murhasi silmittömästi siviilejä Puolassa, kuin venäläiset suomalaisia muutama vuosi myöhemmin.

Minne katosi Antti Järvi?

 Toimittaja Antti Järven kirja isoisoisästään, Minne katosi Antti Järvi? oli laadukas teos siitä, mitä tapahtui vapaaehtoisesti Neuvostoliiton puolelle jääneille suomalaisille. 

Monille syynä olivat kommunismisympatiat. Sitten oli sairauden takia matkustamaan kykenemättömät ja sellaiset, jotka eivät halunneet jättää kotiaan. Mikään onni ja autuus ei tietenkään rajan taakse jääneitä suomalaisia odottanut. Sen sai kokea myös Antti Järvi, joka vangittiin ja vietiin Siperiaan vankileirille. Sellaisesta oli harvemmin paluuta. Oli surullista, ettei Antti Järven Suomessa ollut perhe koskaan saanut tietää hänen kohtalostaan.

Antti Järven jääminen Neuvostoliittoon aiheutti ylisukupolvisen häpeän ja hänen lapsenlapsenlapsensa perkaa suvun tuntoja tässä sen, minkä kykenee. Hän joutuu tietysti paljon arvuuttelemaan, koska Antti Järven vaimo ja lapset ovat jo kuolleet. Puhumattomuus on varmasti yleinen sodan aiheuttama vitsaus monessa suomalaissuvussa. Traumojen periytyvyys oli mielestäni kirjan olennaisin huomio. 

Paha meri - Itämeren myrskyisä historia

 Petri Laukan ja Ari Turusen Paha meri - Itämeren myrskyisä historia on kompakti tietopaketti Itämeren historiasta viikinkiajalta nykyäpäivään.

Itämeri on ollut sotaisa meri. Siinä on sodittu, sen yli on menty sotaretkille ja sen satamista on taisteltu. Mutta Itämeri on tietysti ollut myös väylä, jota pitkin kuljettiin maasta toiseen ja vuosituhansia siinä ovat kulkeneet myös kauppatavarat.

Kaupankäyntiinkin on liittynyt sotimista, koska kauppalaivojen oli varustauduttava asein rannikolta suuntautuvia maanviljelijä-merirosvoja vastaan. Hansaliitto, joka hallitsi Itämerellä kauppaa 1200-1400-luvuilla, toimi myös sotilaallisesti. Se hyökkäsi esimerkiksi Kööpenhaminaan, koska piti kaupunkia kilpailijanaan.

Kirjassa muistutetaan, että viikingit olivat ennen kaikkea orjakauppiaita. Tämä seikka voi tulla monelle yllätyksenä. Etenkin, kun viihdeteollisuus romantisoi viikingit nykyään lihaksiaan pullisteleviksi sankareiksi. Tosiasiassa viikingit kauppasivat suomalaisia aina etelä-Eurooppaan asti, koska vaaleista ihmisistä sai siellä hyvän hinnan.

Hauskana yksityiskohtana mieleeni jäi kirjasta maininta, että Ahvenanmaan lisäksi Suomessa on yksi toinen itsehallintoalue: Kallankarit. Siellä ei tosin ole enää pysyvää asutusta eikä sen autonominen asema ole sama kuin Ahvenanmaalla. Mutta nimellisesti se on yhä itsehallintoalue, jonka asioista päättää vuosittain kalastajayhteisön jäsenten jälkeläisistä koostuva kokous.

Järjettömiä asioita

 Saara Turusen Järjettömiä asioita on rakkausromaani.

Aiemmissa kirjoissaan hän kertoo enemmän siitä, millaista on etsiä omaa paikkaansa ja vaikeuksista sen suhteen, kun ei tunnu oikein kuuluvansa minnekään.

Järjettömissä asioissa päähenkilö on löytänyt oman paikkansa: mielekkään työn ja asuinpaikan. Mutta nyt hän kamppailee sen kanssa, kannattaako hänen olla katalonialaisen puolisonsa kanssa, kun kumpikaan ei halua muuttaa omasta kotimaastaan pois.

Turunen kuvailee rakkautta. Miten sillä ei ole järjen kanssa mitäön tekemistä. Kuinka hänkin, taidealalla työskentelevä ihminen rakastui mieheen, joka työskentelee kouluja käymättömänä sairaalan arkistossa. Mutta hän haluaa olla miehen kanssa ja mies ajattelee samoin hänestä: he kuuluvat yhteen.

Kirja olisi saanut olla tiiviimpi, se kulki aika hitaasti kohti päämääräänsä eli sitä, kuinka päähenkilö sitoutui puolisoonsa ja sen lopullisuuden merkiksi he ostivat yhdessä talon Kataloniasta. Päätöksenteon  vaiheet kestivät vuosia ja päähenkilö on kummallisen vähän itsekriittinen jahkailuistaan. Ehkä kirjassa olisi saanut olla enemmänkin pohdintaa kaukosuhteesta (eikö yhtään mustasukkaisuutta?; enemmän omantunnon pistoksia; enemmän sivullisten huomautuksia suhteesta ja niiden vaikutuksia päähenkilön omiin tuntemuksiin), mutta Turusen toteavaan tyyliin eivät pitkät pohdinnat oikein sovi.

Runotyttö etsii tähteään

 L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogian kolmas osa Runotyttö etsii tähteään on yhtä maaginen ja hyvin aikaa kestänyt kuin edeltäjänsä.

Emily tulee kirjassa täysi-ikäiseksi ja päättää koulunsa. Hänelle tarjotaan kiinnostavaa työmahdollisuutta New Yorkissa, mutta hän jättää sen käyttämättä, koska haluaa jäädä Uuteen Kuuhun. 

Emily tuntee itsensä yksinäiseksi, koska lapsuuden ystävät Ilse ja Teddy jatkavat opintoja ja töitä maailmalla.

Niinpä Emily sitten haksahtaa Deaniin, josta järkytyin jo ensimmäisessä osassa. Mutta kuin vastavetona Louisa May Alcottille, joka naitti Jon vanhalle miehelle, Montgomery kutoo ennalta-arvattavan, mutta silti jännityksen säilyttävän tarinan siitä, kuinka Emily lopulta päätyy naimisiin Teddyn kanssa. Ja kutkuttavasti Emily pelastaa yliluonnollisella kyvyllään Teddyn hengen. 

Sekoitus chic litiä, kauhua ja nuoren naisen kasvutarinaa, niistä on Runotyttö tehty, aikansa kuva, mutta myös aikaansa edellä joiltain osin (lapsinäkökulma: lapsi saa olla lapsi, feminisminäkökulma: naisen asema yhteiskunnassa toimijana, ei sivustakatsojana).

Runotyttö maineen polulla

 L. M. Montgomeryn Runotyttö maineen polulla on Pieni runotyttö -trilogian toinen osa.

Se kertoo Emilyn teini-vuosista. Shrewsburyyn opiskelemaan päässyt Emily joutuu asumaan Ruth-tädin luona, ja asunnon omistaja laittaa Emilylle kovan kurin. Kirja on silti vähemmän surullinen kuin ensimmäinen osa, jossa Emily oli vielä pieni tyttö ja juuri menettänyt isänsä. Nyt Emily pystyy jo pistämään vastaan vähän voimallisemmin aikuisille, jotka kohtelevat häntä huonosti. Esimerkiksi, kun Ruth lukitsi häneltä näytelmän jälkeen ovet taloonsa, hän käveli yöllä Uuteen Kuuhun - ja vielä takaisin.

Kuunnellessani tarinaa ihastelin jatkuvasti, kuinka Montgomery on osannut kirjoittaa nuortenkirjan, jonka aiheet ja niiden esitystapa on kirjoitettu niin, ettei kirja tunnu vanhentuneen lainkaan. Tämä tosiaan on klassikko. Tarina ystävyydestä, ensimmäisestä ihastuksesta (joka ei vielä yltänyt suudelmaan asti) ja urahaaveista, ne ovat universaaleja ja aikaan sitomattomia.

Ja koska rakastan kauhutarinoita, Emilyn kyky nähdä unessa, mihin kadonnut pikkupoika oli joutunut, oli suorastaan hiuksia nostattava trilleri. 

Mutta yksi juonenkäänne ei ollut kestänyt aikaa. Jos 2020-luvulla lähes nelikymppinen mies viettäisi aikaansa teinitytön kanssa ja kehuisi, kuinka kypsä hän oli ikäisekseen, häntä pidettäisiin pedofiilina. Dean Priestin hahmo oli suorastaan puistattava ja pöyristyttävää, että hän oli Elisabeth-tädin mielestä huonoa seuraa vain, koska hän ei ollut hyvää sukua. Ei ikänsä takia. Hyi.

Hyeenan päivät

Jonotin Saara Turusen uusinta kirjaa, Hyeenan päivät, puoli vuotta. Ja kylläpä kannatti! Erinomainen kirja.

Hyeenan päivät on taas tutusti autofiktiota, jossa oletan, että Turuselle on tapahtunut kaikki se, mikä kirjan päähenkilöllekin. Turunen kertoo kirjassa sen itsekin; hän osaa kertoa parhaiten tarinoita, joihin saa aiheen omasta elämästään.

Nyt aikaisemmista teoksista tuttu päähenkilö on saanut hieman enemmän itseluottamusta ja löytänyt paikkansa maailmassa. Hän tekee taidetta, josta saa merkitystä elämälleen. Myös parisuhde espanjalaisen miehen kanssa sujuu hyvin. Siitä huolimatta, että he asuvat eri maissa eikä heillä ole aikomustakaan muuttaa yhteen.

Päähenkilö alkaa lähetä 40 vuotta, mikä saa hänet pohtimaan, haluaako hän sittenkin lapsen. Lopulta pariskunta päätyy ivf-hoitoihin, jotka päättyvät onnellisesti.

En tiedä, mistä aloittaisin kehuni! No, ensinnäkin se, kuinka Turunen vertaa päähenkilöä hyeenaan silloin, kun tämä on epävarmimmillaan ja alkukantainen eläinvaisto ottaa hänessä vallan, on suorastaan liikuttavaa (kuinka hyeenan käpälä ojentaa saksalaisessa sairaalassa käteistä rahaa, jotta pääsee lääkäriin) - ja myös samaistuttavaa. Sehän Turusessa on: hän kirjoittaa ihmisestä, joka tuntee usein olevansa ulkopuolinen ja ihmettelee, miten kaikilla muilla tuntuu asiat menevän helposti. Tällainen hahmo on hyvin kaukana  nykyisestä sosiaalisen median luomasta yli-ihmisestä, joka onnistuu kaikessa (urassa, parisuhteessa, perheessä) ja jonka Instagram on pelkästään kiiltävää pintaa ja idylliä.

