36 uurnaa

 Vähän ajattelin Elollisia lukiessani, että näinköhän 36 uurnaa voisi olla sitä parempi kirja. Mutta nyt kuunneltuani Sirpa Kähkösen Finlandia-voittajan, en oikeastaan osaa sanoa, kumpi kirja sen olisi ansainnut. Pidin Elollisista enemmän, koska se oli niin kertakaikkisen mainio kokonaisuus ja synkästä aiheestaan huolimatta ei täysin vailla valonpilkahdusta. Sirpa Kähkösen kirja oli todella hyvä kirja myös, mutta aivan hirveä tarinaltaan ja lopulta kuitenkin jäi tunne suuresta vääryydestä, jota lapset olivat hänen suvussaan joutuneet kokemaan.

Kähkönen kirjoittaa äidistään, jonka ei olisi pitänyt olla äiti. Hän oli saanut aivovamman nuorena linja-auton ja junan törmättyä toisiinsa ja sairastui alkoholismiin yrittäessään parannella aivovamman aiheuttamia vaivoja. Hänen äitinsä ja isänsä eivät hekään olleet osanneet olla välittäviä vanhempia häntä kohtaan. Heidän taustaltaan löytyi vielä kommunismiaate, joka oli vienyt enojen hengen ja jonka takia Riitan isääkin pidettiin vankina 1930-luvulla.

Lyhyesti sanottuna, kirja oli kertomus ylisukupolvisista traumoista, joita ei kyetty katkaisemaan. Ja miten ne vain kasautuivat ja pahenivat seuraaville polville.

Sarvijumala

 Magdalena Hain Sarvijumala on onnistunut nuorten kauhukirja.

Se kertoo teini-ikäisestä Laurista, joka joutuu autokolariin vanhempiensa kanssa, ja jossa hänen äitinsä kuolee. Lauri menee asumaan tätinsä perheeseen ja alkaa nähdä kummituksia. Hän tapaa kaltaisensa tytön, jonka kanssa ryhtyy suhteeseen.

Teiniromanssit ja seksuaalisuuden kuvaaminen ylipäänsä voi todella helposti mennä myötähäpeän puolelle, mutta Magdalena Hai osaa kertoa tätä kaikkea onnistuneesti. Kirjan kauhuelementit eivät tunnu aikuisesta pelottavalta, mutta ne tuovat kirjaan aikuisen mieleenkin sopivan synkän tunnelman. Voisin kuvitella, että kirja olisi sopiva juuri 14-15-vuotiaille. 

Kirja ei ole pitkä ja sekin on vain ansioksi: nyt se pysyy sopivan tiiviinä pakettina, eikä tunnelma kärsi liian laveasta kerronnasta. 

Elolliset

 Iida Turpeisen Elolliset oli hieno ja koskettava teos.

Se on historiallinen romaani, joka seuraa sitä, miten stellerinmerilehmä päätyi ensi tunnistamisestaan sukupuuttoon kuolleeksi ja siitä monien vaiheiden kautta Helsingin Luonnontieteellisen museon kokoelmiin.

Aluksi kirjassa ollaan 1700-luvulla, jolloin tiedemies Steller lähti kapteeni Beringin venekunnan kanssa myöhemmin Beringinsalmeksi nimetylle vesialueelle tutkimaan paikallista kasvistoa ja eläimistöä. He haaksirikkoutuvat, mutta osa miehistöstä selviää syömällä merilehmän lihaa. Steller itse kuolee lähtiessään uudelle retkelle saadakseen merilehmän luurangon talteen.

Merilehmän sukupuuton lisäksi kirjassa kuvataan muiden ihmisten aiheuttaman sukupuuton kohteeksi joutuneiden eläinten kohtaloita. Se on sydäntäsärkevää. Turpeinen ei paasaa eikä ryve sentimentaalisuudessa, hän osaa kuvailla tapahtumat asiallisesti, mutta koskettavasti. 

Onnellisiakin loppuja on, kuten Pohjolan pingviinin eli ruokki-linnun pelastaminen sukupuutolta. Mutta kyllä ihminen vaan on kamala peto, joka tuhoaa kaiken tieltään. 

Tässä kirjassa oli kaikki kohdallaan: sivistävä (minkälainen harvinaisuus Luonnontieteellisessä museossa onkaan!), koskettava tarina ja toivottavasti maailmaa muuttava sanoma. 

Naisvangit: rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa

 Sonja Saarikosken Naisvangit oli hyvä tietokirja.

Se kertoo usean naisvangin tarinan. Kaikki muut vangit Saarikoski on tavannut, mutta yhden hän on etsinyt arkistosta: punaisena teloitetun miehen tyttären. Hänen tarinansa kautta kirjaan tulee historiallinen ulottuvuus.

On hämmentävää, miten vankien kohtelussa (mielenterveyden hoito nyt etenkin) on edelleen puutteita. Kirja kertoi synkkää tarinaa siitä, että naisvangit ovat itse myös uhreja. Heitä on käytetty hyväksi, heitä on pahoinpidelty, heitä kohtaan on tehty henkistä väkivaltaa. 

Välillä oli vaikea kuunnella, koska vangituilla naisilla oli lapsia. 

Vankilan tulisi olla rangaistuslaitoksen sijaan paikka, jossa ihminen kuntoutettaisiin yhteiskuntakelpoiseksi. Ehkä jotain toivon pilkahdusta tällaisesta oli kirjan lopussa, jossa kerrottiin naispuoleisesta vankilan johtajasta, jolta löytyi ymmärrystä vankeja kohtaan.

Korkea peli - teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä 1875-1931

 Sakari Siltalan elämäkerta Walter Ahlströmistä oli kertakaikkisen mainio tietokirja.

Siltala aloittaa kirjansa Walterin isästä, talollisen poika Antti Ahlströmistä, joka loi Ahlström-imperiumin aloittaen sen naimalla itseään rikkaamman lesken, jonka kanssa sai kaksi lasta, joista toinen eli aikuiseksi, mutta kuoli silti ennenaikaisesti kolmekymppisenä. Antti Ahlströmin ensimmäisen vaimon kuoltua hän nai Eevan, jonka kanssa sai seitsemän lasta. Ahlström osti sahoja ja rautaruukkeja ja oli kuollessaan yksi Suomen rikkaimpia miehiä.

Walter Ahlströmistä tuli yrityksen johtaja muutama vuosi isänsä kuoleman jälkeen. Hän nai pankinjohtajan tyttären ja sai neljä lasta, joista kuuluisin on Maire Gullichsen. Walter, aikansa rikkain suomalainen, on jäänyt tyttärensä maineen varjoon.

Siltala piirtää Walterista tarkan kuvan. Hän on saanut monipuolisesti lähteitä työhönsä ja on osannut valita hyvin, mitä kirjassaan kertoo teollisuuspohatasta ja hänen suvustaan.

Kirjasta jäi itselle päällimmäisenä mieleen, että raha tuo ylellisyyttä, mutta kun sitä on liikaa, se aiheuttaa ongelmia. Ahlströmienkin perheessä osakkeiden omistussuhteista tuli riitoja. Eikä rahalla saa terveyttä, perheen miesten eliniänodote ei ollut järin pitkä, vaikka ulkomailla käytiin ahkerasti hoitoloissa.

Toivottavasti Siltala jatkaa Ahlströmin yrityksen historian kirjoittamista - ja sivussa Maire Gullichsenin elämäntyöstä.

Kaikki se valo jota emme näe

 Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe sijoittui toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan ja Ranskaan. Sen päähenkilöinä olivat teini-ikäiset Marie-Laure ja Werner, joiden kohtalona on tavata toisensa hetken ajaksi keskellä sodan loppuvaiheita.

Marie-Laure on sokea tyttö, joka asuu kahdestaan isänsä kanssa Pariisissa. Pommitusten myötä he joutuvat pakenemaan rannikolle edellisessä sodassa haurastuneen isosedän luokse.

Werner on orvoksi jäänyt, lahjakas poika, joka viedään orpokodista kouluun, jossa kasvatetaan sotilaita Saksan rintamalle. Werner on kekseliäs radioiden korjaaja ja päätyy ilmiantamaan vihollisen radioliikennettä rintamalle.

Kaiken keskellä on myös arvokas jalokivi, jota Marie-Laure piilottelee mukanaan. Eräs saksalainen vääpeli haluaa saada sen käsiinsä, koska uskoo, että voi sen avulla parantua syövästä. Marie-Lauren, Wernerin ja vääpelin kesken käydään kirjan jännittävin loppunäytös, kun Werner pelastaa tytön vääpelin kynsistä.

Kirjassa ei mennä kronologisesti eteenpäin, vaan välillä hypätään sodan alkuvaiheista sodan loppuvaiheisiin. Tyyli toimii, eikä sekavuuden vaikutelmaa tule.

Kirja on sotakirja. Se kertoo sodan kauheuksista enemmän heidän kautta, jotka eivät joudu sotimaan. Se ei silti ole raskassoutuinen, vaan kepeähköä lukea. Ehkä olisin jättänyt epilogiosat pois. Kirja olisi saanut päättyä sotavuosiin, sinnehän Wernerkin jäi eikä hänen siskonsa myöhemmät vaiheet oikein tuntuneet sopivan kirjaan. Eikä toisaalta Marie-Laurenkaam vanhuuspäivät, koska kirjailija ei saanut niihin sisällytettyä mitään elämää suurempaa opetusta.

Kirahvin sydän on tavattoman suuri

 Sofia Chanfreaun viime vuoden lasten Finlandian voittanut Kirahvin sydän on tavattoman suuri ei ollut mikään erikoisen hieno lukukokemus. Sellainen Finlandia-voittajan mielestäni kuuluisi olla: että se tarjoaisi jotain maagista, ravisuttavaa, suuria tunteita ja ajatuksia herättävää. Sellainenhan todellakin oli aikuisten Finlandian viime vuonna voittanut Hävitys. 

Omien lasten myötä olen alkanut kiinnostua todenteolla kotimaisesta lasten- ja nuorten kirjallisuudesta ja aion nyt lukea näitä viime vuosien Finlandia-ehdokkaita ko kategoriassa. Sitä toitotetaan koko ajan mediassa, että Suomessa on korkea taso lastenkirjoissa. Haluan saada selville, onko. Tatut ja patut ja kunnakset ovat sujuvia ja lastenkin mielestä hauskoja, mutta entä ne vähemmän tunnetut?

Kirahvin sydän kertoo Vega-tytöstä, joka asuu isänsä kanssa ja jolla on paljon mielikuvitus eläinystäviä, mutta ihmisystäviä ei ainuttakaan, jos ei lasketa hassahtanutta isoisä-Hektoria lukuun. 

Vega kuitenkin ystävystyy Nelsonin kanssa, joka on yhtä mielikuvitusmaailmansa parissa elävä kuin tyttö itsekin ja yhdessä he alkavat etsiä Vegan äitiä, josta kukaan ei kerro mitään.

Vega on aloittanut kirjeenvaihdon tytön kanssa, joka asuu Kirahvisaaren ulkopuolella, ja jonka vanhemmat työskentelevät sirkuksessa. 

Kirja huipentuu karkumatkaan, jonka päätteeksi Vega löytää äitinsä sirkuksesta ja äiti sattuu olemaan myös hänen kirjekaverinsa toinen äiti.

Kirahvin sydän on tavattoman suuri oli aika tavanomainen satu. Siihen oli tuotu omana eksoottisena lisänään Vegan näkemät mielikuvituseläimet, joilla oli erikoiset nimet. Aikuislukija ei kokenut niissä mitään hauskaa, eivätkä ne tuntuneet tulevan lihaksi samoin kuin Harry Potterin kotitontut ja muut erikoiset hahmot. Ne olivat vain aika raskaita. Toisin sanoen, maagisuutta oli haettu, mutta sitä ei oltu saatu toteutettua kirjan sivuille.

 Lastenkirjoja on ihan hirveän vaikea kirjoittaa, itse uskaltaisin tehdä sitä vain, jos voisin koko ajan kysyä kohderyhmältä, toimiiko tämä. En tiedä, oliko tämä jo liian lapsellinen 10-vuotiaille. En omille kummilapsilleni kuitenkaan ostaisi, koska ei minun mielestäni ollut tarpeeksi mukaansatempaava.

Luvatun maan lumo

 Timo R. Stewartin Luvatun maan lumo on tietokirja kristillisen sionismin historiasta.

Olen miettinyt, mistä esimerkiksi helluntailaisuuden, viidesläisyyden ja evankelisuuden suoranainen Israel-fanitus johtuu. Timo R. Stewart kertoo sen kattavasti tässä väitöskirjaansa ja muihin omiin tutkimuksiinsa perustuvassa tietokirjassa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että Suomessa juutalaisia on pidetty Jumalan valittuna kansana ja jos tekee hyvää juutalaisille, saa myös itselleen lunastettua siinä samalla taivaspaikan. Juutalaisiin on liittynyt myös toive saada heidät käännytettyä kristityiksi.