Mietin, millaista kirjaa olisi ollut lukea lapsettomana, enkä oikein siinä onnistunut.  Äitinä luin tätä melkein liikuttuen ja nyökyttelin, juuri niin, lapset ovat lopulta se tärkein asia. Kirja päättyi hyvin kauniisti, kun kaikkien vastoinkäymisten jälkeen (ml muute  sekin, kuinka vaikeaa synnyttäjän oli päästä sisään Naistenklinikalle, oi voi, niin totta!), hän kävelee vauvan kanssa kadulla ja tuntee syvää rauhaa ja onnea. 

Ja ennen kaikkea kirja oli feministinen. Koskaan aiemmin en ole lukenut kirjaa, jossa näin tarkasti kuvataan niin hedelmöityshoidot, raskaus neuvoloineen kuin synnytys ja imetyksen vaikeudet. Ja se, miten vähän ymmärrystä äiti saa terveydenhuollosta, jos kaikki ei mene kuin pitää. 

Kellopelisydän

 Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän on nuorten fantasiaa ja lopusta päätellen kirjasarjan aloitus.

Huh, kylläpä oli vaikea keskittyä kuuntelemaan tätä. Jouduin kuuntelemaan toiseen - ja vähän kolmanteenkin - kertaan, koska menin sekaisin vaihtuvissa minäkertojissa. Lukiessani ei tällaisia ongelmia olisi varmaan ollut, kirjan kuuntelu on joskus haastavaa ja erityisen haastavaa fantasiakirjoissa, joissa esitellään kokonaan uusi maailma ja yksikin ohi mennyt lause voi eksyttää juonesta.

Kellopelisydän sijoittuu kuvitteelliseen Karunkan kaupunkiin, jonka kellotornissa asuu salamurhaajia, joiden oikean sydämen paikalle on teini-ikäisenä vaihdettu kellopelisydän. Heidän on aina vuoden kuluessa murhattava joku, muuten he kuolevat ja kellopelisydän laitetaan jollekin toiselle. Kellopelisydämen kantajat ovat perheestään syystä tai toisesta eroon joutuneita nuoria.

Kellopelisydän saa kantajansa unohtamaan entisen elämänsä, mutta yksi heistä, Marras, pystyy muistamaan oman historiansa. Kirjan päähenkilöksi, monista minäkertojista huolimatta, mieltäisin Adelen, jonka muuttumista kellopelimurhaajaksi ja taas takaisin itsekseen seurataan romaanissa.

Kirjassa on paljon ansioita: sen kieli on kaunista ja kuvailu sellaista, että lukija voi itsekin maistaa mustaherukkamehun maun. Vaikka tarina selvästi jatkuu, kirjassa jäi silti mielestäni liian paljon asioita auki. Miten niin muka kellopelimurhaajat eivät koskaan paljastuneet, eikö kukaan nähnyt heidän menevän kellotorniin vai menikö minulta nämä sittenkin ohi, monista kuuntelukerroista huolimatta? 

Vaiti

 Vaiti on Laura Malmivaaran autofiktiivinen romaani.

Se kertoo naisesta, jonka entinen aviomies joutuu mediakohun keskelle. 

En oikein osaa ajatella autofiktioita kuvitteellisina kirjoina, koska ne kertovat ilmeisen paljon todellisista ihmisistä ja tapahtumista.

Siispä kirjan päähenkilö oli minulle yhtä kuin Laura Malmivaara ja entinen mies Aku Louhimies.

Ymmärrän, että Malmivaara on halunnut kertoa oman näkökulmansa. Hän ei varsinaisesti puolustele Louhimiestä, mutta tuomitsee tämän julkisen lynkkauksen. Kirjasta ei siis löydy vastausta siihen, itkettikö Louhimies lapsinäyttelijöitä tai alistiko hän naisnäyttelijöitä. Malmivaara kertoo, että naiset väittivät näin, mutta Louhimiehen työtavoista hän ei kuitenkaan kerro mielipidettään.

Kirjan pääsisältö on, kuinka selvitä mediakohusta ja kuinka suuret vaikutukset sillä on paitsi kohun keskellä olevaan ihmiseen, myös hänen läheisiinsä, myös entiseen puolisoon, jonka kanssa hänellä on yhteiset lapset.

Kirjan kerronta oli sujuvaa muutoin, mutta puhekielinen dialogi oli hieman kömpelöä. Kömpelöin tilanne oli, kun Malmivaara, hänen veljensä entinen vaimo ja Malmivaaran äiti olivat samassa pöydässä ja äiti totesi seurueelleen naiseuden voimasta. Kohtaus on kiusallisen kömpelö ja vaikea uskoa, että joku puhuisi oikeasti noin. 

Malmivaara ei myöskään saa huumoriaan välitettyä, esimerkkinä haudan siistiminen ja Eugen Schaumanin haudan etsijät. En ymmärrä, mikä siinä oli niin hauskaa,  ehkä hänelle käsien sotkeminen multaan oli jotain epätavallista. Ja että vielä se, että joku näki tämän. Voi kauhistus. 

Myös panokohtauksen kuvaus oli jotain, jonka olisi voinut jättää kertomatta. Kiva varmaan hermoheikon äitinsä ja tyttäriensä lukea tuo kohtaus, joka oli kuin Levottomat-elokuvasta. Tässäkin taas piilee autofiktion omituisuus: ehkä se ei ollutkaan Laura Malmivaara, vaan kirjan nimetön päähenkilö.

Ikitalven polku

 Niilo Seväsen Ikitalven polku aloittaa Ikitalvi-nimisen kirjasarjan.

Kirjassa kulkee kaksi tarinaa, joiden yhteys selviää lopussa. Konstantinopolissa pieni Halla-tyttö pakenee pahoja ihmisiä, jotka haluavat jostain syystä hänet käsiinsä. Osa takaa-ajajista paljastuu lopulta eläimiksi tai oikeastaan  yliluonnollisiksi hirviöiksi.  Hallalla on apunaan kasvattiäitinsä veli, luutunsoittaja Orfeus, puhuva kettu sekä palkkasoturi Skadi, joka vaihtaa jahdissa puolta. Heille kaikille on aluksi epäselvää, mikä Halla oikein on ja vähitellen heille selviää, että tytöllä on taikavoimia ja että hän ei ole ihminen.

Toinen juonikuvio seuraa keisarinna Theofanaa, joka yrittää löytää sodassa kadonneen poikansa. Eräs vanha nainen kertoo Theofanalle Hallan syntymästä, siitä, kuinka Hallan äiti synnytti munan, josta Halla kuoriutui.

Kirjan ongelma ei ole sen tarina. Se on oikein pätevä ja vetävä, mutta kerronta on tuskaisan mahtipontista. Adjektiiveissa ei ole säästelty, kuten ei myöskään synonyymejä (=palkkasotilas, palkkamiekka, olisi voinut puhua vain Skadista sen jälkeen, kun hänestä tuli osa saattuetta). 

Skadin ja Orfeuksen orastava rakkaussuhde saa melkein kiemurtelemaan häpeästä. Mitä järkeä kehittää tuollaista, kun hahmot ovat pahvia. Vähemmän mahtipontisuutta, enemmän ihan tavallista kerrontaa ilman jatkuvaa "tuima"- sanan käyttöä erilaisissa yhteyksissä. Tämä totta tosiaan on keskiaikaa fanittavan ihmisen kirjoittama kirja, ja siksi jälki on romantisoitua ja hirveän vakavaa sellaista.

Kivinen taivas

 N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogian päätösosan nimi Kivinen taivas vähän nimessään jo spoilaa, kuinka Essunille käy.

Essun yrittää löytää paikan, jossa hänen olisi turvallista elää Nassunin kanssa. Siksi hän viivyttelee Nassunin etsimistä. Toisaalla Nassun matkaa Shaffan kanssa, vartijan, jonka hän kokee olevan ainoa ihminen, joka häntä on koskaan rakastanut. 

Kirjan lopussa Nassun on valmis muuttamaan kaikki ihmiset kivensyöjiksi, jotta saisi pelastettua Shaffan hengen. Tämän Essun estää, koska se veisi myös Nassunin hengen. Ja sen myötä Essun itse muuttuu kiveksi. Näin lopussa myös selviää, miksi kirjoilla on sinä-kertoja. Hoa kertoo tarinaa kiveksi muuttuneelle Essunille, että tämä muistaisi, kuka hän alunperin oli ja millaisen elämän hän eli.

Murtunut maailma -trilogia ei ollut millään lailla romantisoitua fantasiaa. Kuten esimerkiksi Ikitalven polku, jota luen nyt (romantisoi keskiaikaa, mikä hyvin yleistä fantasiagenressä). Vaikka se oli fantasiaa tai scifiäkin (sijoittuihan tulevaisuuteen), se kertoi silti nykyajasta teemoinaan rasismi ja naisten asema ja äitiyteen liittyvät odotukset.

Obeliskiportti

 Obeliskiportti on N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogian toinen osa.

Edellinen kirja päättyi siihen, että Essun kohtasi jälleen kuolleeksi luulemansa entisen aviomiehensä Alabasterin. Alabaster on elossa, mutta hän on muuttumassa kiveksi.

Ensimmäinen osa käsitteli Essunin vaiheita lapsena, nuorena äitinä ja nykyhetkessä nelikymppisenä juuri toisenkin pojan menettäneenä. Obeliskiportissa seurataan Essunin lisäksi hänen tytärtään Nassunia. 

Nämä kirjathan sisältävät paljon yhteiskuntakritiikkiä. Obeliskiportissa tarkastellaan perheväkivaltaa lapsen näkökulmasta. Tämä on harvinaista eikä ihme: sitä oli vaikea kuunnella (~lukea). Kuinka Nassun haluaa ajatella isästään hyvää, vaikka on juuri nähnyt hänen tappaneen pikkuveljensä. Kuinka hän haluaa ajatella, että äiti on syyllinen, koska isä on hänelle läheisempi vanhempi.  Ja kuinka Nassun haluaa alkaa miellyttää isäänsä, jotta ei menettäisi isänsä rakkautta. 

Essun aiheuttaa orogeniallaan Alabasterin kuoleman, kun hän hyökkää tyyniön kimppuun, joka yrittää tappaa orogeenilapsen. Alabaster yrittää estää häntä, mutta Essun tulee tappaneeksi hänet yrittäessään torjua hänen väliintulonsa. 

Essun pelastaa lopussa yhteisön, johon on asettunut, ja hän saa myös tietää tyttärensä olevan elossa.