Israelin valtiota kohtaan ei Suomessa liittynyt merkittäviä soraääniä, kunnes 1970-luvulla alettiin perustaa järjestöjä palestiinalaislasten auttamiseksi ja Kekkonenkin totesi sen, mikä ei ole 50 vuodessa vanhentunut pätkääkään: jos Lähi-itään halutaan rauha, myös arabimuslimien oikeudet on huomioitava.

Huomasin, että tämä kirja on jälleen Helmetissä varatuimpien joukossa, vaikka on jo pari vuotta vanha. Gazan sota on jälleen nostanut aiheen pintaan. Hyvä, että ihmiset ovat kiinnostuneita tästä kirjasta, koska tämä on objektiivinen, tieteellinen teos Israelista. 

 Kumma, että suomalaiset kokevat, että heidän kuuluu ottaa puolensa Gazan konfliktissa. Itse ajattelen lapsia. He maksavat kovimman hinnan aikuisten teoista.

Näkymätön mies

 Ellibsissä on tosiaan aika vähän sellaisia klassikoita, joita en ole vielä lukenut. H. G. Wells on minulle tuttu Maailmojen sodasta - siis siitä Tom Cruisen näyttelemästä elokuvasta, en ole sitäkään kirjaa lukenut.

Näkymätön mies on scifikirja vuodelta 1897. Se alkaa Iping-nimisestä kylästä, jonka majataloon tulee vieraaksi outo mies. Mies on verhonnut kasvonsa käärinliinoihin eikä hän ole kiinnostunut juttelemaan ihmisten kanssa. Pian kylässä alkaa tapahtua selittämättömiä varkauksia, joiden seurauksena miehen näkymättömyys paljastuu. Siitä seuraa tappelua ja mies pakenee kylästä.

Kirjan jälkimmäisellä puoliskolla näkymätön mies, nimeltään Griffin, paljastaa itsensä vanhalle opiskelutoverilleen, jolle hän kertoo tarinansa. Opiskelutoverille käy kuitenkin ilmi, että Griffin on valmis tekemään mitä vain selvitäkseen maailmassa. Myös murhaamaan. Opiskelutoveri ilmiantaa Griffin, joka kuolee kiinnioton yhteydessä.

Kirjan alkuosa oli aika tylsää mäiskettä ja väkivaltaa. Parasta antia oli Griffinin kertoessa syyt muodonmuutokseensa ja minkälaisia haasteita joutui näkymättömänä kohtaamaan. Sillä näkymättömänä ei pysty toimimaan huomaamattomasti. Epäinhimillisen muodon saatuaan Griffin myös vähitellen menetti oikean ja väärän tajun muuttuen uhkaksi muille ihmisille.

Vaivan arvoista

 Ville-Juhani Sutisen viime vuoden tieto-Finlandia -voittaja Vaivan arvoista oli sittenkin ihan hyvä kirja. Provosoiduin siitä ensin lukematta, koska luulin, että se kertoo siitä, miten kenenkään kirjailijaa itseään vähemmän lukeneen ei kannata lukea pitkiä kirjoja, koska ei ymmärrä niitä oikein.

No, vähän kirjassa silti oli sellaista asennetta, vaikka pääosinhan se oli lukemisen ylistämistä. 

Sutinen kävi läpi kirjoja, jotka ovat saaneet "vaikean" maineen älyttömän pituutensa (yli tuhat sivua) takia. Itse olin lukenut näistä vain Karamazovin veljekset ja tuskin tulen noita muita lukemaankaan, niitä kun ei ole käännetty suomeksi.

Vaivan arvoista on ylistys pitkille, hyville kirjoille, joiden kirjoittaja on onnistunut luomaan niihin oman, uskottavan maailmansa. Enimmäkseen kirjassa kehutaan, mutta sitten on myös muutama esimerkki huonoista, pitkistä kirjoista ja näitä olivat Harhama, Karamazovin veljekset sekä Kadonnutta aikaa etsimässä. Proustin kirjasarjasta Sutinen kertoi pitäneensä nuorempana, mutta kun oli sivistynyt lisää, Proust ei ollutkaan enää hyvä. 

Tässä haiskahti se ylemmyydentunto, jollaista olin ajatellut kirjan olevan pullollaan. Itsehän olen aivan tyhmä, tavallinen pulliainen, enkä tajua vaikeista kirjoista mitään. Jos pidän jostain vaikeina pidetyistä kirjoista, kuten vaikkapa Minun kansani, minun rakkaani, ja koska en osaa niitä analysoida korkeakulttuurisesti, pidän niistä varmaan väärin perustein. 

Kirjan lopussa ylemmyydentunto nousi omiin sfääreihin, kun Sutinen kertoi, ettei enää lue romaaneita. Ne kun ovat ihan out ja so last season. Kirjan loppu ei kuitenkaan pilannut sen ansioita, joita olivat huolella kerrotut taustat tiiliskivikirjojen takana ja syyt, miksi nämä jotkut kirjat aikanaan muuttivat tai joiden olisi pitänyt muuttaa maailmaa, jos maailma olisi tiennyt niiden olemassaolosta.

Sinun, Margot

 Meri Valkaman Sinun, Margot oli joutavaa säätilankuvausta 400 sivua, kunnes viimeisen sadan sivun aikana alkoi tapahtua.

Phew, tätä kirjaa oli kovasti kehuttu, ja kehujen takia tuli lainattua kirjastosta.

Kirja kertoo tarinan kahdella aikatasolla. Aiemmassa ollaan 1980-luvun Itä-Berliinissä, jonne suomalainen nelihenkinen perhe muuttaa sosialismin hyvyydestä sokaistuneena. Perheen isä Markus aloittaa suhteen Vilja-tyttären päiväkodin hoitajan, Luisen, kanssa. Markuksen vaimo Rosa ei arvaa mitään vuosiin. Kirjan nykyhetkessä Vilja löytää vajaa kolmekymppisenä manan majoille painuneen Markuksen ja Luisen kirjeenvaihdon. Hän muuttaa Berliiniin etsimään Luisea. 

Kirjassa on aivan liikaa kaikenlaista kuvailua. Säätilan muutoksista liian pitkiin jaarituksiin DDR:sitä. Esimerkiksi pitkiä pätkiä Markuksen kirjoittamista lehtijutuista. Joo-o, olisiko lukijan mieleen voinut palauttaa nämä asiat jotenkin vähemmän opettavaisesti. 

Hahmojen keskustelu on koko ajan liian yksityiskohtaista. Yhdellä sivulla saattaa olla kaksi virkettä hahmojen välillä, muuten keskitytään kertomaan, miten hahmot käyttäytyvät tai miten säätila muuttuu keskustelun edetessä. 

Valkaman kirjoitustyyli oli jotenkin... lapsekas, teksti oli raakilemaista. Rosa sanoi pariinkiin otteeseen jotain "melkein laulaen" puhuessaan lapselle. Erikoinen tapa ilmaista asia, en saanut kiinni, mitä kirjailija haki. Vilja näki Sagan silmissä afrikkalaisen järven. Ihan kuin kukaan ajattelisi jotain järveä, kun katsoo toista silmiin. Liian paljon kuvailua, liian paljon vääränlaisia ilmauksia. Hahmot eivät tulleet missään vaiheessa todellisiksi.

Eniten kuitenkin ihmetytti Viljan suhtautuminen Rosaan, kun Vilja kertoi hänelle kaivaneensa tietoja Luisesta esiin. Niin, aika kurja tyyppi oli Markus, joka petti Rosaa Luisen kanssa ja Luise olisi halunnut viedä Viljan äidiltään. Viljan mielestä Rosa teki väärin ja pettäjä-Markus ja uusi äityli Luise tekivät oikein. Ja tämä huomio oli kirjan kliimaksi. Olisi nyt ollut jotain Stasi-murhia mieluummin.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi lempikirjojani. Siitä on kauan, kun olen sen viimeksi lukenut. Uusintalukeminen on käynyt mielessä ja etenkin sen jälkeen, kun Kersti Juvan uusi suomennos ilmestyi.

Mutta nytpä kuuntelin sen lukemisen sijaan.. ja ai että, miten täydellisesti se toimi myös äänikirjana. Oikein odotin päivässä sopivaa hetkeä, kun saatoin alkaa kuunnella sitä ja kadota hetkeksi 1800-luvun Englannin maaseudulle. Oi, miten eskapismia tämän mainion kirjan kuunteleminen olikaan. En muista, milloin viimeksi olisin kokenut näin hienon kirjan ja mikä se olisi ollut. Harva pärjää Austenille, joka kirjoitti yhtä aikaa ihmissuhdedraamaa humoristisella otteella että todella teräviä huomioita ihmismielestä.

Austenin maailma ei ole pelkkiä romanttisia koukeroita. Kyllähän tässäkin Napoleonin sodat tulevat osaksi ihmisten arkea, kun sotilaita majoitetaan maaseudun kaupunkeihin ja he siellä hyväksikäyttävät nuoria tyttöjä. Tämä tietysti kerrotaan vähemmän melodramaattisesti ja kurjuuden kokemat selviävät vastoinkäymisistään. Mutta kyllä tässä oli havaittavissa yhteiskunnallista kritiikkiä sotilaiden moraalittomuudesta.

Nelikymppisenä luin kirjan eri näkökulmasta kuin kaksikymmentävuotiaana. Miten viisaasti Elizabeth osasi ajatella, että Darcyn luonteenpiirteet kävisivät hyvin yhteen hänen kanssaan ja miten he pariskuntana näin täydentäisivät toisiaan ja muodostaisivat vuosien saatossa yhä paremmin toimivan ihmissuhteen keskenään. Kyllä tässä sai samalla tehdä itsetutkiskelua, ja se on hyvän kirjan merkki! Ihana Austen ja mahtava Kersti Juva, joka ymmärsi Austenin ironian. 

Jonotan Järki ja tunteet -kirjaa, jonka myös Juva suomentanut. Sen aiempi suomennos oli kammottavan muinainen, josta ei Austenin ilkikurista huumoria erottanut.

Turms, kuolematon

 Mika Waltarin Turms, kuolematon oli jäänyt minulta aiemmin lukematta. Nyt kuuntelin sen äänikirjana, joka oli 27 tunnillaan pisin kuuntelemani kirja.

Turms alkaa sillä, kun salama on iskenyt häneen eikä hän muista edellisestä elämästään mitään. Kirjaa kuvaillaan aina kertomukseksi etruskeista, mutta etruskien pariin Turms päätyy vasta kirjan lopussa. Siihen asti kirja on ensin merirosvoamista Välimerellä ja sitten historiallisissa kaupungeissa, kuten Himerassa, elämistä ja merkkien etsimistä, mihin seuraavaksi pitäisi suunnata.

Matkoillaan Turmsille alkaa vähitellen selvitä, että hän on etruskien jumala. Toisin kuin Sinuhessa, jossa yliluonnollisina pidetyt asiat paljastettiin järjellä selitettäviksi ja ihmisten aikaansaamiksi, Turms on oikeastaan fantasiaromaani, jossa kaiken takana on mystiikkaa ja selittämätöntä.

Turms oli hirmuisen pitkä äänikirjana ja olisi tullut paremmin oikeuksiin, jos olisin sen lukenut. Tällöin olisin saanut "kuunnella" sen omalla sisäisellä lukijaäänelläni. Mutta äänikirjanakin sen hieno tunnelma säilyi.

Turmsilla oli kuitenkin heikkoutensa, joista suurin oli sen tuhnuinen naiskuva. Sehän on Waltarilla kaikissa kirjoissa sama: nainen on Madonna tai huora. Petollinen ja paha, joka käyttää miestä hyväkseen tai sitten joku, joka palvoo estoitta miespäähenkilöä. Tässä Arsinoe oli paha. Historiaan viitattiin sillä, että hän sai yhdestä sivusuhteestaan Gaius Julius Caesarin esi-isän. Hyvä oli teini-ikäinen orja Hanna, joka itki ilosta, kun Turms makasi hänet, kun hän oli 15-vuotias. Että mies väärinkäyttäessään valta-asemaansa tekeekin oikein on jotain, johon törmää yhä nykyäänkin uutisissa esimerkiksi viimeisimpänä jääkiekkoilijan saama raiskaustuomio. Että nainen on syyllinen, jos väittää sitä raiskaukseksi. Ja pitäisi olla vain kuin Hanna ja tuntea kiitollisuutta! 

Marsipaanisotilas

 Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas oli kirja, jota oli miellyttävä lukea, vaikka se oli sotakirja. Yleensä sotakirjat ovat ahdistavia, mutta tämä oli kerrottu elämänmyönteisesti.

Marsipaanisotilas kertoo uusmaalaisen Kummelin perheen elämästä hetkestä ennen talvisotaa jatko-sodan päättymiseen. Se perustuu Lundbergin rintamalla olleiden setien ja kotiin jääneen perheen väliseen kirjeenvaihto on. 

Lundberg onnistuu taas (kuten esimerkiksi Liekinkantajissa) luomaan 1940-luvun elämän todeksi niin, että tuntuu kuin lukiessa hyppäsi aikakoneeseen. Maistan voin ja haistan ruudin ja näen silmieni edessä koulutalon, korsut, Laatokan ja Kotkan 40-luvun alussa, vaikka en ole ikinä siellä käynytkään.

Marsipaanisotilas kuitenkin jättää lukijan Jäätä etäisemmälle. Göranin kuoleman kuvailu on toteamista, että näin nyt kävi. Kirja on hyvä, mutta se ei mene ihon alle.

Nykyään puhutaan ghostaamisesta, kun toinen ihminen tapailuvaiheessa katoaa jättämättä selityksiä. Frej tekee näin kihlatulleen Marjalle ja tämä tapahtuma huipentaa kirjan mainiosti, lempeän humoristisesti ja katkeransuloisesti. Se on tragikoominen kaikin puolin muun suvun joutuessa selittämään Frejn tekemisiä tämän itsensä häipyessä uuden ihastuksensa perässä Helsinkiin. 

Liekinkantajat

 Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajat oli laadultaan aika epätasainen, mutta epäkohdistaan huolimatta hyvä ja antoisa lukukokemus.

Se kertoo kolmen sukupolven naisten tarinan alkaen 1850-luvulta, kun Vaasa palaa ja Betty-niminen nuori nainen Vöyristä lähtee neljän ystävänsä kanssa kävelemään Helsinkiin, koska kotiseudulla ei ole enää töitä tarjolla. 

Tämä kirjan alku onkin aivan uskomaton ja silti tositarina kirjailijan esiäidistä. Betty tosiaan kävelee satoja kilometrejä Helsinkiin ja kirjailija saa hienosti menneen ajan eläväksi tätä matkaa kuvatessaan. Ajatella, että joskus on pakko ollut tehdä noin, lähteä ja jättää suku ja tuttu kodinpiiri lopullisesti, koska se on ollut elämisen ehtona.

Betty saa töitä Helsingistä ja sulhokin löytyy samantien. Hän saa lapsia, joista esikoistyttären Olgan elämää aletaan seurata kirjassa. Olgan isä kuolee, kun osa lapsista vielä pieniä ja Olga joutuu kotiopettajattaren palkasta auttamaan äitiään elättämään sisaruksiaan. 

Olga rakastuu Robertin ja he perustavat Finnsin kansanopiston. Robert on aivan raivostuttavan kamala valinta ja mietin, että olisipa joskus kirjoissa sellaisia tarinoita, että nainen osaakin heivata tuommoiset ukot ja valita jonkun paremman hänen sijastaan. Todella usein saa lukea näistä surkeista valinnoista. 

Robert kuolee ennenaikaisesti ja Olga jää Karin-tyttärensä kanssa kahden. Myös hänen liikunnanopettaja-siskonsa Ida nousee tässä vaiheessa merkittäväksi hahmoksi ja kirja keskittyy kuvaamaan heidän suhdettaan ja olemistaan naisena 1900-luvun alussa. Näiden teemojen rinnalle ja valitettavasti myös ohi nousee kansanopisto, jonka opetusta kuvaillaan aivan liian yksityiskohtaisesti ja liikaa. Se on irrallista kirjan muista juonikuvioista ja vaikuttaa siltä, että kirjailija on kovin sokaistunut itsekin viime vuosisadan alun kansanopistoihanteesta.

Aina, kun Lundberg muistaa palata kuvaamaan voimanaisiaan, kirja parantuu ja muuttuu taas kiinnostavaksi. Jopa sellaiseksi, että harmittaa, kun se päättyy Olgan kuolemaan. Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, miten Karinin kolme tytärtä selvisivät sotavuosista, Suomen jälleenrakentamisesta, maalta- ja Ruotsiinmuuttovuosista, lamasta ja 2000-luvusta, millaisia huonoja naimakauppoja he tekivät ja pystyivätkö he sellaisiin sitkeisiin tekoihin kuin Betty, joka käveli köyhän Suomen läpi saadakseen töitä.

Olipa virkistävää lukea sukutarina naisista. Siis tällainen, jossa nainen ei ole pelkästään sivuhahmo, joka tukee miestään tämän saavuttaakseen elämässä asioita, vaan nainen on toimija, joka selviää ja elää täyttä elämää, eikä kuollessaan ole surkimus, joka on joutunut tekemään elämässään pelkästään kompromisseja. 

Klik!

 Ajattelin, että koska olen lukenut Jari Järvelältä kaksi hyvää kirjaa, hänen muutkin kirjansa olisivat hyviä. Klik! osoitti, että näin ei ole.

Klik! kertoo lyhytkasvuisesta Iiriksestä, joka on syntynyt suomalaiseen aateliskartanoon 1900-luvun alussa. Hän ihastuu kameroihin tutustuttuaan Signe Branderiin, joka tulee kuvaamaan Iiriksen kotia. Koska Iiris on 128-senttinen, hänen vanhempansa pelkäävät, että hän on sairas. He myös pelkäävät terveysvesibisneksiensä puolesta, koska Iiris aiheuttaa pelkoa heidän asiakkaissaan. Niinpä Iiris lähetetään ulkomaille keuhkotautiparantolaan, jonne vanhemmat toivovat hänen kuolevan. Keuhkotautiparantolaelämä on kuvattu taikavuorimaisesti. Iiris pystyy kuitenkin irrottautumaan tästä ja hänestä tulee valokuvaaja. Hän on mukana Espanjan sisällissodassa, toisessa maailmansodassa ja forestgumpmaisesti vielä vaikka missä. Hän ei kuitenkaan saa krediittiä teoksistaan, koska maailman kuuluisimmat miesvalokuvaajat plagioivat hänen kuvakulmansa ja ideansa.

Juuri tämä onkin sitten tylsää. Aino Aallon kohdalla Jari Järvelä oli luultavasti lähellä totuutta, mutta tässä mennään jo liiaksi fantasian puolelle. Ehkä kiinnostavampaa olisi ollut, jos Iiris olisi lähtenyt Signe Branderin mukaan ja toiminut hänen avustajanaan. Täten Järvelä olisi kertonut samalla tuon todella eläneen naisvalokuvaajan elämästä. En tiennyt muuten, millainen järkyttävä kohtalo hänellä oli. Luultavasti se oli kirjassa todenmukaisesti esitetty.

Kirjan loppu oli kyllä ihan oivaltava. Siinä vanhaksi käynyt Iiris on muuttanut takaisin Suomeen ja hän lähettää valokuvansa Ateneumiin. Lähetys päätyy kuitenkin kaatopaikalle, jossa kuvat - jotka olisivat mullistaneet maailmanhistoriaa - tuhoutuvat spurgun kamiinassa.

Kai minä halusin tätä

 Kai minä halusin tätä on itsenäinen jatko-osa Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -autofiktiolle.

Nyt päähenkilö on löytänyt poikaystävän, jonka kanssa muuttaa avoliittoon. Puhumattomuus on suuri ongelma suhteessa, joka ei olekaan auvoa ja onnea. 

Kirja on paljon edeltäjäänsä synkempi ja sarkastista huumoria on vähemmän. Päähenkilön elämässä ei ole vieläkään mitään iloa, mutta masennus lisää kaiken kurjuutta. En ymmärrä alkuunkaan, miksi päähenkilö on Valtteriksi nimeämänsä miehen kanssa parisuhteessa, josta tuntuu puuttuvan todellinen kumppanuus. 

Olen kuvitellut, että jokainen peruskoulun käynyt tietää, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea kolmekymppisenä radikaalisti. Siksi olin hämmästynyt, kun päähenkilölle tämä selvisi hänen ystävänsä kautta, jolle gynekologi oli asiasta kertonut. On siis todella ihmisiä, jotka kuvittelevat, että jos Janet Jackson sai 50-vuotiaana lapsen, jokainen tavan tallaaja pystyisi siihen myös. Kirjassa käyty keskustelu perheenperustamisesta oli ylipäätään kummallinen. Ehkä on hyvä, että joka uutismedia toitottaa hedelmättömyyden syitä säännöllisin väliajoin, kuten nyt juuri Suomessa tapahtuukin syntyvyyden laskiessa. 

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

 Sisko Savonlahden autofiktio Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu vuodelta 2018 oli aluksi raivostuttava, "miksei tuo saa mitään aikaiseksi" ja lopulta sympaattinen ja hauska, kun aloin ymmärtää päähenkilöä. 

Päähenkilö on 34-vuotias nainen, jolla on elämänhallinta hukassa. Hän on eronnut lyhyestä seurustelusuhteesta ja masentunut siitä. Hän joutuu elämään toimeentulotuella ja vanhempiensa rahoilla, koska ei jaksa erikoistua toimittajana millekään tietylle alalle ja sen takia toimittajan töitä on huonosti.

Kirja seuraa vuoden ajan päähenkilön elämää. Se on täynnä paljon epäsamaistuttavia hetkiä, mutta myös samaistuttavia. Päähenkilön joutavanpäiväisiltä vaikuttavia ajatuksia kuvataan yksityiskohtaisesti ja nehän ovatkin tosi hauskoja. Olenkohan ikinä lukenut näin perusteellista kuvausta meikkaamisesta? 

Pirjo Heikkilä lukijana lisää kirjan koomisuutta.

Aino A.

 Jari Järvelän Aino A. kertoo Aino Marsio-Aallon tarinan. 

Ilmeisen kärjistyneesti Järvelä kohottaa Ainon Alvarin edelle, vai onko niin ilmeisesti... Järvelä on tehnyt kovasti taustatyötä, ja hän on dramatisoimisen lisäksi ottanut paljon tosielämän tositapauksia mukaan. Olisin kovasti halunnut tietää, pitikö esimerkiksi se paikkansa, että Alvar piirsi opiskeluaikana sukanreikiin tussilla mustan jäljen, ettei reikä erottuisi mustan sukan keskeltä.

Järvelä kirjoittaa hauskasti, kuten opin Kosken kahta puolta lukiessa. Alvar kuvataan aikamoiseksi suheraajaksi, joka hyppää jatkuvasti vieraissa ja ammattitaitokin on vähän sinnepäin. Kirja ei kuitenkaan ole komedia, eikä pelkkää Alvarin parjausta. Ainon kohtalo oli kuolla ennenaikaisesti syöpään, joten ehkä päällimmäisenä tunteena kirjan loputtua oli jonkinlainen katkeransuloisuus. Joka tapauksessa osaan tämän jälkeen ajatella Alvarin sijaan enemmän Ainoa ja hänen merkitystään suomalaiselle kulttuurille, joka oli suurempi kuin luullaan. Tämä kirja saattaa olla vähän anakronistinen, mutta sen väittämät toimivat silti eivätkä vaikuttaneet liian feminismipesulta. Myös Wivi Lönnistä kirjoitetut kirjat alkoivat kiinnostaa. Seminaarinmäen puutalot ovatkin aina olleet ihailuni kohteita ja ainoa, mikä Jyväskylässä on kaunista.

Passio

 Pirkko Saision Passio oli hieno teos.

Se alkoi keski-ajan Italiasta, josta arvokas kaulakoru lähti etenemään kohti pohjois-Eurooppaa eri muodoissaan. Kaulakoru oli kirjan päähahmo. Siitä irrotettiin osia, sitä muokattiin eri muotoihin ja se matkusti renessanssiajan Italiasta 1950-luvun Suomeen.

Kaulakoru ei tuonut omistajalleen onnea, vaan päinvastoin; ennenaikaisia kuolemia, joskus väkivaltaisestikin. 

Jokainen kirjan tarina oli sellainen, että sitä olisi jaksanut lukea romaanin verran ja aina, kun tarina tuli päätökseen, tuli haikea mieli, että nytkö se jo loppui.

Kuuntelin kirjan, mutta mietin, että se olisi tullut paremmin vielä oikeuksiinsa, jos olisin sen lukenut. Se sisälsi niin paljon viisautta ja hienoja oivalluksia elämästä, että olisi tehnyt mieli kuunnella uudelleen noita kohtauksia. Mutta kuunnellessa ei jaksa nähdä sitä vaivaa, lukiessa on helpompi selata taaksepäin. 

Upseeri ja vakooja - Emil Vaaterin tarina

 Laura Halmisen tietokirja Neuvostoliittoon loikanneesta Emil Vaaterista oli oiva teos.

Vaateri oli vuonna 1900 syntynyt Lappeenrannassa syntynyt mies, joka soti ja haavoittui punaisten puolella 1918 ja lähti sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Siellä hän opiskeli Leningradin kommunisimikorkeakoulussa ja toimi sotilaana ja vakoojana Neuvosto-armeijassa. Siis Suomea vastaan. Hän perusti perheen kahdesti, kun ensimmäinen vaimo kuoli. Vuonna 1941 hän kuoli jatkosodassa suomalaisen tiedustelijan ampumaan luotiin Neuvostoliiton puolella.