La Storia

Elsa Moranten La Storia kertoo Italiasta toisen maailmansodan aikana, ja painotus on naisten näkökulmassa.

Pääosassa on nelikymppinen Ida, joka on jäänyt leskeksi ja jolla on yksi teini-ikäinen poika. Hän toimii opettajana ja suhtautuu pelokkaasti maailmaan. Eniten sen takia, että hänen äitinsä oli juutalainen, mikä oli suuri salaisuus heidän pienen perheensä keskuudessa. 

Tämän hulluudenpartaalle vievän pelon takia Ida joutuu saksalaissotilaan raiskaamaksi, sillä sotilas tunkeutuu hänen kotiinsa ja Ida luulee hänen tulleen vangitsemaan hänet. Raiskauksesta syntyy Giuseppe-niminen poika, jota Ida piilottelee hädissään, koska häpeää. 

Näin kahden pienen lapsen äitinä kauhuissani luin, miten Ida jätti lapsen vauvana yksin koko päiväksi lähtiessään opettamaan. Tästä kasvatustavasta olisi saanut kauhutarinan, mutta Moranten painopiste on sodan kauhujen kuvauksessa ja Giusepen yksinelo kuvataan hyvin kevyesti, jopa humoristisesti. Sotavuosien aikana Morante kyllä kuvaa Idan kärsimystä äitinä, kun hän yrittää epätoivoisesti löytää ruokaa Giuseppelle. 

La Storia on sotakirja. Se kuvaa Idan Nino-pojan kautta vastarintaliikkeen toimintaa ja Idan ja Useppen kautta sitä hätää, jota kotirintamalla jouduttiin kokemaan pommitusten ja saksalaismiehitysten vuoksi.

 Kirja oli jaettu sotavuosiin ja ennen juonenkäänteisiin menemistä, joka luvun alussa kerrottiin, mitä kyseisenä sotavuonna maailmansodassa tapahtui. Tämä tietoisku oli mielestäni turha, etenkin, kun Italian tapahtumista kerrottiin itse tarinassakin. La Storia oli paikoin raskas ja taas paikoin en voinut laskea sitä käsistäni, mutta ennen kaikkea se oli ääni heille, joihin sota iski pahiten (juutalaiset, naiset, lapset) ja heidän kohtalostaan Morante kertoi ansiokkaasti.

 

Viides vuodenaika

 N. K. Jemisinin Viides vuodenaika on Murtunut maailma -trilogian ensimmäinen osa. 

Kuuntelin tämän fantasiaromaanin äänikirjana ja jotain meni valitettavasti välillä sen takia ohi. Minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin kirja imaisi, ja äänikirjassahan tällainen kiinnostuksettomuus on kohtalokasta, koska takaisinpäin kelaaminen on (mielestäni) työlästä.

Kun kirjan maailma sitten tuli viimein tutuksi, se tempaisi mukaansa ja sai haukkomaan henkeä. Upea kirja, sydäntäsärkevä, mutta todella hyvä.

Kirja vaikutti ensin siltä, että se kertoo kolmen eri naisen tarinaa. On Essun, joka lähtee etsimään tytärtään, jonka hänen aviomiehensä on siepannut ja sitä ennen murhannut heidän pienen poikansa. Essun on orogeeni, hän pystyy aiheuttamaan suuria luonnonmullistuksia. Hänen aviomiehelleen oli selvinnyt, että heidän poikansa oli perinyt ominaisuuden äidiltään ja siksi tappoi pojan. Orogeeneja pidetään vaarallisina ja heidän taitojaan yritetään pitää kurissa. 

Tästä koulutuksesta kerrotaan Damayan näkökulmasta. Hän on nuori tyttö, jonka vanhemmat hylkäsivät hänet hänen  paljastuttua orogeeniksi. Vartija - vartijoiden tehtävä on vahtia orogeenien voimankäyttöä - vie hänet kouluun, jossa hänestä koulitaan yhteiskuntakelpoinen orogeeni.

Kolmas päähenkilö on orogeeni Syenite, jolle on katsottu puolisoksi Alabaster-orogeeni. Heidän tulisi saada perheenlisäystä.

Kirjan edetessä käy selväksi, että kaikki kolme naista ovat yksi ja sama henkilö. 

Margarita

 Anni Kytömäen Margarita oli hyvä kirja.

Se alkaa sotakuvauksella, jossa minäkertoja jää aluksi tuntemattomaksi. Sitten hypätään 1950-luvulle kylpylähotelliin, jossa 27-vuotias Senni hieroo asiakkaita ja käy kokeilemassa ensi kertaa romanttista suhdetta yhden asiakkaan pojan kanssa. Senni tulee raskaaksi ja kirjassa kuvataan kammottava raskauspahoinvointi, joka loppuu vasta, kun lapsi syntyy. Samalla kerrotaan 50-luvun tukahtuneesta ilmapiiristä, jossa abortit ovat kielletty ja naisten pitää olla synnytyskoneita, jotta sodan aikana menetetty väestö saadaan korvattua. 

Kirjassa on neljä minäkertojaa: on sotilas Mikko, jonka mieli järkkyy rintamalla; hieroja ja kuntouttajaksi opiskeleva Senni; Antti Karamaa, joka käy suorittamassa hakkuita omantuntonsa vastaisesti ja sitten on vielä helmisimpukka, joka elää joessa.

Senni yhdistää kaikkia minäkertojia, sillä hän kohtaa heistä jokaisen. Hänen ja Mikon suhde on mysteeri, joka laittaa kaiken liikkeelle. Senni on itsekin kuin simpukka, joka etsii elintilaa, jossa pystyy hengittämään. 

Perinnönjako

 Meri Valkaman Perinnönjako on kirja, jossa käydään läpi Tarja Halosen aikaa presidenttinä. Se on keskustelukirja, jossa myös kirjailija itse saa kuvailla tuntemuksiaan.

Valkama kertoo, kuinka kirjan lähtösysäyksenä oli Ukrainan sota ja se, miten Halosta alettiin leimata Putinin kaveriksi ja jopa osasyylliseksi sodan alkamiseen. Tässä kirjassa oli tarkoitus päästää ääneen Halonen, joka voisi kertoa oman näkemyksensä esimerkiksi Allegro-junan ensimatkalla Putinin kanssa nautituille shamppanjalasillisille.

Kirja on mielenkiintoinen katsaus lähihistoriaan: Jeltsinin humalassa lupaamat Suomenlahden saaret (selvinpäin ei muistanut koko asiaa), Arafatin myrkytys (joka meni minulta aikoinaan ohitse), Halosen huonot välit  Lipposeen ja Ahtisaareen. 

Halonen saa myös kertoa sen, mitä mieltä on Putinista ja Halosen näkökulma kiinnostaa. Sen sijaan Valkaman kommentit eivät niinkään. Kirja kuvailee olevansa dialogia kahden eri sukupolven välillä, mutta kyllä minua enemmän kiinnostivat presidentin kokemukset kuin Valkaman tulkinnat. Minäkertojan olisi voinut jättää pois.

Aikani Amerikassa

Olen siirtynyt äänikirjapalveluissa nyt täysin E-kirjaston antiin. Iloinen tästä verorahoin maksetusta palvelusta, joka toimii Ellibs-sovellusta paremmin (haku ei siinä koskaan toiminut). Siksi en valita tarjonnasta, vaan iloitsen siitä, mitä tarjotaan. Jos haluan jotain erityistä lukea,  niin varaan lukukappaleen kirjastosta. Fyysisen kappaleen lukeminen on kuitenkin se ensisijainen tapa, jolla haluan kirjan kokea.

Nyt viimeisin kuuntelemani kirja oli Sally Salmisen Aikani Amerikassa, joka oli kiinnostava aikamatka 90 vuoden takaiseen Amerikkaan ja myös Suomeenkin. 

Sally Salminen lähti Ahvenanmaalta kotiapulaiseksi New Yorkiin ja kirjoitti siellä romaanin Katrina, joka saavutti suuren suosion Yhdysvalloissa. Tässä kirjassa hän kuvailee työtään keittiöpiikana ja sitä, millaisissa oloissa menestysromaaninsa kirjoitti. 

Kotiapulaisen työ ei ollut arvostettua työtä ja usein palvelija oli työnantajilleen näkymätön. Vapaa-aikaa oli hyvin vähän eikä näillä nuorilla suomalaisnaisilla ollut hirveästi mahdollisuuksia elämästä nauttimiseen rapakon takana. Toisaalta samaan aikaan Yhdysvaltoja painoi lama, joka vaikutti siirtolaismiesten työtilanteeseen, kun rakennustyömailla ei tapahtunut mitään. 

Kirja on oikeastaan aika klassinen amerikkalaisen unelman kuvaus, koska se alkaa rääsyistä ja päättyy menestykseen.  Toisaalta se myös päättyy tästä näkökulmasta väärin, koska Sally Salminen jättää lopussa Yhdysvallat taakseen. 

Yhtä kaikki, kirja on hyvää itsetutkiskelua ja ympäristön tarkkailua. Helppo nähdä Sally kulkemassa ympäri New Yorkia,  niin tarkkanäköisesti hän osaa lukijalle luvata kokemuksensa.

Ella

 Mari Tossavaisen tietokirja Ella kertoi Helene Schjerfbeckin elämästä uudesta näkökulmasta: sen päälähteenä on Schjerfbeckin ja hänen lapsuusvuosiensa kotiopettajan, Lina Ingmanin vuosikymmeniä kestänyt kirjeenvaihto.

Kirjassa piirtyy kuva taitelijasta, joka terveysmurheista huolimatta pystyi luomaan merkittäviä taideteoksia.

Schjerfbeckin elämää varjostivat jo lapsena saatu jalkavaiva, joka vaikutti hänen kävelyynsä koko hänen loppuelämänsä ajan. Hän toimi taideopettajana 1890-luvulla, mutta joutui luopumaan siitäkin terveytensä takia.  Toisaalta tämän takia hänellä oli enemmän aikaa maalaamiseen.

On ihme,  että Schjerfbeck saattoi luoda niin korkeasti arvostettua maalaustaidetta, sillä kirjasta käy ilmi, että hän joutui 1920-1930-luvuilla olemaan paljon vuodelevossa. Oli pysäyttävää lukea, että hän ei poistunut kotoaan kuin vähän omaan kotipihaansa istumaan. Hän käytti kaiken liikenevän energiansa maalaamiseen. Taiteenteko teki hänet onnelliseksi. 