Kirja on jaettu kahteen osaan, joissa ensimmäisessä kerrotaan Emilin tarina ja jälkimmäisessä miten hänen sukunsa Suomessa alkoi selvittää kadonneen isosedän kohtaloa. Tarina on koskettava. Emilin ja hänen perheensä tarina olisi varmasti ollut toinen, jos aate ei olisi vienyt Emiliä Neuvostoliittoon, sillä hänen veljensä nousivat työläisistä tehtaanjohtajiksi ja heidän jälkeläisensä kasvoivat hyvinvointivaltiossa. Emilin lapset kokivat Leningradin piirityksen ja pelonsekaisen elämän Neuvostoliiton tiedustelupalvelun varjossa. 

Kirja oli paitsi erään ihmisen kiinnostava elämäntarina myös katsaus suomalaisten kohtaloihin Neuvostoliitossa ja kertaus Suomen historiasta itsenäisyyden alkuhämäristä 2010-luvun moderniin yhteiskuntaan.

Sonja O. kävi täällä

 Anja Kaurasen panokirja Sonja O. kävi täällä on yhtä vanha kuin minä.

Se kertoo parikymppisestä Sonja Orlosta ja hänen vilkkaasta sukupuolielämästään. Kirja sijoittuu 1960-1970-lukujen taiteeseen ja välillä käydään läpi 1900-luvun alkuvuosikymmeniä, kun päähenkilö kertaa venäjän-suomalaisen sukunsa historiaa. Kotiolot ovat ankeat, kun isä on alkoholisti ja väkivaltainen ja äitikin ankara. 

Tämä nyt sitten mukamas sisältää kuvausta naisen seksuaalisesta emansipaatiosta, kun lukijan naamalle hierotaan varsin yksityiskohtaisia tietoja Anja Kaurasen panokokemuksista. Sääliksi käy. Ja sääliksi olisi käynyt myös, jos päähenkilö olisi ollut mies. Itsekunnioitus puuttuu täysin ja kaikkien miesten yleistäminen huonoiksi ja pahoiksi on ihmisvihaa. 

Mutta Kauranen tiesi, että tällaisella tirkistelykirjalla saa julkisuutta. Panosisältöä mieluummin olisin toivonut fokuksen olevan jossain muissa kirjan teemoissa, joita nyt vain sivuttiin, kuten opiskelijoiden mielenterveyden ongelmia 60-luvulla ja humanistinaisten työllistymistä 70-luvulla.

Rec

 Marisha Rasi-Koskisen Rec oli hämmentävä lukukokemus.

Se kertoo Lucaksesta ja Colesta, joista tulee ystävyksiä 13-vuotiaina. Ystävyys katkeaa ensimmäisen kerran, kun Cole saa Lucaksen uskomaan, että hänellä on kellariin suljettu kaksoisveli Nik, joka on arvaamaton. Lucas ihastuu Nikkiin, mutta sitten Cole kertookin, että on itse teeskennellyt olevansa veljensä, jota ei oikeasti ole olemassa. Cole ja Lucas jatkavat myöhemmin ystävyyttään, mutta siihen tulee lisää välirikkoja. Cole on sekopää, joka manipuloi Lucasia. 

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee tätä vinksahtanutta ystävyyttä ja toisessa osassa kerrotaan muiden ihmisten tarinoita, jotka liittyvät Coleen ja kaupunkiin, jossa hänen veljensä katosi. Nämä tarinat ovat varsin kafkamaisia ja siis ahdistavia siinä, miten asiat voivat mennä pieleen ja pahan kierrettä ei pysty millään katkaisemaan.

Marisha Rasi-Koskinen kertoo mielestäni vangitsevia ja kekseliäitä tarinoita. En jaksa hirveästi tällaista kokeellista tapaa, jossa tarinan rakenne on itse juonta tärkeämpi. Minulle ei mennyt kirjan sanoma perille. Siis se, että valokuva voi valehdella. Eniten jäin miettimään niiden ihmisten kohtaloita, jotka katosivat. 

Hattujen sota

 Keskipersun Hattujen sodan kuuntelin kaksi kertaa, kun ei ensimmäisestä kerrasta meinannut oikein mitään jäädä mieleen. Syytän tästä äänikirjan lukijaa, joka puhui epäselvästi.

Minulle jäi toisen kerrankin jälkeen kysymyksiä. Onko pikkuviha nykyään viralliselta nimeltään hattujen sota? Keskipersu olisi myös voinut loppuun laittaa tiivistetysti, miten venäläismiehitys tällä kertaa päättyi.

Kirja keskittyy sotavuoteen 1742. Hattujen sotahan oli se sota, jossa Ruotsi jälleen kerran uhrasi suomalaisia. Hatut olivat saaneet sotahulluusintonsa Ranskasta, jota ihannoivat. Myssyt edustivat maltillisuutta ja vastustivat sotaa. Saattaa olla myös kirjassa luetellut monen monituiset sotilaskohtalot, minkä takia kirjan kuuntelu oli haastavaa. Välillä en tiennyt, puhuttiinko nyt venäläisistä vai ruotsalaisista vai kenties suomalaisista. Tämän takia olisi pitänyt lukea tämä, olisi ollut helppo palata sivuja taaksepäin, ääninauhan kelaaminen on työläämpää.

Mieleen jäi: kulkutaudit, jotka niittivät laivoissa ennen kuin sotilaat olivat päässeet edes sotimaan; että Ruotsi teloitti sotapäällikkönsä häviön takia. Keskipersu totesi, että Levenhaup (tältä sen nimi kuulosti, en nyt jaksa googlettaa oikeaa kirjoitusasua) oli todella huono sotapäällikkö, mutta silti, elettiin kuitenkin valistuksen vuosisataa. 

En voi rehellisesti sanoa, oliko tämä nyt hyvä vai huono tietokirja, kun keskittymiseni oli mitä oli. Ajattelin jo, että olen tuhonnut aivoni somella, mutta nyt olen kuunnellut Passiota ja sen suhteen ei ollut keskittymisongelmia. Ehkä se syy oli sittenkin keskipersussa.

Tiera/Louhi

 Sammon vartijat -trilogian toinen osa on ehkä sarjan paras. Siinä sankarit lähtevät etsimään Sammon viimeistä palaa Lapista Lemmenjoen kansallispuistosta. Matkalla he törmäävät Tieraan, mieheen, joka on perustanut kylän, jossa eletään kuin kivikaudella. 

Edelleen kirja on ihan vakuuttavaa fantasiaa, enkä koe myötähäpeää, paitsi teini-ihastusten kuvaamisesta. Jokkerin sisko Aino ihastuu Tieraan, jolla on jo morsian valmiina. Ainon ihastusta ei oikein osata kuvata luontevasti. Siitä olisi pitänyt tehdä reilusti nolo, kuten teini-ihastukset ovat. Nyt se oli jotain Tieraan nojailua ja muuta hölmöä ilman, että kerrottiin, minkä ikäinen Tiera ylipäätään oli ja miten tunne sillä puolella kehittyi. Oliko kyse epäterveistä tunteista sillä saralla?

Louhi-kirjassa syvennetään Ahdin ja Saanan ihastusta, joka taas typerää. Esiteinien suutelu esim. täysin turhaa. Jos ei osaa, niin näitä ei tarvitsisi edes yrittää kirjoittaa. Kirjailija olisi voinut keskittyä ihan vain kuvailemaan platonista ystävyyttä kaikkien välillä.

Louhessa Sormusten herra -vaikutteet pursuavat lopullisesti sieltä ja tuolta. On Helmin syvänteen kaltaista taistelua ja Pohjola on kuin Mordor, jonne lapset kiikuttavat kannelta. Ja nyt siis kyseessä enemmänkin Peter Jacksonin elokuvat kuin Tolkienin kirja. Sotaisaa on meno.

Kaiken perustuminen Kalevalaan pitää kirjasarjan kuitenkin tarpeeksi omalaatuisena eikä täysin kopiona. Hyviä keksintöjä, kuten Louhen soluttautuminen maailman joka kolkkaan puhelimien avulla. Maailman pelastuessa palataan kivikausimaiseen aikaan, jossa ei ole älylaitteita tai sähköä. Hauska idea sekin. 

Mutta kyllä minä sittenkin taisin olla liian vanha tämän lukijaksi.

Tuliterä

 Timo Parvelan Sammon vartijat -trilogian ensimmäinen osa Tuliterä oli ihan kelpo fantasiaa, jota lukiessa ei tarvinnut tuntea myötähäpeää. 

Tuliterä on lasten- ja nuortenkirja, mutta miksipä minä, keski-ikää lähestyvä ihminen en myös voisi lukea tätä. Hyvä lanu-kirja on yksinkertaisesti hyvä kirja, joka ei tarvitse ikärajaa. Ja mitäs tässä selittelen, ehkä siksi, että miksi en aiemmin ole tajunnut (Magdalena Haita lukuunottamatta) lainata lanu-osastolta kirjoja, koska tämä tosiaan oli ihan mainio fantasia.

Tuliterä kertoo Ilmarista ja Ahdista, 11-vuotiaista koululaisista, jotka ovat tietämättään saaneet käsiinsä Väinämöisen kanteleen. Nykyaikaan sijoittuvan kirjan todellisuudessa lämpöaalto ja kuivuus selitetään ilmastonmuutoksella, mutta oikeasti se johtuu Louhesta, joka yrittää saada Sammon takaisin Pohjolaan kiristämällä Maapallon asukkaiden elinolot mahdottomiksi. 

Vanha suomalainen kansantaru tuodaan kekseliäästi selittämään nykyajan asioita ja ehkä tätä olisi voinut kuvata vielä tarkemmin ja enemmänkin. Ehkä tässä hieman pinnallisessa selityksessä tulee esiin lanu-kirjamaisuus: ettei kirja vaan paisuisi liikaa eikä houkuttelisi nuoria. Vaikka ovathan ne Potteritkin melkoisia järkäleitä...

Kirja päättyy siihen, kun enää yksi Sammon palanen on Pohjolalta hukassa ja Ahti on viety Tuonelaan. Anni, Ilmari, Jokkeri, Aino, Saana ja rehtori alkavat suunnitella Sammon ryöstöä ja menoa Tuonelaan ja Pohjolaan. Pakko lainata pian seuraava osa, koska jäi vaivaamaan, minkälaisessa rinnakkaistodellisuudessa Pohjola oikein on. Sitä ei kukaan hahmoista puolestani kysynyt. Toki muutenkin seuraava osa kiinnostaa, hyvin tehty kirja tämä ensimmäinen, vaikkei nyt mitään Noituria olekaan.

Ainoa kotini

 Hanna Brotheruksen Ainoa kotini oli joutavanpäiväinen itsensäkorostamisoksennus, joka jostain syystä on saanut kehuja osakseen.

Aluksi vaikutti siltä, että tästä tulee syväluotaavaa analyysiä ylisukupolvisista kasvatustragedioista ja huono äitisuhde olisi vallitseva teema. Sen sijaan "kirjailija" ryhtyykin kehuskelemaan suorittavalla äitiydellään. Mitään kunnollista itsekritiikkiä hän ei kasvatuksestaan löydä, vaikka lapset oireilevat vakavasti. Hän luettelee, mitä on opettanut lapsilleen ja kun lapsille annetaan sanansija, he kertovat, että vanhemmat ovat jatkuvasti pettäneet heidän luottamuksensa ja kotona vanhempien riitely, etenkin äidin hermoromahdukset ovat olleet lapsille sietämätöntä kokea. Tästä Brotherus ei itse kirjoita mitään, kunhan selittää, että rakastaa lapsiaan pohjattomasti. Vaikuttaa, että lapsilla on ollut kotona turvaton olo, ja kaiken on ulkoisesti pitänyt koko ajan näyttää täydelliseltä.

Omasta mielestään Brotherus kirjoittaa rehellisesti, mutta lähinnä tämä on itsestäänselvien latteuksien luettelointia: "jos elää, on pakko kuolla" ja aivan liian paljon kielikuvia, joilla tuodaan täytettä tähän täysin turhaan "teokseen", joka taas muistutti minua, että jos joku somevaikuttaja on kehunut kirjaa, se luultavasti on hirveän huono.

Smittenin murha -tapaus 1600-luvulta

 Mirkka Lappalaisen Smittenin murha -tapaus 1600-luvulta oli kiehtova true crime yli 300 vuoden takaa.

Lappalainen on tunnettu 1600-luvun tutkija ja tehnyt suurelle yleisölle tutuksi tuota aikaa, jolloin elämä oli kovin toisenlaista kuin nykyään. 1600-luku oli kirjaimellisesti pimeää, koska ei ollut sähköä. Ja maailma oli paljon pienempi, koska ei ollut sosiaalista mediaa eikä nopeita matkustuskeinoja mihinkään. Hevosilla ja laivoilla mentiin, mihin mentiin.

Tällaisessa ajassa Nils Rosenschmidt sai surmansa. Hän oli köyhtynyt aatelinen, jolla oli palvelijoinaan epämääräistä porukkaa. Tämä kävi hänen kohtalokseen ja palvelusväki murhasi hänet ja piilotti ruumiin pihakaivoon. 

Lappalaisen lähdemateriaalina on oikeudenkäynnin pöytäkirjat, paljon tietoa tuhoutui Turun tulipalossa 1827, mikä on sääli. Sen takia ei saada täyttä varmuutta, kuka Smittenin murhasi.

Lappalainen käy oikeudenkäyntipöytäkirjoja läpi kronologisesti ja tuo samalla omia hyvin perusteltuja tulkintojaan esiin. Kirjassa näkyy, että se on kokeneen tutkijan kirjoittama. 

Ärsyynnyin, kun näin somekommentin siitä, ettei Lappalainen ole tutkinut 1600-luvun naisia ja on perustellut sen sillä, ettei heistä löydy tarpeeksi lähdemateriaalia. Tämän kritisoijan mielestä Lappalainen on väärässä, koska tämäkin kirja perustuu oikeudenkäyntiraportteihin. Mutta tämä kirja perustelee itse, miksi naistutkimusta ei ole tehty: Smittenin puoliso, jonka kanssa hän ei ollut naimisissa, oli nimismiehen tytär (hänellä oli asema, hän ei ollut kuka tahansa irtolainen) ja silti hän katoaa täysin historian kirjoista, kun hän lähtee Smittenin luota. Hänestä ei löydy sen jälkeen mitään tietoa. Varmasti on vaikea kirjoittaa naisista, kun ei heidän henkilötietojaan ole ylhäällä samalla tavoin kuin miehistä on. Jos ei edes kuolinvuotta löydy..

Kerrassaan kelpo true crime tämä. Ja ehkä taas kiinnostavinta, ei itse murhaan syyllistyneiden selviäminen, vaan 1600-luvun elämän kuvaaminen ja elävöittäminen. Oi, miten ihanaa, että saa elää 2020-luvulla!

Ystäväni Owen Meany

 John Irvingin Ystäväni Owen Meany oli ihana kirja.

Sen minäkertojana on Johnny, joka muistelee lapsuuden ja nuoruuden ystäväänsä Owen Meanya, joka kuvitteli olevansa Jumalan lähetti.

Johnny ja Owen elävät nuoruusvuotensa Uuden-Englannin pikkukaupungissa, jonka lähin iso kaupunki on Boston. Bostonilla on merkittävä rooli yhdessä kirjan mysteerissä: Johnny ei tiedä, kuka hänen isänsä on, ja hänen äidillään on tapana käydä Bostonissa laulutunneilla. Johnny arvelee, että hänen äitinsä on tavannut hänen isänsä junassa matkalla Bostoniin.

Johnnyn ystävä Owen Meany saa selville isän henkilöllisyyden ja paljastaa sen haudan takaa.

Ystäväni Owen Meany on teologinen kirja. Owen on ulkoisesti heiveröinen, pienikokoinen, muista poikkeava ja niin on hänen ajattelutapansakin, hän on ikäisekseen pieni, mutta mieleltään vanha. Hän näkee kuolinpäivänsä ennalta ja valmistautuu siihen. Kaikki menee, kuten hän on nähnyt.

Nykyajassa Johnny elää Kanadassa, johon hän lähti pakoon kutsuntoja. Tai ei hänen tarvinnut lähteä Vietnamin sotaan, koska Owen Meany oli katkaissut häneltä sormen pään. 

Nykyajan Johnny elää vähän katkeraa vanhanpojan elämää Kanadassa. Hän on katkera Owen Meanylle, joka lähti liian varhain. 

Kaikista muista lukemistani Irving-kirjoista tämä poikkeaa siinä, että päähenkilö on a-seksuaali. Yleensä Irvingin hahmot ovat yliseksuaalisia, joilla on vähän sairaitakin taipumuksia. Tässäkin hetken aikaa ehdin pelätä, että Johnny sekaantuu Hester-serkkuunsa.

Ystäväni Owen Meany on lämminhenkinen, hauska, koskettava, mutta liian pitkä. Toisaalta oli mukava viihtyä kirjan parissa pitkään, se oli kuin pehmoinen villapaita. McEwanin Opetukset oli vähän samanlainen rakenteeltaan, vanheneva mies muistelee elämänsä käännekohtia ja peilaa elämänsä tapahtumia ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin. Mutta McEwanin päätös kirjalle oli vähän kylmä, kun Irvingin lopetus oli lämpöisen haikea.

Kyynelten kallio: kertomuksia seksistä ja väkivallasta

 Äänikirjana jälleen Keskipersua. Sitä on kovasti ellibsissä, ja kaikki meinaan kuunnella, vaikka keskipersu persuileekin kohta hallituksessa.

Kyynelten kallio: kertomuksia seksistä ja väkivallasta kertoo 1600-1700-luvun seksuaalirikoksista Suomessa. 

Mikä loistaa tekstistä, on jälleen kerran pätevästi tehty lähteiden läpikäynti. Tulkinta sen sijaan ei aina osu kohdilleen. Lapsenmurhista kertoessaan, Keskisarja toistaa vanhentunutta kuvausta siitä, miten suuren lapsikuolleisuuden aikaan, lapsiin ei kehittynyt samanlaista kiintymyssuhdetta kuin nykyaikana. Tämä väärän tulkinnan ovat monet historioitsijat kumonneet. Sen sijaan aina on ollut mielenvikaisia vanhempia, jotka ovat surmanneet lapsiaan, siihen ei vaikuta se, että lapsia kuoli paljon ennenaikaisesti ennen antibioottien ja hyvän hygienian keksimistä.

Keskisarja sanoo, ettei historian lähteistä löydy 1600-1700-luvuilla juurikaan pedofiileja tai homoseksuaalisuutensa vuoksi tuomittuja. Sen sijaan eläimiinsekaantujia oli Suomessa harvinaisen paljon muuhun Eurooppaan verrattuna. Eläimiinsekaantumisessa oli se outo puoli, että myös eläimen katsottiin syyllistyneen rikokseen ja se piti lopettaa. 

Keskisarja osaa elävöittää eri lähteistä löydettyjä ihmiskohtaloita. Satanismia harjoittaneet miehen pako vankilasta vaihtuu pian haluun palata takaisin, kun mahdollisuudet ulkomaailmassa selviytymiseen karkurina eivät olekaan kummoiset. Esimerkiksi tätä tarinaa kuuntelin jännittyneenä, myönnän, että Keskisarjan teksti ei koskaan ole puisevaa.

Jotakin meni ohi, koska äänikirjaa kuunnellessa keskittymiseni ei ole niin hyvä kuin lukiessa. Esimerkiksi epäselväksi jäi, huomioiko Keskisarja ollenkaan avioliitossa tapahtuneet raiskaukset hänen kerrottuaan, että raiskausrikoksia tuomittiin harvoin. Sen olisi voinut mainita, että naisia varmasti alistettiin raiskaamalla, vaikkei sitä kaikissa tilanteissa tuolloin pidettykään rikoksena.

Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta

 Carlo Rovellin Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta olisi saanut olla vähän pidempi selkokirja fysiikan yleisimmistä teorioista.

Mitä jäi mieleen? Että Albert Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria selitti painovoiman johtuvan siitä, että avaruus on kaareva. Einstein keksi myös sen, että aika menee nopeammin vuoren huipulla kuin meren pohjassa. 

Kvanttimekaniikka selittää maailmaa taas toisella tavalla ja tässä oli ristiriita yleisen suhteellisuusteorian kanssa.

Sen lisäksi, että Rovellin kirja olisi saanut olla pidempi, oli outoa, että sen loppuosa oli pyhitetty filosofisille pohdinnoille, kuten "elämä on arvokasta, koska se on rajallista". Olisi tämän sijaan syventänyt suhteellisuusteorian esittelyä.

Viipuri 1918

 Teemu Keskipersun Viipuri 1918 oli jälleen pätevä historiakatsaus, tällä kertaa sisällissotaan. 

Sisällissodan Tampereen taisteluista olen lukenut useammankin kirjan, mutta Viipuri, joka säilyi viimeisenä punaisten kaupunkina ja vallattiin vasta huhtikuun lopussa, on jäänyt tuntemattomammaksi.

Tosi paljon juttuja, jotka tulivat uusina tai joita en muistanut. Kuten punaisten johdon siirtyminen Helsingistä Viipuriin ja Kullervo Mannerin julistautuminen diktaattoriksi. Hän oli kansan valtuuskunnan puheenjohtaja, ja hetken aikaan Suomessa on siis toiminut diktaattori hänen toimiessaan Viipurin alueen yksinvaltiaana.

Keskipersu kirjoittaa tenhoavasti. En malttanut lopettaa kuuntelemista punaisten hyökkäyksestä Viipurin vankilaan sodan viimeisenä päivänä, kun valkoisten tykkituli jo osui kaupunkiin. Punaiset ryhtyivät tappamaan valkoisia vankeja ja vankilan henkilökuntaa, osa valkoisista selvisi tästä hyökkäyksestä.

Ja kun valkoiset ryhtyivät kostoteloittamaan Viipurissa olevia venäläisiä ja punaisia, kuunteleminen oli vaikeaa. Mannerheimin olisi pitänyt toimia kuin Abraham Lincoln vajaa 60 vuotta aiemmin Yhdysvaltain sisällissodassa, jolloin hän kehotti kaikkia menemään kotiin ja tappamisen piti loppua heti. 

Keskipersu toi kiinnostavasti esiin valkoisten johtajien ristiriitoja. Viipurin valkoisten johtaja Löfström ei ollut Mannerheimin suosiossa ja siihen liittyi pikkumaisuuksia aina voitonjuhliin saakka.

Googletin punaisten johdon kohtalot ja hyvin moni heistä kuoli Stalinin puhdistuksessa, myös diktaattori Kullervo Manner.

Merille

 Juha Seppälä on kirjoittanut yli 30 kirjaa. 

Niistä viimeisessä, Merille -kirjassa hän kirjoittaa ikääntyneestä kirjailijasta, joka kipuilee menneisyytensä kanssa. Paastokalmoa pukkaa! Se on kuolemansiivous. Kirjailija, tuo vanha köpö köppänä, joka on julkaissut kymmenen kirjaa ja on yli seitenkymppinen iältään - ei siis Seppälä itse - ei saata hävittää elämänsä tärkeimpiä kirjoja polttamalla, mikä sivu kerrallaan repien olisikin varsin hidasta. Niinpä äijä kyhäilee kirjoja torpedoiksi, joita sitten kätkee maahan. Ketä varten? Kas siinäpä mitä eriskummallisin ja mainioin harrastus yhdelle jos toisellekin bibliofiilille! Kirjakätköjä maastoon. Siinä missä Veikko Huovisen viinankätkijä-tarinan setämies opasti veljenpoikaa viinakätkemisen saloihin, Juha Seppälä on kirjatorpedojen mahtavin markkinamies. Ajatellaan aikaa sadan, kahden sadan vuoden kuluttua. Miltä tuntuisi löytää satunnaisesta maastokohteesta risuja, sammalia, kiviä ja maa-ainesta pois siirtäen todellinen geokätkö, huolellisesti suljettu tiivis käärö, jonka sisällä jollekin tuntemattomalle satoja vuosia sitten eläneelle ihmiselle tärkeimpiä kirjoja.  ABC-kirja, Kiljusen herrasväki, Seitsemän veljestä, Tintti Tiibetissä, Tuntematon sotilas, Alastalon salissa... Arvatenkin kyseinen löytö ajoittuu suven hyttysettömään ajankohtaan. Retkeilijä hiljentyy tutkimaan, lehteilee kirjoja, lukee otteita sieltä täältä. Herää uteliaisuus... onko vastaavia kätköjä muualla. Ehkä Nuuksiossa? Lapin tuntureilla? Löytyykö vihjeitä? 

Seppälän kirja on 200 sivun verran ilmavaa tunnustelua. Eteneenö mikään, tapahtuuko mitään - mitä pitäis tapahtua... Viimeiset kymmenen sivua ampuu kovaa ja kohti. Nerokasta! Oivaltavaa! Älyn Riemuvoitto! Tätä on kirjallisuus NYT! Parasta parhautta. Terapeuttista relaksoivaa. Näin kirjoittaa ihminen ihmiselle. Tämä on luksusta, jota copy-paste-tiktokit edes yritä ymmärtää.

Höh. mitäs oikein tulikaan tuossa näppäimillä mainituksi. tai siis joo, en nyt kyllä ihan ole varma.

Varmaa on vain syntymä ja kuolema. ja elämä siinä välissä.

"minä elän", on joku kirjoittanut aleksis kiven sanoneen viimeisinä sanoinaan. "mehr licht" -göötte. "ei enää", kuoleva vänrikki tuntemattomassa.

Mutta kirjatorpedot, niissä on ideaa!