Kirjan liitteenä olevat kuvat taiteilijan teoksista tukevat hyvin tekstiä. Vaikuttavin on Viimeinen omakuva, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuvaa koskettavasti  vanhuuden haurautta ja lähestyvää  kuolemaa.

Kirja oli ansiokas, tiivis tietopaketti, jossa ei spekuloitu turhilla (kuten Helenen ja Einar Reuterin suhteella). Nyt, kun katsoo, mitä hintoja Schjerfbeckin tauluista maksetaan, niin herää kummastus, miksi hänelle ei hankittu toista palvelijaa 1930-luvulla. Silloinkin hänen taiteensa oli jo tunnustettu ja taulut kävivät hyvin kaupaksi. Sen sijaan hän joutui pärjäämään yhden palvelijan kanssa ja hoitamaan tätä viimeisillä voimillaan, kun palvelijakin joutui sairauden takia pitkäksi aikaa vuodelepoon.

Satumaa

 Stephen Kingin kaksi vuotta sitten julkaistu Satumaa oli varsin onnistunut fantasiaromaani.

Se kertoo äitinsä onnettomuudessa menettäneestä ja isänsä kanssa kahden asuvasta 17-vuotiaasta Charlie Readesta, joka auttaa vihamielistä vanhaa miestä tämän jouduttua onnettomuuteen. Charlie ystävystyy miehen kanssa ja perii tämän vanhan talon sekä hänen vanhan koiransa, kun mies kuolee sydänkohtaukseen.

Mutta hänelle ei jää perinnöksi pelkästään talo.. pihaliiterin lattian alla on aukko, josta pääsee toiseen maailmaan. Tämä tällainen on kaikkien meidän fantasian ystävien toive: että tässä pääsisi välillä käymään kylässä jossain aivan toisessa maailmassa vaikkapa vaatekaapin avaamalla tai sitten pihaliiterin kautta.

Tuo maailma, Empis, ei ole täynnä hyvyyttä, vaan sitä hallitsee langennut prinssi, joka on levittänyt maailmaan sairautta. Kaikista pahin paikka Empisissä on Lilimor-kaupunki, jossa Parventappaja-Elden asuu. Charlien on kuitenkin päästävä sinne, koska Radar-koira on kuolemassa vanhuuteen ja kaupungissa on aurinkokello,  jolla voi nuorentaa ihmisiä ja eläimiä. Charlie onnistuu tavoitteessaan, mutta jää itse vangiksi. Lopulta hän yhdessä prinsessa Leahin kanssa saa nujerrettua Eldenin ja hyvyys palaa Empisiin.

Satumaa ei ollut kauhua, mutta se oli sopivasti jännittävä ja sisälsi vanhojen satujen aineksia. Vaikutteiden lähteitä mainittiin useasti kirjassa, esimerkiksi Jaakko ja pavunvarsi oli yksi merkittävin. Nämä olisi voineet jäädä mainitsemattakin, koska ne vaikuttivat hieman kirjan tunnelmaan.

Tätä ja muutamaa puhekielistä suomennosta lukuunottamatta Satumaa oli ihastuttava eskapistinen satu, jolle toivoisin jatkoa. Kirjan alkuhan oli jo kuin sadusta: koiravanhusta ei viedä piikille, vaan elätetään toiveita, että se siitä vielä elpyisi. Tosielämässä tämä olisi eläinrääkkäystä, sadussa asia, joka tempaisee onnellisesti päättyvään seikkailuun.

Kuolema on ikuinen

 Liu Cixinin Kuolema on ikuinen on Muistoja Planeetta Maasta -trilogian viimeinen osa. 

Trilogian nimikin sen kertoo, mitä tulee tapahtumaan: Planeetta Maa ihmisineen tuhoutuu, vain kaksi ihmistä jää jäljelle: hekin siksi, koska ovat ajautuneet aikasilmukassa miljoonia vuosia tulevaisuuteen.

Kaksi ensimmäistä kirjaa käsittelivät Trisolariksen aiheuttamaa kriisiä. Trisolaris oli aikeissa tuhota Maapallon, mutta Kuolema on ikuinen -kirjassa se tuhotaan. Sitten Maapalloa uhkaavat seuraavat viholliset.

Kirjassa oli mielenkiintoista pohdintaa siitä, miten lyhyt ihmisen aika maailmankaikkeudessa on. Että meistä ei jää lopulta jäljelle mitään. 

Kaikkien monimutkaisten ja puuduttavienkin teorioiden jälkeen, kirjan loppu oli ainoa mahdollinen. Että tässä on se, mitä ihmiskunnasta jäi jäljelle kaiken jälkeen.

Jo vaikenee kaukainen ranta

 Johanna Annilan Jo valkenee kaukainen ranta oli huonosta nimestään huolimatta varsin hyvä historiallinen romaani.

Se kertoo leskinaisesta, joka joutuu lähtemään vaivaiskodin johtajattareksi 1898, koska edesmennyt mies oli tuhlannut heidän omaisuutensa.

Kirjassa sivutaan Suomen asiaa, mistä ilmeisesti johtunee kirjan nimi: sillä yritetään saada liitettyä yhteen leskinaisen ja Suomen kohtalo. Suomen sortokausi vaikuttaa päähenkilön elämään vain siten, että hänen tuttavansa kertovat päähenkilön olevan uutispimennossa vaivaishoitotalossa, kun hän ei edes venäläistämistoimista tiedä. Muutoin tapahtuman keskiö on tiiviisti vaivaistalossa ja sen ihmisissä. Mutta tämä ohut yhteys on ainoa, jolla voi selittää, miksi kansalliskirjailijan säe on laitettu kirjan nimeksi. Valkenihan se Suomenkin tulevaisuus, kuten kirjan leskirouvan. Kirjan tapahtumat tosin päättyvät ennen sortokauden päättymistä.

Kirjailija on taustaltaan historioitsija ja hän on osannut oivallisesti hyödyntää tähän ammattitaitoaan. Jos unohdetaan kökkö kirjan nimi, teoksessa ei muuten ole mitään vikaa. Se on pätevä - löyhästi tositapahtumiin pohjautuva - romaani, johon on luotu uskottava maailma. Siinä on paljon harkittuja juonenkäänteitä, jotka tuovat tarinalle syvyyttä. Koskettavakin se on, vaikka mietinkin, oliko todella tarpeen tapattaa vauva, jotta saadaan kyyneleet tiristävää draamaa. Itselleni tällaiset aiheet ovat vaikeita niellä.

Rakkaudenhirviö

 Saara Turusen Rakkaudenhirviö kertoi noin kolmekymppisestä naisesta, joka muisteli elämäänsä lapsuudesta nykyhetkeen. Keskeisenä teemana oli oman paikan löytäminen elämässä.

Kirjassa on tuttu humoristinen tyyli, joka oli tämän "jatko-osassakin" Sivuhenkilössä. Tunnelmaltaan Rakkaudenhirviö oli Sivuhenkilöä ahdistavampi. Kaiken keskiössä oli huono äitisuhde, joka aiheutti päähenkilön itsetunnolle perustavanlaatuisia ongelmia. 

Lopussa päähenkilö huomaa vanhempiensa vanhentuneen ja päättää antaa heille anteeksi ja samalla vapautuu omasta taakastaan.

Kirjassa oli paljon kohtia, joihin samaistuin ja paljon sellaista, jota en ymmärtänyt. Itselleni maaseutu ja omat juuret ovat sellaisia, jotka antavat löytämään vastauksia siihen kysymykseen, missä oma paikkani on. Kirjan päähenkilö sen sijaan suhtautuu omaan alkuperäänsä kielteisesti ja ihailee kaveriaan, joka on paljasjalkainen helsinkiläinen. 

Synkkä metsä

 Liu Cixinin scifi-trilogian toinen osa Synkkä metsä oli edeltäjäänsä parempi.

Nyt Maapallolla aletaan varautua avaruussotaan, joka koittaisi 300 vuoden päästä, kun Trisolariksen sota-alukset saavuttaisivat Maan. Maapallon väestöstä valitaan neljä seinänkohtaajaa, joilla olisi edellytyksiä keksiä keino, jolla peitota vihollinen. Yksi heistä on selvästi muita vähemmän meritoitunut konfliktitilanteissa ja tieteen saralla, Luo Ji. Hänestä tulee kirjan päähenkilö, iso-Shin ohella. 

Kirjassa matkataan 200 vuotta eteenpäin. Luo Ji pysyy päähenkilönä, koska hänet jäädytetään. Se on tapa, jolla varakkaat voivat elää tulevaisuudessa. Lopulta Luo Ji on se, joka todella pystyy estämään Trisolariksen hyökkäyksen.

Synkässä metsässä oli vähemmän fysiikan teorioita kuin Kolmen kappaleen probleemassa, joka ei tuntunut millään etenevän. Synkkä metsä etenee ja pohtii samalla kiinnostavasti ja myös hyytävästi Maapallon tulevaisuutta; mitkä asiat ovat tulevaisuuden ihmisille tärkeitä ja onko ihmiskunta näiden seikkojen takia eloonjäämisen arvoinen. 

Sivuhenkilö

 Saara Turusen Sivuhenkilö muistuttaa paljon Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjaa. Molemmat ovat ilmestyneet vuonna 2018, joten en tiedä, ovatko olleet tietoisia toistensa kirjojen teemasta.

Sivuhenkilö kertoo vuodesta kolmekymppisen naiskirjailijan elämästä, kun hänen esikoisromaaninsa on ilmestynyt. 

Kirja aiheutti sekä myötäelämistä että turhautumista. Päähenkilö on pienituloinen eikä ilmeisesti oikein elä kirjallaan (tuloja ei mainita, mutta hän asuu isänsä omistamassa asunnossa), hänellä on myös loputtomasti aikaa, joka aiheuttaa hänelle ahdistusta. Tekisi mieli sanoa, että mene nyt tekemään jotain fyysistä työtä ja ala urheilla. Omasta taustastani johtuen ajattelen, että ihminen ei voi olla onnellinen, jos ei voi elää luonnon lähellä. Ja tämähän vain vahvistaa omaa käsitystäni: siellä päähenkilö elää keskellä Helsinkiä ja haahuilee katuja pitkin, menee kotiin ja nyppii kulmakarvojaan. 

Kirjassa paasataan naisen asemasta. Että nainen tekee kaikki kotityöt ja mies vain katsoo telkkaria. Ja miten naiskirjailijoita ei oteta vakavasti ja naisten täytyy aina vain pyrkiä miellyttämään miehiä. Tämä tuntui vähän vanhentuneelta paasaukselta ja olisi ollut ajankohtaisempi kymmenen vuotta aikaisemmin. 

Yllätyin siitä, miten hauska Turunen on. Mutta kirjassa oli paljon hauskoja huomioita etenkin hänen siskojensa perhe-elämästä. 

Ylenkatse maaseudun ihmisiä kohtaan oli todella stereotyyppinen helsinkiläiskatse, eikä helsinkiläisiä paheksuttu ja pidetty naurunalaisensa samalla lailla. Tässä haiskahtikin junttilandiajuurien aiheuttama häpeä. Silti meinaan lukea Turusen koko tuotannon, koska enemmän tässä hyvää oli kuin huonoa.

Rutto

 Albert Camus'n Rutto sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Ranskaan. Vuodesta sanotaan, että se on 194...

Muistelen, että korona-aikaan Ruttoa suositeltiin mediassa vertaistukikirjaksi.

Kirjassa rotat levittävät ruttoa ranskalaiseen kylään. Kylä joudutaan eristämään muusta maailmasta kuukausien ajaksi.

Päähenkilöksi muodostuu lääkäri Rieux, joka kirjan lopussa paljastuu kirjan "kirjoittajaksi". 

Kirja etenee verkkaisesti eikä ihmisten kärsimyksillä mässäillä. Tapahtumia seurataan etäisyyden päästä, vaikka Rieux onkin lääkärinä kaiken keskellä. Mutta esimerkiksi asukkaiden kapinointi kerrotaan yleisellä tasolla eikä yksityiskohtia kuvailla tarkasti. Sitten mennään seuraavaan aiheeseen. Ruttoa kuvataan kuin vuodenaikojen muutoksia ja sitten kuvataan, mitä eri vuodenaikoina rutolle tapahtui. Tämä ulkokohtainen tarkastelu sai aikaan sen, että kirja ei ollut hirveän vetävä. 

Suntio

 Antti Hurskaisen Suntio oli paljon ajatuksia herättävä, syvällinen ja surumielinen kirja, mutta siinä oli ongelmakohtansa.

Se kertoo savolaisen pikkuseurakunnan suntiosta, Turtolasta, joka käy teologisia keskusteluja kirkkoherra Sirenin kanssa. Turtola on 5-vuotiaan Monika-tyttärensä yksinhuoltaja. 

Kirjassa kuvaillaan kirkon nykytila ja käydään keskusteluja ajankohtaisista kysymyksistä Kiihtelysvaaran kirkonpalosta Mikael Jugnerin uskokäsitykseen.

Kaikki kirjan teemat nivoutuvat yhteen Monikan sairastuessa ja kuollessa. Kirjan loppupuolella Turtola käy vankilasta käsin kirjeenvaihtoa sekä elävien että kuolleiden kanssa.

Hurskainen osaa kaikessa vähäeleisyydessään kertoa koskettavasti Turtolan menetyksestä ja tekonsa syystä. Se sen sijaan jää mietityttämään, miksi Hurskainen kuvaa naiset pelkästään pahoina. Hän ivaa piispa Mari Leppästä, haukkuu tämä fiktiivisen seurakunnan naispapin ja Turtolan entisen puolison. Turtola ei kritisoi itseään mitenkään parisuhteen toisena osapuolena, nainen on kaikkeen syyllinen. Naiskuva on perinjuurin negatiivinen ja saa miettimään, että oliko kirjan sanoma se, millä naisia on kaksituhatta vuotta lyöty: nainen vaietkoon seurakunnassa.

Pieni runotyttö

 L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö on Runotyttö-sarjan ensimmäinen osa. En ollut lukenut tätä lapsena, joten minulla ei tähän liittynyt nostalgisia tunteita. Saatoin tarkastella kirjaa täysin objektiivisesti; kuinka hyvin se on kestänyt aikaa.

Pikku naisia -kirja ei mielestäni ollut ikääntynyt hyvin. Eniten itseäni häiritsivät vanhentuneet lastenkasvatuskäsitykset, joiden mukaan lasta piti rankaista.

Pienessä runotytössä oli kyllä hyvin paljon ankaraa lastenkasvatusta, mutta kirjailija oli asettunut lapsen puolelle. Sitä ei Pikku naisissa ollut. Montgomeryn lapsuuskuvaus oli koskettavaa. Hän näytti, että lapsikin on ihminen. Kirja ilmestyi 1920-luvulla, ja mielestäni Montgomery kirjoittaa lapsista aika modernisti.

Pieni runotyttö kertoo Emiliasta, joka on menettänyt äitinsä nelivuotiaana ja jonka isä kuolee, kun hän on 11-vuotias. Emilian äidinpuoleinen suku on hylännyt Emilian äidin, koska tämä karkasi aikoinaan naimisiin Emilian isän kanssa. Mutta nyt Emilia päätyy asumaan kahden äitinsä naimattoman siskon luokse ja vaikka tädeistä Elisabeth on ankara kasvattaja, Laura-täti on lempeä ja Emilia saa kokea lämpöä ja turvaa. Lopulta myös Elisabeth kiintyy Emiliaan. Uudesta kuusta muodostuu hänelle hyvä koti.

Kirja sisältää kohtauksia, jotka ovat varmasti tuntuneet maagisilta lapsilukijoista: on ihana metsä, jossa leikkiä; Emilian mainiot päiväkirjahavainnot; ilkeät sukulaiset, joille Emilia osaa laittaa jauhot suuhun; vanha isotäti, joka ymmärtää lapsia paremmin kuin puolta nuoremmat tädit. Hänen kauttaan esitellään myös vanhuutta, miten hyvin vanha ihminenkin voi olla täysi yhteisön jäsen. Sitten on myös kaiken kohokohta: kuinka Emilia näkee kuumehoureissaan Ilsan äidin kuolinpaikan. Miten surumielisen kauniisti tämä kohtalo onkaan kuvattu.

Kyllä, tässä kirjassa oli hohtoa yhä!

Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa oli jälleen takuulaadukas historiallinen romaani, mutta siitä paistoi liikaa läpi Kinnusen oma agenda, joka on "epämiellyttävät naispäähahmot kirjallisuudessa".

Kirja kertoo suomalaisista naisista, jotka Lapin sodan jälkeen palaavat Suomeen. Elämään, jonka he ovat jostain syystä halunneet jättää taakseen. Suurin osa heistä on rakastunut saksalaisiin sotilaisiin ja lähtenyt kotikylästään saksalaisten mukana. Osa on lähtenyt työn perässä. 

Kirjassa seurataan viiden naisen matkaa Altasta Kuusamoon. Naiset ovat tuntemattomien armon varassa ruuan ja majoituksen suhteen. Vähitellen naiset toisensa jälkeen pääsevät perille, mutta ainostaan päähenkilö Irenen kohtalo kerrotaan loppuun.

Ja tästä tullaan viime vuosina puhuttaneeseen aiheeseen: miten kirjallisuudessa ja elokuvissa ei ole nähty juurikaan epämiellyttäviä naispääosia. Kinnunen kertoi ikävästä naisesta Pimeät kuut -kirjassaan ja sitä ennen häneltä ilmestyi tämä Ei kertonut katuvansa, jonka päähenkilö on hyvin samantyylinen kuin opettaja Suorajärvi. Ainoastaan oma etu kiinnostaa. Ja sen takia he ovatkin lopulta jääneet yksin. Mutta tämäkin kuuluu Kinnusen feminismiin: nainen pärjää yksin. 

Pimeät kuut

 Tommi Kinnusen historiallinen romaani Pimeät kuut kertoi lukuvuodesta 1947-48, mutta rivien välistä Kinnunen kritisoi myös 2020-luvun opettajien työtaakkaa.

Kirja kertoo Elna Suorajärvestä. Kuusikymppisestä opettajasta, joka saa väliaikaisen pestin koillismaalaisesta kyläkoulusta. Hän joutuu tekemään kahden opettajan työt ja asumaan rakennuksessa, joka on saksalaisilta jäänyt parakki. Samassa tilassa toimii koulu, ja parakki on umpihomeessa. Uutta koulua on tarkoitus alkaa rakentaa vasta seuraavana kesänä ja sinne Elnaa ei enää valita opettajaksi

Näissä surkeassa oloissa sairaalloinen Elna joutuu selviytymään opettajana lukuvuoden ajan. Kinnusen Twitter-tiliä yhtään lukenut huomaa yhtäläisyydet kirjailijan omaan elämään: hän twiittaa usein kohtuuttomista odotuksista, joita opettajille asetetaan. Kinnunen kertoo vähän liikaakin paasaten siitä, miten paljon opettajan täytyisi tehdä ylimääräistä työtä opetuksen lisäksi. 

Kirjan päähenkilö ei ole kovin kiva tyyppi. Tämä ei ole kritiikkiä, vaan huomio ja joku toinen saattaa nähdä Elnan eri valossa. Minusta hän oli kylmä ja empatiakyvytön. Toisaalta Kinnunen perusteli, miksi Elnasta oli tullut sellainen kuin hän oli. Hänestä oli kaikonnut vuosien saatossa kaikki opetukseen liittyvät romantisoidut ihanteet ja jäljelle oli jäänyt se, että opetus oli pelkästään työtä. 

Kinnunen on tosi hyvä rakentamaan tarinoita, jotka jäävät pohdituttamaan myöhemmin. Pimeät kuut oli muuten myös tärkeä historian oppitunti kansakoulun ja sotien jälkeisen jälleenrakentamisen historiasta.

Jakob

 Satu Rämön Jakob on Hildur-sarjan kolmas ja tätä lukiessa mietin, olisiko kirjailijan kannattanut lopettaa Hildurin tarina edelliseen kirjaan.

Jakob on aika tylsä. Nyt selvitetään kalankasvatusaltaasta löytynyttä ruumista ja seurataan mystistä hevosten verenkerääjää (aika inhottava juttu tuo, että kerätään kantavilta tammoilta verta, jota annetaan tuotantoeläimille). Kaiken ohessa seurataan Jakobin huoltajuuskiistaa, joka päättyy oudosti lapsen äidin ja tämän miesystävän murhiin. Aivan liikaa kaikkea!

Ja monista kuolemista ja kamalista eläinrääkkäyksistä huolimatta Jakob on tylsä kirja. Less is more. Draama ei synny dramaattisista tapahtumista, jos niiden ympärille ei osaa punottua jännittävää juonta.

Epilogi paljastaa, että Rosa, Björk ja Hildur olisivat tietämättään keskellä rikoksia, joihin heidät on lavastettu syyllisiksi. Miksi heidän tarinaansa ei voinut pitää pienimuotoisena? Miksi se ei voinut päättyä siihen, että Hildur löytää äitinsä viemät siskot, vaan tämän kaiken ympärille kietoutuu epäuskottava rikosten vyyhti, johon syyllisinä ovat ulkomailla asuvat islanninhevosten kasvattajat. 