 

Sitten niin Smitten

 by Mirkka Lappalainen

"Palkitun historijoitsijan hyytävä true crime -murhamysteeri", lupaa takakansi.

Ei voi kuin yhtyä kirjailijan harmiin koskien Turun paloa 1827.  Paljon tärkeää arkistomateriaalia katosi savuna ilmaan. 

Mitä heistä, historian hämäriin hautautuneiden sukupolvien edustajista, jäi jälkeen? Pääasiassa enimmäkseen ainoastaan ja vain kuset paskat ja uloshengitykset. Edesmenneen sukupolven edustajia saatettiin muistaa vuosikymmen, pari... mutta sitten - unohdus. Sen sijaan kirjoitustaitoisten kirjeenvaihtoa on saattanut löytyä hyvässä lykyssä jostain aateliskartanojen kätköistä. Vakavaraisten kartanoiden seiniä koristivat maineikkaan suvun jäsenistä tehdyt muotokuvat. Herrakansa on pitänyt itseään tärkeänä. He taistelivat, johtivat kansoja, opettivat ja tallensivat oman erinomaisuutensa. Heidät muistetaan... Sitten on tää Smitten, Nils Rosenschmidt, jonka aateluus haurastui ja haihtui olemattomiin jo miehen elinaikana. Tyypin ruumis löytyi vuosikausia katoamisen jälkeen kaivosta kivillä peitettynä. Hänen vaiheitaan Lappalainen selvittää virallisia asiakirjamerkintöjä jäljittäen. Monin paikoin huokaistaan harmista: tarkempien tutkimusten jäljet johtavat Turkuun, so. Turun paloon. Hyvin todennäköisesti sinne tallennetuista dokumenteista mr. Smittenin persoonasta olisi löytynyt kosolti enemmän vihjeitä.

Onneksi nykyään on toisin. Ihan tavan persuernestikin jättää some-scrollaamisillaan jälkiä historiaan viikossa enemmän kuin 1600-luvun suomalaiskaupunki kiviä katupintoihinsa. En nyt sano sellainen olevani, jos kohta pakko tunnustaa twitteriä selatessani se, että törmäsin päivänä muuanna yhteen kiinnostavaan tarinaan. Vaikka se ei mitenkään liity "Smittenin murhaan", kerron sen silti:

Muuan huolestunut twitteristi laittoi hiljattain julki viestin, jossa harkitsi haastaa oikeuteen häntä vihaviestillä paiskanneen henkilön. Herjaaja oli julkaissut törkynsä omalla nimellän, jota solvauksen kohteeksi joutunut ei kuitenkaan mielellään kertoisi... No, tästähän sukeutui twiitin kommenttiosiossa ajatustenvaihto, jonka seurauksena nimi julkaistiin: Jorma Suoninen. Siis mitä! Jorma S u o n i n e n. Eipä aikaakaan kun jo joku nokkela ilmoitteleiksen: "jorma -etunimi 1950-luvulle saakka varsin yleinen..." Sensijaan Jorma Suoninen nimisiä ei ole... ellei sitten joku nimi-intoilija ole promillepäissään päättänyt toteuttaa nuoruusajan haaveensa, muuttaa vihdoin nimensä jare suolisesta jorma suoniseksi..?

 Lappalaisen kirjaan palatakseni pakko mainita: Smittenin murha -tarinasta voitais tehä elokuva. Otetaan ohjaajaksi Jalmari Helander ja pääosan esittäjäksi Jorma Tommila. Elokuvan nimeksi Sisu II. Kyllä historian elävöittämiseen läjähtäis ehtaa meininkiä ja räväkästi häppeninkiä, väriä! Leffan pakolliseen natsikiintiöön voitais napata henkilökuvia denialistien ja äärioikeiston piiristä - tai nykynatsismin syöpäpesäkkeistä krimiltä ja itä-ukrainan putinatz-vyöhykkeeltä.

Delfiinimeditaatio ja muita novelleja.

 Harry Salmenniemi.

Tämä ei ole mikään arvio. Tämä on merkintä siitä, että vielä muistan lukeneeni yllämainitun kirjan joku viikko sitten

Tarja halonen on kusimulkku. Tämän mainitakseen Salmenniemi käy kaikki suomen presidentit läpi nimittäen jokaista vuorollaan kakkapilluksi. Voidaanko siitä, ettei halosta tituleerata kakkapilluksi vaan äijämäisen reteesti - jotakuinkin kunnioittavasti - kusimulkuksi, päätellä kirjailijan olevan sisälähtöisesti kallellaan demareiden suuntaan. Jos niin on, sillä ei ole mitään merkitystä. Mulle aivan sama mistä leiristä kirjailija ponnistaa ja mistä aatteista ammentaa.

Joku kirjan jutuista, novelleista, paljastui kirjan loppumaininnan mukaan artisti keekin haastatteluksi. Jaa että kuka tai mikä on keekki. Ihan sama, joku kakkapillukusimulkku vissiin. Mutta niin tärkeä, että siitä on pitänyt kirjaan kirjoittaa. mutta meikälle: evvvk

Tunnustan nyt suoraan, etten edes yritä arvioida, onko Salmenniemen kirja merkittävä ja tärkeä. Ei minulla ole moiseen henkistä kapasitanssia. Ai että mikäkö on kapasitanssi. Teslan faradayhäkissä esitettävä perinteinen serbialainen kondensaattorin yksikkö, faradi, varsin veikeä kansantanssi. Mutta tästä Salmenniemi ei kirjoita mitään, kunhan runoilee, sanoilla taitelee. Harmi - ja oikeastaan pikkusen säälikin - muuten olis saanu meikäläiseltä täydet pisteet syvät kumarrukset ja hurraahuutoja, lisää lisää, encore!

No nyt! Nyt kun tuota asiaa sivaltaen liukkaasti mielen päällä kielen päällä pyörittelin, tuo koko kakkapillu/kusimulkku -juttu on kirjailijan lukijalle heittämä jäynätäky, imbesillimittari. Joka siihen tarttuu, ilmaisee olevansa lapsi/lapsenmielisen tasolla. Hyihelvetti että kyllä nyt hävettää. Unohdetaan koko tää kirjotus. Ok, sovitaan, etten mä julkase tätä.... 

nomutta no mutta mutta kun se merkintä "olen lukenut"...

Ratkaisuja läskeille

 Ellibs-kirjastosovelluksen kautta tulee kuunneltua äänikirjoja, joita ei koskaan tulisi luettua. Tällainen oli Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille -kirja, jossa hän kertoo omakohtaisia kokemuksia lihavien kokemasta syrjinnästä.

Aihe on rankka ja surullinen. Itsekin olen ihmetellyt sitä, miksei lihavuuden yhteydessä puhuta siitä, että se johtuu mielen sairaudesta. Kyse ei ole itsekurista ja karkkilakosta, vaan siitä, että suhde syömiseen on vinoutunut. 

Olen Omaheimon kanssa samaa mieltä lähes kaikesta, mutta lihavuuden selittäminen kilpirauhasen vajaatoiminnalla on tekosyy, jolla yritetään selittää lihavuuden johtuvan jostain muusta kuin pään sisällöstä. 

Aarresaari

 Robert Louis Stevensonin Aarresaaren varasin vahingossa kirjastosta selkokielisenä. Kirjan jännitys kärsi aika paljon (ja olisi ollut hauska tietää, olisiko siinä tosiaan ollut jännitystä yhä, vai oliko yli sadassa vuodessa vanhentunut sen suhteen) yksinkertaisista lauseista ja sai hahmot näyttäytymään todella pölvästeiltä (ai kartanonherrako tuosta noin vain kertoi kaikille, että on lähdössä etsimään aarretta).

Juonihan oli mainio ja varmasti täydellinen 10-12-vuotiaille, jotka ovat seikkailukirjaiässä. Se, että päähenkilö on lapsi, on tietysti samaistumisen kannalta tärkeää ja salattu aarre nyt todellakin on juonenjuju, joka kutkuttaa. Selkokielisyydestä huolimatta haistoin kirjan hauskan romantisoidun kuvauksen merirosvoelämästä ja toiveen siitä, että olisinpa lukenut tämän ollessani vitosluokalla.

Mielestäni Mauri Kunnaksen versio tästä on ihan onnistunut, vaikka siinä on siloittelutarkoituksessa jopa vuohenlihansyönti vaihdettu vuohenmaidonjuonniksi.

Kalmoja alkuperäisessä Aarresaaressa tulee röykkiöittäin. Siksi oli perin kummallista, että se luuranko lähellä aarteen paikkaa aiheuttaa merirosvoille pelkotiloja. Juurihan he ovat itse tappaneet vastustajiaan ja heidän kavereitaan on listitty. Mutta tuoreessa veressä ei ole mitään hirvittävää, luurangossa on, koska se voi kummitella. Tämäkin toisaalta tätä merirosvomytologian ylläpitoa, kuolema ei ole loppu, vaan alku, kaikkien elävien kauhistukseksi.

Talvisota

 Antti Tuurin Talvisota on kelpo sotakirja. Tuuri kuvaa sekasortoiset tapahtumat eleettömästi, tunnistettavaan tyyliinsä. Toisinaan sotakirjoja lukiessani en oikein meinaa pysyä mukana kirjan tapahtumissa ja jopa tietokirjoissa, kuten Keskipersun Tolvajärven jälkeen, minulla on ollut vaikeuksia hahmottaa esimerkiksi rintamalinjan kulkua. Tuurin kohdalla tätä ongelmaa ei ole, koska hän kirjoittaa tosi yksinkertaistetusti, mikä on hyvä juttu. Tosin jos parikin sanaa jää välistä narkoleptisen kohtauksen takia, voi jotain olennaista jäädä juonesta vaille.

Talvisota sijoittuu Taipaleenjoen ja Äyräpään rintamille. Ensin mainitussa soti myös isopappani veli, joka jäi sille tielleen. Tuuri kuvaa kylmät olosuhteet, niin, että omiakin varpaita palelee ja nälkä tulee, vaikka olisi juuri papukakkua syönyt. Tuurin kirjoja lukiessa tuntuu usein siltä kuin lukisin aikalaisen muistelmia, enkä historiallista romaania.

Suomen ruokahistoria

 Ritva Kyllin Finlandia-palkittu Suomen ruokahistoria oli kerrassaan mainio tiivistelmä siitä, mitä suomalaiset ovat satojen vuosien aikana syöneet. 

Yllätyin, että keskiajalla Lapissa kuivatettuja kaloja vietiin keski-Euroopan ruhtinaiden ruokapöytiin.

Itse rakastan mämmiä ja hernekeittoa, ja ne ovatkin todellisia perinneruokia, peräisin keskiajalta molemmat ja liittyivät olennaisesti katolilaisuuteen. Mämmi oli etenkin pitkäperjantain herkku, koska se oli liian pyhä päivä lämpimän ruuan valmistamiseen. Hernekeittoa syötiin torstaisin, koska se oli oivaa paastoruokaa - lihattomana siis.

Ritva Kylli pohtii, oliko Suomen ruokahistoria kuitenkin ennemmin nälänhädän ja puutteen historiaa, koska Suomen ankarissa oloissa on vuosisatojen aikana aina koettu paljon katovuosia, jolloin on syöty sitä, mikä nyt on edes jotenkin sulanut mahalaukussa. Ei ole ollut paljon valinnanvaraa.

Mikä sitten on todella perinteistä suomalaista ruokaa, hernekeiton ja mämmin lisäksi? No, silakka, nauris ja peruna, leipä ja puuro. Peruna tuli Suomeen 1700-luvulla, joten todella perinteistä olisi silakka ja leipä. Kasviksia Suomessa on syöty huonosti, salaatti oli äimistys vielä 1800-luvulla, jolloin rosolli alkoi yleistyä joulupöydissä.

Rukiin viljava historia

 Annika Lutherin Rukiin viljava historia on kaunokirjamaisesti kirjoitettu faktapohjainen teos, jonka pääosassa oli ruis. 

Lutherin valitsema tyyli on miellyttävä. Kirjassa seurataan rukiin matkaa Suomeen. Aikajana on tuhansia vuosia ja tapahtumat alkavat Turkista. 

Kirjassa oli minulle paljon uutta, kuten se, ettei Ruotsissa ole ollut riihiä ja miten Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana, Stalinin piirittäessä Leningradia tiedemiehet suojelivat omalla hengellään viljansiementen tutkimusaineistoa.

Paikoin Lutherin osaamattomuus maanviljelyn saralla tulee ilmi, mutta muutoin teos on oikein kelpo tiivistelmä rukiin viljelyn historiasta.

Sellainen sivuhuomio, että onpa sääli, että kirjakritiikkiä on yhä vähemmän ja vähemmän. En googlettelusta huolimatta löytänyt tästä teoksesta arvosteluja, mikä on sääli. Tämä oli Finlandia-ehdokkaanakin, mutta olisi ansainnut enemmän julkisuutta.

Keho

 Laura Kolben Keho-kirja on omaelämäkerta, jossa Kolbe käsittelee kehonsa muutoksia, mutta myös sukuhistoriaansa ja kasvamista perheessä, jossa kulisseja pidettiin yllä, vaikka vanhempien avioliitto rakoili.

Kolbe kuvaa sitä, millaisessa yhteiskuntaluokassa kasvoi ja miten hänen sukunsa noudatti lasten kasvatuksessa aikansa luokkaihanteita. En voinut samaistua mitenkään näihin huomioihin, koska olen elänyt maaseudulla, jossa ihmiset ovat paljon tasaveroisempia keskenään. Siivoushulluus, jossa "pestiin torpan hajut", ei ole tuttua suvussani. Ainakaan omat vanhempani eivät ole sellaisesta kertoneet kärsineensä. Ehkä siksi, kun tässä edelleen torpissa asutaan. Siksipä ei ole viikkosiivouksen tarvinnut olla noin sekopäistä jynssäystä. Ja siksi MINUN mielestäni ei ole siivoushulluutta pyyhkiä pöytä ruokailun jälkeen. En siis aivan allekirjoittanut ilmeisesti tutkittua ja yleistä tapaa, että maaseudun juuret olivat niin hävettäviä, että sen hävittämistä piti toteuttaa suorastaan pakkomielteisesti.

Kirjasta jäi minulle vähän ylenkatseinen kuva, vaikka Kolbe tuntuukin rehellisesti kertovan omasta elämästään. Silti sen rehellisyys tuntuu vähemmän aidolta kuin esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilan Paino. Ihan kuin Kolbe pidättelisi jotain eikä uskaltaisi olla aivan täysin rehellinen kaikista kurjista asioista. Tai ehkä tämä on vain historiantutkijan analyyttista tekstiä.

Opetukset

 Sainpas luettua Ian McEwanin Opetukset laina-ajan puitteissa. 

Odotin jotain Sovituksen kaltaista pakahduttavaa, traagista elämäntarina, josta välittyy suuria tunteita. Sain ylipitkä ja tylsän kertomuksen, jossa liikutaan kuin Forrest Gump välillä siellä, missä tapahtuu (DDR ja sittemmin muurin murtuminen), mutta kaikki on kovin draamatonta. Siitä huolimatta, että draamaa kyllä on.

Kirja alkaa siitä, kun Rolandin vaimo jättää miehensä ja vauvansa yhtäkkiä. Ajattelin, että tästä saadaan vielä jotain kiinnostavaa mysteeriä tai edes jännite, joka kestää kirjan loppuun. Kuten yhdessä McEwanin kirjassa, jossa kuumailmapallo-onnettomuus vaikuttaa päähenkilön elämään. Mutta vaimon ja äidin katoaminen on kaikkea muuta kuin jännitteitä, Roland tapaa entisen vaimonsa kaksi kertaa elämänsä myöhemmissä vaiheissa eivätkä ne ole mitenkään sykähdyttäviä hetkiä tai edes käännekohtia joiden jälkeen päähenkilö tajuaisi jotakin kiinnostavaa.

Rolandin nuoruusvuosina kokema hyväksikäyttö pianonsoitonopettajan taholta on sekin kovin kevyesti käsitelty, vaikka se vaikuttaa koko Rolandin elämän suuntaan ja sen takia Roland ei saa koskaan mitään aikaiseksi elämässään. Hyväksikäyttö on kuvattu kieroutuneesti ja epäuskottavasti. Tuollaisella naisella olisi varmasti ollut muitakin uhreja eikä vain yksi. Ja se, että Miriam olisi ollut rakastunut teinipoikaan oli myös yksi epäuskottava piirre tässä kuviossa. Rolandin vätysmäisyys saa lukijan usein raivon partaalle ja koska sen kerrotaan johtuvan hyväksikäytöstä, on outoa, ettei Roland aikuisena mene terapiaan.

Kaikesta kirjan aiheuttamasta ärsytyksestä huolimatta koin välillä lukemisen iloa. Ian McEwan on just sellainen, rasittava, mutta silti kiehtova.

Saapasnahkatorni - Aleksis Kiven elämänkertomus

 Aika paljon meni maku Teemu Keskisarjasta sen jälkeen, kun tuli ilmi, että on persujen ke-ehdokas. Siitä huolimatta kuuntelin Saapasnahkatornin, joka kertoo Aleksis Kiven elämäntarinan.

Kirja on hyvä selvitys Kiven elämästä lapsuudesta kuolemaan. Se alkaa itse asiassa jo ajalta ennen Kiven syntymää, kun keskisarja spekuloi juorulla, jonka mukaan Kiven pappa olisikin ollut paikallinen aatelinen Adelcreutz. Muutoin kirjassa nojataan lähteisiin, mikä oikein onkin. Keskisarja kertoo, että lähdeaineistossa on aukkoja, mikä jättää paljon tulkinnanvaraa esimerkiksi siihen, mitä Kivi puuhaili vuosi ennen Lapinlahteen joutumista.

Äänikirjassa on vähän se kurja, että jotain menee ohi, jos ei pysty olemaan jatkuvasti valppaana. Joten minulla meni vähän ohi, kertoiko Kivi minkään lähteen mukaan, miksi päätyi kirjoittamaan suomeksi. Sehän oli ennenkuulumatonta tuolloin.

Kirja esittelee Kiven taiteilijana, joka kärsi, mutta jolla oli tukijoita ja johon uskottiin. Jotkut ymmärsivät hänen arvonsa jo aikanaan ja hänet myös palkittiin työstään, Nummisuutarit päihittivät jopa itsensä Runebergin teoksen. Runeberg tuolloin kuitenkin iso julkkis. 

Kansalliskirjailijamme osasi myös bilettää, iloa ja valoa riitti, vaikka lopulta hänestä tulikin juoppo. 

Olin kuullut jutun siitä, miten kylän lapset kertoivat nähneensä Kiven "lypsävän itseään", mutta Keskisarjan tutkimusapulaiset totesivat lähteen epäluotettavaksi.

Tekstissä oli vähän tehokeinona alatyylisiä ilmaisuja, mikä laskee hyvän tietokirjan ansioita. Muuten oivan yleissivistävä teos.

Taikavuori ja muita tänä vuonna lukemiani kirjoja

 

Satuin jostain ohimennen huomaamaan, että tänään, 13. helmikuuta olisi jokin kirjan tai lukemisen päivä. Tarkoittaa sitä, että päivä olisi suositeltavaa viettää kirjan/kirjojen parissa. 

Hyvä on. Aloitan viimeisestä.

Onnistuin hiljattain viemään päätökseen tiiviin lukurupeaman: ahmaisin nobelkirjailija tuomas mannisen (hekohek, Thomas Mann) Taikavuori -kirjan. Ennen kuin vapautan sen ensimmäistä ajatusta kirjaa luonnehtiakseni, keskitytään hetkeksi kanteen. Päällyksen on suunnitellut Urpo Huhtanen, tiheätunnelmaisten tunturikuvien piirtäjä. No, kirjan kannessa on kuudessa "ikkunassa" sama luminen puu - tai vaihtoehtoisesti  jyrkkärinteinen vuorenhuippu, niinno, miksei ne vois olla läjä käärinliinoja, lakanoita tai peittoja; joku saattaa nähdä tuossa laskosten paljoudessa rokokoohameen... Pakko myöntää, tunnustaa ja pyytää anteeksi tämän tekstin mahdolliselta lukijalta sitä, etten tältä istumalta pysty ratkaisemaan noiden kuvien sisältämää arvoitusta. Huhtasen piirtämiksi nuo puut/vuorenhuiput/lumput/huovat/lakanat/laskostettu hame ei edusta mielestäni erityisen mestarillista taituruutta. Jotain muuta sitten..?

No, kannen kuvista yksi on mustavalkoinen, kaksi kylmää sinistä ja kolme lämmintä, punertavaa/rusehtavaa. Voisiko tuosta lukusarjasta, yy - kaa - koo, aueta ratkaisu tähän kiperään pulmaan? Paljon mahdollista että piirrosten yksitoikkoisuus ja aiheen toistuminen tarkoittavaa kirjan päähenkilön keuhkotautiparantolassa alpeilla (Davos, Sveitsi) viettämiä vuosia - kaikki toistuu samanlaisena, päivät, viikot, vuodet - samaa samaa samaa aina vain samaa; paraneminen, jos on tapahtuakseen, on hidasta. Se parantolassa vietetty seitsemäs vuosi päähenkilön elämässä ei enää tunnu missään, siitä ei erikseen tarvitse kuvaa olla. Eikö olisi riittänyt yksi kuva? Oliko junnaavan yksitoikkoisuuden sisällyttäminen yhteen kuvaan liian suuri haaste? Vaan jos olisi päädytty yhteen kuvaan, miten sen (puuttuvan seitsemännen kuvan) taika ilmaistaisiin? Täsä menee nyt kyä huterapään ajatukkset umpparisolmuun, voihan stna! Saattaa tietysti olla, että suunnittelija on lähestynyt kirjan sisältöä kuvaamalla vuodenaikoja, niin kuin ne ylhäällä Alpeilla koetaan. Keskikesällä lumikuurot saa maiseman näyttämään talviselta, talvella föhntuuli tuo kesätunnelmat... Mutta tuota... jokin päällyksen kokonaisuudessa jää häiritsemään. Ei niin, etteikö teoksen Keuruun kaupunginkirjastossa, mistä kirja meikäläiselle kaukolainana välittyi, aloittelevana kesäharjoittelijana toiminut henkilö ensimmäisenä toimeksiantonaan kirjaa muovilla päällystäessään ole varmistanut lukijan päätymisen aavistuksen huteralle mutta samalla myös vaarallisen kaltevalle pinnalle kirjan kokonaisantia, elämystä, jälkikäteen arvioidessaan: Takakannen muovi on lähes kuplaton ja sileä, mutta etukannen päällimuovi on rivoimmalla mahdollisella tavalla kupruilla. Tietysti voi kiitellä hyviä tarttumisominaisuuksia - muovirypyistä saa hyvän otteen - mutta esteettistä nautintoa ulkoasusta hakevalta kyllä vedetään tylysti jakkara alta!

Entä kirjan sisältö, itse tarina. En jaksa nyt pitkiä asiasta jaaritella, Veikko Huovisen Bakulainen pahvala, toinen osa, odottaa... lukeakin pitäis... tänään kirjanlukupäivänä. Lyhyesti: Taikavuori kuvaa ytimekkäästi, miten kimurantteja piirteitä saattaa niinkin vähäpätöiseen asiaan kuin lyijykynän lainaamiseen liittyä. Jos kuitenkin avataan aihetta hitusen laajemmin, rohkenen verrata Taikavuori -kirjaa viiden litran kanisteriin, johon väkisin painetaan seitsemän litraa nestettä... ja just kun korkkia runtataan kiinni, lisätään vielä pari desiä. Taikavuoreen on sisällytetty ähkypaljon asioita, on meinaan täyteen pakattu! Jos intomieliseltä parikymppiseltä kirjailijan urasta haaveilevalta kysyttäisiin, mistä kaikista asioistaa haluaa kirjoittaa, taikavuoriteemoilla pääsee jo vakuuttavasti alkuun - ehkä loppuunkin... Yritän tässä nyt sanoa, että niinkin kaarussa ympäristössä kuin kirjan kuvaamassa vuoriston parantolassa, missä kaikinpuolinen rentoilu lepäily ja ajantappaminen kuumeenmittaamisineen ja kuolemisineen on arkea, tulee Thomas Mannin ohjauksessa käsitellyksi vuorijärkäleen kokoiset hengästyttävän massiiviset asiat: ihastuminen ja rakkaus (lyijykynän lainaaminen), viimeiset tieteen saavutukset, kuvataide, musiikki, uskonto, filosofia, maailmankatsomukset.

Parantolaelämässä yksi on ylitse muiden, AIKA. 