Rakel on seuraavan kirjan nimi. Mahtaakohan siskosten äidin tarinassa olla kerrottavaa vielä yhdeksi kirjaksi..

Rosa ja Björk

 Satu Rämön toinen dekkari jatkaa siitä, mihin ensimmäinen jäi. 

Nyt murhattuna löytyy kunnallispoliitikko, jonka kautta Rämö kertoo pintapuolisesti Islannin korruptiosta.

Hildurin siskojen Rosan ja Björkin kohtaloiden selvittely jatkuu. Tuntuu epäuskottavalta, ettei Hildurin täti Tinna tiedä isosiskonsa Huldan elämästä mitään. Tätä olisi pitänyt syventää lisää. Huldan isäkuvio jäi sivuhuomioksi, se olisi pitänyt jotenkin joko liittää osaksi meneillään olevaa murhatutkintaa tai tuoda paljastus vähitellen esiin siten, että Hildurin tätien lapsuudesta olisi paljastunut uskottava selitys, miksi välit olivat aikuisina katkenneet. Ei vain ole uskottavaa, että siskokset eivät olisi läheisiä keskenään. Vaikka olisi ikäeroakin.

Kirjan koukku on se, että Rosa ja Björk eivät kuolleetkaan, vaan heidän äitinsä vei heidät turvaan väkivaltaiselta isältään Huldan luo Färsaarille, johon äidin piti tulla Hildurin kanssa perässä. Kun Hildur lähtee etsimään tätiään, hän yllätyksekseen löytääkin siskonsa Björkin. Ja sitten kirja päättyy. 

Siskojen tarina on ollut näiden kirjojen onnistunut taustajuoni, varsinaiset murhamysteerit eivät ole olleet niin hirveän kiinnostavia. Olen myös odottanut, että Hildur itse joutuisi hengenhätään murhia tutkiessaan. Silloin tarinaan tulisi enemmän jännitystä.

Hildur

 Satu Rämön Hildur oli onnistunut dekkari.

Se kertoo kolmekymppisestä, islantilaisesta poliisinaisesta Hildurista, joka asuu ja työskentelee Länsivuonoilla Islannin maaseudulla. Hän on kohdannut paljon menetyksiä, koska hänen pikkusiskonsa katosivat lapsina ja hänen vanhempansa kuolivat autokolarissa.

Hildur saa uuden työkaverin Suomesta, poliisiharjoittelija-Jakobin, jonka kautta olisi voinut enemmänkin esitellä islantilaista ihmeellisyyksiä suomalaisille lukijoille, joille tämä kirja on etupäässä kirjoitettu.

Hildur ja Jakob alkavat selvittää lumivyöryn alle jääneen ruumiin kuolemaa. Lopulta paljastuu, että kaiken takana on sarjamurhaaja, kun uhreja alkaa tulla ja löytyä enemmän. 

Murhamysteerin ratkomisen ohessa Hildur saa selville, että murhattu Jon liittyi jotenkin hänen siskojensa katoamiseen. Mutta se, mitä Rosalle ja Björkille tapahtui, jätetään seuraavaan kirjaan.

Kirjassa hyvää oli sujuva ja tiivis kerronta, kirjassa ei ollut turhia hahmoja tai tapahtumia. Kaikki liittyivät murhajuoneen tai rinnalla kulkevaan siskosten katoamiseen.

Mutta. Kirja olisi voinut olla jännittävämpi. Ja toistoa oli aivan liikaa. Kirja oli niin lyhyt, että lukijan mieleen ei olisi tarvinnut palauttaa kuvailuja muista ihmisistä tai tapahtumista, joista oli juuri 20 sivua aiemmin lukenut ensimmäisen kerran. 

Islanti tuli kuitenkin todeksi kiehtovasti ja kevyenä eskapismina tämä oli varsin onnistunut dekkari.

Paratiisista

 Ville-Juhani Sutisen Paratiisista oli kirja, josta jäi vähän epäselväksi, oliko se lintu vai kala.

Se oli pääosin fiktiivinen romaani, joka sijoittui 1600-luvun Ruotsiin ja Ruotsin siirtomaahan Yhdysvaltain itärannikolle. Pääosassa oli vauvana metsään hylätty Sofi, joka ajautuu kaltoinkohtelujen kautta hyviin naimisiin ja päätyy Atlantin toiselle puolelle elämään uudisasukaselämää. 

Hänen lisäkseen seurataan Sofin ikäistä Lukkia, kääpiötä (jonka nimeä en osaa äänikirjan kuunneltuani kirjoittaa) ja Nilssonin perhettä. Kaikki he päätyvät Ruotsin siirtomaahan ja heidän elämänsä kohtaavat. Mutta hahmot jäävät oudon irtonaisiksi.

Aluksi Sofiaa ja Lukkia seurataan tarkasti. Sofin kohtalo kauhistuttaa ja saa miettimään, että onpas hyvä, kun ei enää eletä 1600-luvulla, jolloin elämä oli pelkkää selviytymistä. Tämä on romaanin voima. 

Mutta sitten, kun hahmot lähtevät Amerikkaan, Sofi ja Lukki painuvat taka-alalle. Tulee pitkä vuoropuhelu papin ja intiaanin välillä ja kysymys herää, miksi tämä on osa kirjaa. Se vaikuttaa tietoiskulta lukijalle: eurooppalaiset veivät alkuperäisasukkaiden maat. Mutta kuka tätä ei tietäisi? Miksi sivuhenkilölle on annettu näin paljon tilaa ja miksi tämä paasaus toteutetaan näin epäkiinnostavasti? Olisihan voitu kirjoittaa, kuinka ruotsalaiset joutuvat keskelle verilöylyä, jossa intiaaneja tapetaan silmittömästi tai kuinka intiaaneja ajetaan pois alueiltaan. Sofi olisi voinut olla silminnäkijänä, jolloin hänen hahmoonsa oli tullut syvyyttä ja intiaaneista osa juonta. Nyt tämä oli irtonainen lisäys.

Kirjan sanoma on jotain epämääräistä, kuinka ihminen ei ole koskaan perillä. Sofin tulkinta siitä, mitä elämä sitten lopulta on, jäi vajaaksi. Vanhaksi päästyään hän hoiti sokeana lapsenlastaan. Mitä hän siitä tuumi? Tai siitä, ettei enää koskaan tapaisi Karibialle joutunutta tytärtään? Kukaan ei tiedä, koska Sutinen ei sitä kertonut. Tämä olisi ollut kiinnostavaa, vaan Sutinen halusi yhdistää tietokirjan ja fiktion, jolloin kirjasta tuli outo sekasotku, jonka informatiivinen arvo jäi vähäiseksi eikä fiktiivinen puoli koskettanut.

Riivaus: Romanttinen kertomus

 A. S. Byattin Riivaus: Romanttinen kertomus oli mainio kirja.

En ole aiemmin lukenut kirjaa, jossa oltaisiin luotu näin perinpohjaisesti fiktiivinen runoilija. Tai siis kaksi. Riivaus sijoittuu menneisyyteen 1850-1890-luvuille ja nykyhetkeen, 1980-luvulle. Nykyhetkessä Englannissa kirjallisuuden tutkija Roland tekee merkittävän löydän runoilija Randolph Henry Ashista. Hän ottaa yhteyden Maud Baileyyn, joka on tutkinut Cristabel LaMottea, koska Roland epäilee, että Cristabelilla ja Ashilla on ollut suhde.

Kirjassa on paljon pätkiä Ashin ja LaMotten teoksista, toisin sanoen Byatt on luonut tätä kirjaa varten runoteoksia. Ne tukevat tarinaa, eivätkä ole pelkkää täytettä. Niistä paljastuu, mitä runoilijoiden välillä tapahtui.

Nykyajassa Rolandin parisuhde Valiin päättyy ja hän rakastuu Maudiin. Heidän työskentelynsä saa trillerimäisiä piirteitä, kun he löytävät LaMotten kodista rakkauskirjeitä ja myöhemmin karkaavat Ranskaan yhden lähteen perässä saaden takaa-ajajikseen muita Ash- ja LaMotte -tutkijoita, jotka on kuvailtu aivan hykerryttävän hauskasti varsin sekopäisestä Ash-pakkomielteilijä-Cropperista feministitutkija Leonora Sterniin, joka näkee kaiken liittyvän alapäähän. 

Loppuyllätys (Maud on runoilijoiden yhteinen jälkeläinen) oli hieman arvattava, mutta kuinka se paljastui, oli mainio kohtaus: Cropperin kiinnijääminen myrskyisellä hautausmaalla ja sitä seurannut poirotmainen kokoontuminen. Ah, täydellinen kirja!

Järki ja tunteet

 Kuuntelin Kersti Juvan suomennoksen Jane Austenin Järki ja tunteet -kirjasta.

Olen lukenut kirjan kerran aiemmin muinaisella suomennoksella, josta puuttui täysin kaikki Austenin ironia ja hauskuus. Juvan suomennos on toista maata: siinä on ymmärretty, mitä Austen tarkoitti. 

Kirja kertoo 1800-luvun alun Englannin maalaissäätyläistön naimakaupoista. Rouva Dashwood, jolla on kolme tytärtä, joista Elinor ja Marianne ovat naimaiässä, joutuu leskeksi ja aviomiehen ensimmäisestä liitosta syntynyt poika ajaa äitipuolensa ja siskonsa pois heidän kodistaan. Heidän elintasonsa laskee, kun he joutuvat muuttamaan kartanosta pieneen mökkiin ja heidän tulonsa tippuvat merkittävästi, koska isän perintö koskee ainoastaan miespuolista perijää.

Koska on kyse säätyläisperheestä, ei ole vaihtoehto, että tyttäret lähtisivät ansaitsemaan elantoa kotiopettajattarina. Ainoa toivo on päästä hyviin naimisiin.

Mutta matkalla on paljon mutkia ja niistä Austen kertoo niin, että lukijalla on ilossa pitelemistä. Vaikka ajat muuttuvat, ihmiset ja heidän välinen vuorovaikutuksessa on ehtymätön huvittavuuden lähde. Austen on varmasti ottanut kirjoihinsa inspiraatiota omasta elämästään. Voin kuvitella, kuinka hän on tarkkaillut ihmisiä ja tehnyt muistiinpanoja ja sitten kirjoittanut hälyisessä tilassa nämä mestariteoksensa. Austenillahan ei ollut omaa huonetta, jossa kirjoittaa, vaan hän on tehnyt nämä mestariteoksensa muiden läsnäollessa. Mikä keskittymiskyky hänellä on ollut!

Orlando

 Virginia Woolfin Orlando oli kummallinen kirja.

Se alkaa 1500-luvulta, jossa aatelismies Orlando pyörittää naissuhteita ja joutuu naisen pettämäksi. Alku on melko tavanomaista, nuoren miehen elämän kuvausta, jossa rakkaudessa pettymyksen kokenut kohtaa masennusta. Mutta Orlando pystyy nukkumaan viikon heräämättä ja syömättä muuttamatta, mistä heräävät ensimmäiset epäilyt, että tämä ei ole aivan tavallinen historiallinen romaani. 

Herätessään kerran pitkän unijakson jälkeen, Orlando huomaa, että kaikki muut hänen ympärillään ovat murhattu ja hän on muuttunut naiseksi. Orlando elää kolmekymppisen näköisenä satoja vuosia, aina 1920-luvulle saakka. Kirja ei silti ole scifiä, Orlandon kykyä elää vuosisadasta toiseen ei selitetä mitenkään eikä Orlando itsekään sitä ihmettele. Vuosisadoista toiseen elämisen tarkoitus tässä kirjassa on tarkastella naisen aseman muuttumista, tätä tarkastellaan myös sen valossa, että Orlando on ennen ollut mies.

Sitä en osannut ajatella, että kirja on myös parodia kirjallisuuskritiikistä. Outo teos ja aika mitäänsanomaton verrattuna Majakkaan, Rouva Dallowayhin tai Omaan huoneeseen .

Kolmen kappaleen probleema

Kuuntelin Liu Cixinin Kolmen kappaleen probleeman äänikirjana. 

Se alkoi kulttuurivallankumouksesta, jossa yhden päähenkilön, Ye Wenjien, isä teloitetaan ja Ye Wenjie viedään tekemään fyysikon töitä tutkahuipulle erämaahan sillä hinnalla, että hän ei saa koskaan poistua tutkimuslaitoksesta. 

Sitten hypätään nykyhetkeen, jossa Ye Wenjie on vanha nainen ja päässyt 1980-luvulla pois tutkahuipulta. Toiseksi päähenkilöksi tulee Wang Miao, joka on myös fyysikko. Hän alkaa nähdä lähtölaskennan näkökentässään ja ryhtyy selvittämään, mistä tämä johtuu.

Kaiken rinnalla kulkee tietokonepeli, jota tutkijat pelaavat. Siinä ihminen voi elää hyvin kauan, kunhan hänen ruumiinsa välillä kuivatetaan. 

Kauhean pitkään ja aika tylsienkin vaiheiden jälkeen selviää, että kaiken mysteerin takana on avaruusolioiden hyökkäys. Ja siihen kirja päättyikin. Pakko nyt varmaan kuunnella seuraava osakin, vaikka ei tämä ensimmäinen osa vakuuttanut.

Kertokaa se mehiläisille 2

 Gabaldonin Matkantekijä-kirjasarjan 9. osan jälkimmäinen puolisko oli lähes yhtä tapahtumaköyhä kuin ensimmäinen.

Ja vielä olisi yksi kirja tämän jälkeen tulossa! TV -sarja päättyy gameofthronemaisesti ennen kuin viimeinen kirja ehtii ilmestyä.

Mehiläiskirjan toista osaa olisi voinut tiivistää esimerkiksi jättämällä kokonaan kertomatta Pardloen herttuan eli Lordi John Greyn veljen jälkeläisistä. Voi hyvänen aika, miten paljon sivuja Gabaldon käytti kertoessaan Halin miniästä ja pojasta Benistä, joka loikkasi amerikkalaisten puolelle. Siis tämäkö ei ollutkaan kirja Jamiesta ja Clairesta, vaan jostain sivujuonien sivuhahmoista. Toinen täysin turha hahmo oli Silvia Hardman, jonka pelastaminen oli jälleen yksi juonellinen harhakäänne. No, hänestä saatiin sitten toiselle sivuhahmolle vaimo. Kuinka epäkiinnostavaa!

Mikä sen sijaan oli hyvää: aikamatkailun mysteerin pohdinta, jota kävivät Brianna ja Roger ja josta Claire keskusteli kerran kuolleen intiaanin kanssa; Clairen sininen valo -taikavoima, jolla hän herätti Jamien henkiin; vapaussodan taistelun kuvaus, toimintaa olikin ikävä jatkuvan arjen kuvauksen jälkeen!

Kirjan lähestyessä loppuaan oli selvää, että Gabaldon ei vain saa juonikuvioitaan kirjoitettua loppuun: Lordi John jäi yhä aikamatkaaja-Richardsonin vangiksi laivaan, William ei päässyt vieläkään naimisiin tai tutustumaan isäänsä paremmin, Briannan perheen tulevaisuus oli yhä hämärän peitossa, Briannan sydänvaivan takia on luultavaa, että viimeisessä osassa he palaavat nykyaikaan. 

Olen nyt 9 vuotta viettänyt näiden kirjojen parissa ja tavallaan viihdyn näitä lukiessani. Mutta en kenellekään viitsisi näitä suositella.

Neljäntienristeys

 Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli aivan kelpo lukukokemus.

Sen alku oli shokeeraava; liian tarkka kuvaus epäonnistuneesta synnytyksestä 1800-1900-luvun taitteessa. Äitiyden myötä olen alkanut entistä enemmän ahdistumaan vauvojen ja pienten lasten kurjista kohtaloista. Onneksi synnytyskuvaukset päättyivät tähän. Toisaalta harmittelin, että 1900-luvun alun syrjäseudun kätilön elämään ja ammattiin ei käytettykään koko kirjaa, vaan kätilö-Maria olikin vain yksi kirjan hahmoista. Hänen jälkeensä seurattiin hänen tyttärensä Lahjan, Lahjan miniän Kaarinan ja Lahjan miehen Onnin elämää. Kaikkia yhdisti se, että elämä oli aika onnetonta ja onnellisuuden esteenä oli toinen ihminen tai toisen ihmisen puute.

Maria kaipasi lapsensa isää, jonka kanssa ei toteutunut parisuhde. Lahjalla onnetonta oli epäonnistunut ensimmäinen parisuhteen muodostaminen ja myöhemmin avioituminen Onnin kanssa, joka salasi itsensä ja vähitellen paljastui homoksi. Kaarinan onnen esteenä oli elää anopin kanssa samassa talossa yli 40 vuotta. Anopin, joka oli vihainen maailmalle, koska ei saanut siltä sellaista rakkautta kuin olisi halunnut. Ja Onnin onnin Lahja tuhosi ilmiantamalla hänen rakastettunsa poliisille.

Välillä kirjassa kaikki oli niin kurjaa, että aloin miettiä, milloin viimeksi olen lukenut suomalaisen sukutarinan, jossa päähenkilöt eläisivät onnellisen ja toiveidensa täyttymisen täyttämän elämän. Esimerkiksi Lundbergin Liekinkantajatkin oli kuitenkin alavireinen, vaikkei sentään aivan näin paljon kuin tämä kirja. Tällä hetkellä luen Gabaldonin Kertokaa se mehiläisille 2 -kirjaa ja siinä ollaan onnellisia, romantiikka-osion kirjoille tyypillisesti, mutta yleensähän ihmisten arjesta löytyy todellisessa elämässäkin paljon hyvää. Neljäntienristeyksessä kaikki oli jatkuvasti huonosti. Tästä huolimatta se oli silti ihan hyvä kirja.

Värittömän miehen vaellusvuodet

 Selailin uutta kuunneltavaa kirjapalvelusta ja eteeni sattui Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet. Japanilainen kirjallisuus on omanlaistaan ja olen kyllä aiemminkin yllättynyt iloisesti.

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo Tsukuro Tazaki nimisestä miehestä ja on oikeastaan kasvutarina varhaiseen keski-ikään. Reilu kolmekyppinen Tsukuro alkaa tapailla Sara nimistä naista ja avaa samalla nuoruuttaan ja tuntojaan. Naista kiinnostaa miksi Tsukuro on tullut heitetyksi ulos lukioaikaisesta ystäväporukasta. Siitä alkaa matka, jonka aikana Tsukuro tutustuu itseensä.

Kirja herätti paljon ajatuksia. Samastuin moniin kohtiin ja jäin miettimään sitä, miten ihmisen tunne-elämä kehittyy koko elämän ajan. Tsukuro kohtaa lopulta vanhat ystävänsä ja käsittelee vaikeita tunteita. 

Kirja käsittelee hienosti myös ihmisen sisäisen maailman moninaisuutta ja mystisyyttä.

Teemestarin kirja

 Kuuntelin suomalaisen dystopiakirjan vuodelta 2012, Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Muistan, että tästä kohistiin aikoinaan, mutta jäi silloin lukematta. Nyt löytyi Ellibsistä äänikirjana eikä tarvinnut kauaa jonottaa.

Teemestari sijoittuu kauas tulevaisuuteen, kun maailman vesivarat ovat vähentyneet ja puhtaasta juomavedestä on pula. Päähenkilönä on nuori Noria-niminen nainen, joka kouluttautuu isänsä jalanjäljissä teemestariksi, joka on vanha ammatti, vähän uskonnollista seremoniaa muistuttava teen nauttimistilanne.

Norian vanhemmilla on salaisuus: he saavat veden tunturissa sijaitsevasta lähteestä. Tästä lähteestä ei tiedä kukaan muu. Kun Noria joutuu elämään yksin kodissaan, hän paljastaa lähteen sijainnin ystävälleen ja vähitellen tieto siitä leviää koko kylään.

Teemestarin kirja piti otteessaan siihen saakka, kunnes Norian isä kuoli. Sitten kirja muuttui vähän epäuskottavaksi. Miten koko kylä olisi mukisematta hyväksynyt, että Noria oli vuosia pitänyt itsellään salaisuutta lähteestä. Ja miten kukaan osallistui teeseremoniaan, kun vedestä muutenkin pula. Miksi tuhlata vettä teehen.

Teemestarin maailma oli sinänsä ihan mahdollinen dystopia, mutta ihmetytti kaikenlaiset seikat, kuten miten ruokaa kasvatettiin, kun kuivuus riivasi. Kirjan nykyhetkeä olisi saanut elävämmäksi kuvailemalla vielä lisää kaiken askeettisuutta ja kummastelemalla "entisajan" erikoisuuksia.

Uneksija

 Lukien läpi vuosikymmenten -haasteeseeni kuuluva Jaakko Yli-Juonikkaan Uneksija ilmestyi 2011 ja ei ole aivan niin humoristinen kuin Valvoja, yhtä outo kyllä.

Valvoja sijoittuu vuoteen 1919, sisällissodasta on vuosi ja sen väkivaltaiset kaiut näkyvät kirjan hahmojen maailmassa. 

Kirjan päähenkilönä on kolmekymmentävuotias Eino Teräs, joka esiintyy yleisölle unissaan. Hänen unensa ovat väkivaltaisia, joissa kuolee lapsia. Uneksija ei ole realistinen millään muotoa ja tämän takia väkivaltaiset kuvaukset eivät järkytä, hämmentäviä ne kyllä ovat ja etenkin niiden paljous hämmentää. 

Mielestäni kirja on poliittista satiiria, jossa muistutetaan poliittisen oikeiston verisestä historiasta. Kysymys kuuluu myös, mihin kaikkiin aineellisiin ja aineettomiin asioihin voi liittää kokoomus-sanan?

Mustan kuun majatalo

 Reetta Niemelän lasten fantasia Mustan kuun majatalo oli Finlandia-ehdokkaita toissa vuonna nuorten sarjassa. Nyt, kun olen näitä lanu-Finlandia-ehdokkaita lukenut, niin en voi yhtyä näkemykseen, että Suomessa on paljon laadukkaita lasten- ja nuorten kirjoja. Sarvijumala oli hyvä, Radio Popov keskinkertainen, mutta tämä oli jo huono. Voisin sanoa, että hyviä kotimaisia lastenkirjoja kyllä on, mutta myös paljon huonoja.

Jos Popovissa oli Pottereista vaikutteita, niin Mustan kuun majatalossa niitä vasta olikin. Omaperäisyyttä ei näkynyt missään eikä juonikaan saati tyyli temmannut mukaansa.

 Kirja kertoo Saimi-nimisestä tytöstä, jonka isä ostaa talon, joka paljastuu yliluonnollisten otusten turvapaikaksi. Huoneiden sisällöt vaihtavat ominaisuuksia, löytyy herkkupuoti ja maahisten rinnakkaistodellisuus. Majatalo on kuin Tylypahka. Onneksi kuuntelin äänikirjana, niin sain samalla tehdä jotain hyödyllistä, enkä tuhlannut aikaani pelkästään tähän harmillisen huonoon räpellykseen. Jos ei muinaisen Hiiden nimeksikään osaa keksiä muuta kuin Anskariina, kannattaisi jättää kirja kirjoittamatta. 

Miksi matkia Pottereita ylipäätään, miksei kirjailija voinut ottaa mieluummin mallia Johanna Sinisalon mainiosta aikuisten fantasiasta Ennen päivänlaskua ei voi.. ja tehdä siitä lasten versio. Yhden Hiiden kanssa pärjäisi varmasti paljon paremmin kuin kymmenien yliluonnollisten otusten, jotka vaikuttivat kaikki puolivillaisilta ja surkean epäonnistuneilta hahmoilta.

Valvoja

 Osallistun somelukuhaasteeseen "lukien läpi vuosikymmenten". Luulin osallistuvani tammikuussa 2010-luvun kirjallisuuden lukemiseen lukemalla Jaakko Yli-juonikkaan Valvojan. Mutta tämäpä oli ilmestynyt jo 2009. Pitää lukea Yli-Juonikkaalta seuraavaksi Uneksija, joka on 2010-luvulta.

Valvoja edustaa hyvin ylijuonikasmaista tyyliä. Se on ironinen hupailu, jonka lopussa koittaa yllätys. Se on kuitenkin luettavissa, toisin kuin Jatkosota-extrassa.

Valvoja on siinä mielessä tavallinen kirja, että siinä on juoni ja sivut ovat tosiaan oikein päin. Se kertoo viisikymppisestä Toimi Silvosta, joka yrittää tehdä valvomisen maailmanennätyksen. Tapahtumat sijoittuvat Haminaan ja helmikuuhun 1964.

Toimi kävelee koko valvomisensa ajan ja lenkkireitti sijoittuu satamaan. Samalla Toimi tekee havaintoja ympäristöstään. Rietastelu lumihangessa oli taas riemastuttavinta, mitä olen vähään aikaan lukenut.

Yli-Juonikkaan ironia on terävää ja kirjoitustyyli taidokasta. Kun tässä olen taas Gabaldonia lukenut, niin Yli-Juonikas kirjoittaisi vaikka kädettömänä, sokeana ja koronatokkurassa parempia tarinoita kuin nämä miljoonia tahkovat viihdekirjailijat. 

Kertokaa se mehiläisille, 1

Juuri, kun luulin, että Matkantekijä-kirjasarja oli saanut päätöksensä, siitä ilmestyikin uusi osa, Kertokaa se mehiläisille, joka jättimäisen kokonsa takia on Suomessa julkaistu kahdessa osassa.

Sain juuri ensimmäisen osan luettua ja toinenkin on haettu jo kirjastosta. Laitanpa nyt mietteet ylös tästä ensimmäisestä puoliskosta.

Diana Gabaldonin kirjat eivät ole mitään kaunokirjallisuutta, josta saisi sielullista ravintoa. Vaan lähinnä pikaruokaa ja viihdettä, joskin siinäkin välillä epäonnistuen, koska välillä viihtyminen on koetuksella ja koen lähinnä tylsistymistä.

Onneksi Gabaldon on luopunut seksiaktien kuvailusta, ainakin yksityiskohtaisesti (välillä toki jotain kostumisjuttuja, mutta ei enää sivutolkulla). Tämä on parantanut sisältöä. Mieluummin sitä lukee vaikka 1700- lukulaisesta ruuan säilymisestä. Tässä kirjassa ei muuten ollut sitä ongelmaa, jota jossain aiemmassa. Että kirja ei vaikuta sijoittuvan historiaan. Tässä 1700-lukua tuodaan kyllä ihan onnistuen todeksi.

Eihän Gabaldon ensimmäisessä osassa pääse itse asiaan. Tässä ei siis tapahdu juuri mitään. Yksi sivuhenkilö kuolee karhun kynsissä ja lopussa on koskettava synnytyskohtaus, mutta mitään isoa juonta ei vielä esitellä. Brianna ja Roger lapsineen ovat taas aikamatkanneet 1700-luvulle ja heidän kotiutumisessaan menee alun pari sataa sivua. En muistanut laisinkaan edelliskirjan William-kuviota, siis sitä, miten hänelle paljastui hänen oikea isänsä Jamie, mutta tätäkin kerrataan oikein olan takaa, joten ei hätää!

Kirjassa kerrotaan Clairen ja Jamien arjesta. Pikku arjen askareiden kuvausta huussin valmistamisesta kolmen eri seurakunnan jumalanpalveluselämän kuvauksiin. Vaikka kuinka teologi nyt olenkin, niin nämä seurakuntien kokoontumiset olivat aika puisevia. Kirkkohistoriaa voi kertoa kiinnostavamminkin.

Seuraavassa osassa odotettavissa Yhdysvaltain vapaussodan kuvausta ja Briannan ja Williamin sisarussuhteen syvenemistä. Ja palaavatko Brianna ja Roger vielä 1980-luvulle, koska Briannan sydänsairautta ei voi hoitaa 1790-luvulla. Sitäpä odotellessa. Sitä ennen Yli-Juonikasta, aivan erilaista kirjallisuutta kuin tämä.

Radio Popov

 Anja Portinin Finlandia-palkittu lastenkirja Radio Popov ei ollut täysosuma

Se kertoo 9-vuotiaasta pojasta, joka asuu käytännössä yksin. Isä on paljon työmatkoilla eikä kotona ollessaan ole koskaan läsnä eikä huomioi Alfredia.

Viimein tulee päivä, kun Alfredilta loppuu ruoka ja kesken pahimman nälän postiluukusta tippuu sanomalehteen kääritty voileipä. Alfred saa selville, että leipiä välittävän hyväntekijä nimi on Amanda ja hän muuttaa naisen luo asumaan.

Amandalla on yliluonnollinen kyky kuulla unohdettujen eli yksinäisten lasten huokailuja. Kirjassa on osattu etäännyttävästi kertoa lasten huonoista kotioloista, joten se ei ole liian ahdistava, vaan sopiva noin kymmenvuotiaille. Draama ja jännitys tuleekin siitä, kun Alfred pakoilee omaa isäänsä.

Alfred alkaa Amandan luona pitämään radio-ohjelmaa unohdetuille lapsille. Nämä radio Popovin ohjelmat eivät ole kuitenkaan kovin oivaltavia. Ne kuvaillaan kirjassa ja mielestäni niiden sisältö olisi voinut olla radikaalimpaa. Jotain siitä, miten heidän asemassaan olevat lapset tarvitsevat suojelua ja miten he voisivat saada elämäänsä turvallisia aikuisia. Sosiaalitoimea ei kirjassa mainittu kertaakaan. 

Ohjelman esikuvana vaikutti olevan Kaikki se valo jota emme näe -kirja, josta otettu radion mahdollisuudet ja yleistunnelma oli kovin pottermainen. Etenkin kirjan lopussa oleva joulujuhla herkkuineen. Omaperäisyyttä olisi voinut olla enemmän. 

Pettymyksen anatomia

 Kuuntelin yhdistetyn entisen päävalmentaja Petter Kukkosen Pettymyksen anatomia ja se oli kaukana parhaasta urheilukirjasta, jonka olen ikinä lukenut eli Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjasta.

Kukkonen liikkuu kirjassaan nykyhetkestä (Pekingin olympialaiset vuonna 2022) takautumiin, jotka ulottuvat siihen, kun hän ensimmäistä kertaa oli yhdistetyn päävalmentajana Virossa. Suomessa hän oli tuossa pestissä 10 vuotta. Siihen mahtui paljon rahaongelmia (majoitusta kerjättiin välillä esimerkiksi Heikki Kovalaiselta) ja paljon pettymyksiä mäessä ja ladulla.

Kukkonen kertoo myös yksityiselämästään, erityisen tarkasti isänsä menettämisestä. Tämä osio olisi pitänyt jättää kokonaan pois. Pääasia kirjassa oli urheilu eikä Kukkosen yksityiselämä ollut siihen kiinnostava lisä.

Myös urheiluasioista kertoessaan Kukkonen oli liian yksityiskohtainen ja hänen käyttämänsä huumori ei toiminut luettuna. Kirjasta olisi saanut helposti karsittua sivuja ja se olisi parantanut kokonaisuutta.

Kirjan paras kohta oli kuvaus siitä, miten Ilkka Herola voitti mm-hopeaa. Jännitys ja ilo välittyi.