Tuo kokonaisuus vyöryy päälle vuoren painolla, väellä ja voimalla, niin että hädissään lukija parka väistämättä kokee ainoaksi pelastuksekseen ensitilassa varata paikka vuoristoparantolaan tai vastaavaan kohteeseen, että pääsee edes hetkeksi rauhoittumaan... Niinikään lukijalle valotetaan 1900-luvun alun arkaa aihetta, kumpi on tärkeämpi, ruumiillinen paraneminen vai sotilaan kunnia... väärin tilansa arvanneelle  elämällä on tarjota enää vain ennenaikainen edesmeno - nuorenvoiman hiipuminen taudin runtelemana. Jotta pakka sekottuis oikein kuunnolla, viivähdetään tovi spiritualismin, henkimaailman, parissa. Spiritistisissä istunnoissa, jollaiset saivat alkunsa 1800-luvulla, ollaan yhteyksissä vainajiin. Huomaan ajatusteni karkaavan hiljattain lukemaani Arthur C. Clarken scifi-kirjaan "Lapsuuden loppu",  jossa yhteydet "henkimaailmaan" ovat kokonaan toista luokkaa kuin vuoristoparantolassa. Taikavuoren tarinan kääntyessä lopuilleen lukijaa viihdytetään itsemurhalla, joka huipentaa keskustelussa koetun kunnianloukkauksen hyvittämiseksi järjestetyn kaksintaistelun... Ja ja... ja ja, lopulta historian mylly asettuu julmimpaan mahdolliseen asentoon: kirjan päähenkilö rämpii ensimmäisen maailmansodan taistelukentällä. Nuoruuden innolla suoritetut opinnot, kaikkea olevaista koskevat perusteelliset pohdiskelut, elämää suuremmat keskustelut; kaikki viisaus ja tieto, kuin myös sairaudesta toipuminen - turhaako? Vähän petyin kun kirjan alkupuolella mainittiin nuorukaisen kiinnostuneen laivanrakentamisesta, odotin hänen loppupeleissä päätyvän bismarckin ja tirpizin telakoille suunnittelutehtäviin, mutta tyypin insinööriopinnot ovatkin kokonaisuuden kannalta siuvujuonne. Siks toisekseen, kirjailija itsehän pakeni maasta hyvissä ajoin eikä ollut enää saksassa todistamassa natsihallinnon varustautumisen voimavuosia..

Hei haloo! Kirjottaako kukaan enää tällasia kirjoja! Nyt olis pajon uusia aiheita, uusia ideoita... mustat aukot, fissio/fuusio, hiukkaskiihdytin, higgsin bosoni, gravitaatioaallot, pimeä aine, pimeä energia, multiversumit... kuudes sukupuuttoaalto.

Jos kirjottaa, tuskin haluan lukea. Kyllä tää tuomasmannisen juttu oli tasan nokko.

-        -        -

Mutta niitä muita tän vuoden puolella luettuja kirjoja. 

Joskus vuodenvaihteen tienoilla jostain pikkulapsilta karkasi puklutauti. Siis pökä-yökki-oksennus... Otin taudista kopin, jäk! Mikä tunnelmaan ja olotilaan olisikaan sopinut parmmin kuin junamatka siperianradalla: Rosa Liksomin Hytti nro 6! 

Samaan aikaan kun venäjä tappaa ja raiskaa ukrainalaisia ja jauhattaa samalla omiaan luhanskin lihamyllyissä, meikämärehtijän mahaa vääntää: tuleeko ulos vai pysyykö sisällä... kirjan suomalaisen naismatkustajan hyttikaveriksi pitkälle junamatkalle kohtalon arpa heittää vanjaiivana rasputleriinin, tosiryssän, joka vonkaa selviste päin ja kännissä vasta vonkaakin - ja kun ei onnistu uhkaa ottaa väkisin. Erittäin vastenmielistä, suorastaan oksettavaa tollanen, hyi stna! Tarkottaa sanoa että kirjailija on onnistunut täydellisesti kuvaamaan loputtoman tuntuista matkaa raiteilla ja hyteissään hitaasti mätäneviä matkustajia. Olin ehkä joskus ajatellu, että jos vielä joskus jonnekin matkustaisin, niin junalla vois mennä siperiaan - tietysti menopaluu. En enää. Viimeaikoina usein ihmetelly, miksei kaikilla venäjän hallinnon sopivasti sumuttamilla slavofiileillä - kun ovat niin kovin sotaisia ja alvariinsa aseet tanassa tappamassa - olis jossain uralin takana tsäänssit harrastaa pyssyhippasia ihan keskenään. Miks niitten pitää ylläpitää kansanmurhaa ihmisvihaa naapurimaan sukulaiskansaa kohtaan. Maata, jolle lupasivat 30 vuotta sitten turvatakuut. Miks niitten pakkomielteen ajamina pitää uhitella euroopan unionia natoa ja länttä ties millä ja eritoten ydinaseilla, vaikka just kaiken eniten ne kadehtii ja haluaa länsimaista elämäntyyliä, luksustuotteita, sananvapautta ja ihmisoikeuksia. Vttu noi russakat o ihan vammaista sakkia! Tää vois olla ihan måste: "Kovapanosammunnat irkutskin oblastissa, varustus kumisaappaat raappahousut karvalakki ja rukkaset. Tule tänne ampumaan ja raiskaamaan, kaikki mukaan kuolemaan!" Siinä olis rosalle niinku kirjanaihe, Vankileiri nro 13! Mikähän se oli se Liksomin juttu, joka alkoi sanoilla "...mie syön ainaki kaks levyä malporoa päivässä..." Siinä oli sellasta arjen hulvatonta havainnointia, jost mie tykkään!

-       -       -

No joopa... entä sitten... onhan sitä, muutakin... kyllä vain, päivänä muuanna alkuvuodesta zoomailin uusia lukemisia... mitäs sitä nyt... mitä ihmettä ottais... No, kirjaston hyllystä Georges Simenonin paksun kokoelman maigret -tarinoita. Ranskalaiskomisariosta on tehty vahvat tulkinnat eläviin kuviin, jollaisina piirtyvät tajuntaan tarinoita lukiessa... just joo, Jean Gabin ja Rowan Atkinson, nepä tieten.. Simenon oli erittäin tuottoisa kirjoittaja, maigret -kirjojakin mainitaan julkaistun yli 80. Mitäpä lukemastani enää muistaisin.. sujuvaa kerrontaa; kiperätkin tilanteet ratkeavat parhain päin, oikeus toteutuu, pahantekijät tiilenpäitä lukemaan ja väärin tuomitut vapauteen. jos hommat jumittaa, maigret mielellään pistäytyy paikalliseen, sivaltaa muutamat konjakit/calvadokset kahvin kylkiäisinä ja polttaa piipullisen, pari... Koen kyllä enemmän olevani kuhala-miehiä. Just hiljattain huhuillaan Ropposelta ilmestyneen uusi kuhala. Vaikka alkoholi on vaarallinen aine ja johtaa ennenpitkää juoppohulluuteen, kyllä tässä pikkkuhiljaa on ruvettava uutta kuhalaa odotellessa täydentämään haddington house -varastoja...

-      -      -

Dekkareista vielä... usein näkyy kiitettyyn sävyyn mainintoja painosten mestareista, jollainen ilmeisesti on esmes ilkka remes. toisenkin samantyyppistä tekstiä suoltavan kirjottajan hengentuotteen tulin lukeneeksi, tekijän nimi oli... mikäs sen nyt, tuota... kyllä muistan, tekijä oli ja on taavi soininvaara. En enää muista kirjojen nimiä, saati sisältöjä. ei vaan jääny mieleen, valitettavasti... no, on jotain sieppauksia, kyttäämistä ja muuta naakimista, on suurvaltakuvioita ja sopivissa kohti kovia otteita - ruumiita. Sellasiahan ne.  Millanen on muuten kirjailija, joka haluaa ettei hänen tarinansa tartu... ettei siitä jää lukijaan mitään pysyviä jälkiä. eikö sellanen ole tyhjäpäinen hömppämaakari... pulppia. sellua sano; pashaa. ei nää tekijät tiemmä finladiaehdokkuuksia ole keräilly - saati pääpalkintoja pokkaillu. Suuret painokset ja komeat myyntiluvut riittää... ja sitten loppupeleissä hautakiveen kirjoitus "jännityksen ja suurten painosten mestari".

-      -       -

Entäs sitten... mitäs muuta. Ei stna! Tää juttu rupee nyt paisumaan. Vaan ei maha mittää. Okei, luin jonkin Tommi Liimattan kirjan. Retriittitarina sijottuu saarelle alaskan ja siperian välissä. Varsin mielenkiintoinen avaus. Ehkäkö tarkoituksena on ollut näyttää hollywoodin elokuvapiireille, että olis täältä "nordic noir" -alueelta tyrkyllä teitillen tekijä, joka päräyttää kehiin kunnon kamaa ihan sieltä teidän kotinurkilta kun ette pöljät ite tajua mahollisuuksianne, ottakaahan onkeenne! Taisinkohan odottaa jotain suuren serkkuteorian kaltaisia oivalluksia ja nokkelaa sanailua. Kirja olikin suht mitäänsanomaton agathachristiesävytteinen veltohko jännäri, petyin. Ok, se serkkuteoria on kokonaan eri juttu.

-       -       -

Sitten on kaksi vanhemman polven suomalaiskirjailijaa, joista on ihan pakko avautua. Meillä on kirjaston tuulikaapissa poistokori, johon kirjastossa asioivat voivat tuoda omia kirjojaan kierrätykseen. Meikämelodika kun on erittäin sulovilen kaiken "halvalla/ilmatteiks mutta kelvollista tavaraa" -roinan krääsän perään, plärään aina ohimennen kyseistä jätelaaria. Tarttui näppiin Arto Paasilinna: "Kymmenen riivinrautaa". No just. Sillä silmänräpäyksellä päätin ruveta keräämään  artopaasilinnaa. Koko tuotanto on saatava samaan hyllyyn Kalle Päätalon Iijokisarjan seuraksi. Kulttuuriteko. Juurikin! Ehdottomasti. Olin muuten samaisella kirjastokäynnillä jo lainannut takavuosina - liekö ollut jo 70 -luvulla! - melkoisesti kohua ja keskustelua herättäneen Märta Tikkasen "Miestä ei voi raiskata". Mukaan tarttui siis tarinoimisen taituruutta niin mies- kuin naisnäkökulmasta.

Luin molemmat kirjat. Minusta ne sisällöiltään oikein nätisti täydentävät toisiaan. Märta Tikkasen sanoma on juuri se, mikä kirjan nimikin antaa ymmärtää: nainen ei ihan tosta vaan voi ottaa miehen roolia seksuaalisena hyväksikäyttäjänä. Arto Paasilinnan vastaus oletettuun raiskauskeskusteluun kirjansa välityksellä on murkkuikäisen pojankoltiaisen tyyliin ilakoivaa roiskimista. Joku kireäpierunen .... saattaisi sanoa: "paasilinna esineellistää ja alistaa naista, hän näkee sukupuoliroolit sillä ainoalla tavalla, joka veljesten kesken lyötiin lukkoon jatkosodan korsuissa ja viimeisteltiin savottakämpillä". Siinä missä Tikkasen satunnaisen ravintolaillan päätteeksi iljettävällä tavalla häpäistyksi ja raiskatuksi päätynyt nainen antaa raiskaajan maistaa omaa lääkettään (uhkaaminen, alistaminen, sitominen, ruoskiminen ja penetraatio), Paasilinna karnevalisoi miehen ja naisen välisen intiimin kanssakäymisen: bisneksissä menestynyt liikemies kiertää syntymäpäiviensä päätteeksi "kukasta kukkaan" kymmenen naisen tykönä shampanjaa ja kukkatervehdyksiä sekä mieskuntonsa ilosanomaa jakaen. Myöhemmin naiset heittäytyvät hankaliksi (riivinrauta), mutta idearikas liikemies keksii keinot päätyä petipuuhiin naisten kanssa uudelleen. Eikä kysymyksessä todellakaan ole pakottaminen seksuaaliin tekoon, vaan naiset omasta tahdostaan lakoavat miehen edessä. se raha ja se valta...

Näin jälkeenpäin tulee väistämättä mieleen, voisiko tikkasen ja paasilinnan tarinat yhdistää. Höh, vissiin joku kummelifarssi, yks helevetin sekametelisoppa siitä tulis... Janttari suhaa taksilla ympäri kaupunkia vetää huulet sinisenä potenssipillereitä, mutta heittäytyy välillä tyttömäisen tunteelliseks: "...mä oon niiin rikki et mä en kestä enää.. tää elämä on ihan kauheeta... mitä mä oon menny tekemään... apua!... mä oon siis too-della burn out!".  Niin tot... ei. Ei se olis hyvä idea. Ei todellakaan. Ant olla!

Olen kuullu viisaampien mainintoja, että Arto Paasilinnan loppukauden tuotanto oli latteaa, ensimmäiset, mm. jäniksen vuosi, ulvova mylläri.. oli ihan kelpoa tavaraa. Märta Tikkasen kirjat ovat nk. korkeakulttuuria, harkittuja perusteltuja viimeisteltyjä. En yhtään ihmettelisi, jos "Miestä ei voi raiskata" olisi toteutettu riipaisevan koskettavaksi näyttämöversioksi ja elokuvaksi. Siihen kyllä on ainekset olemassa. Paasilinnan tarinat ovat kertakäyttöluontoisia, ne hotkasee tosta vaan... ja heittää olan yli takavasemmalle: seuraava, lisää! Tikkasen tarina jää ihon alle, kehittää kasvaimen, joka vie sinut hautaan - tai puhkaisee salatun paiseen ja nostaa sinut takaisin elämään.

btw.

Mitä elokuvaa menisit mieluiten katsomaan 1. Miehen voi raiskata. 2. Mies pitää raiskata. 3. Raiskatkaa miehiä, Siskot!

Hävitys: Tapauskertomus

 Iida Rauman viime vuoden Finlandia-voittaja Hävitys: Tapauskertomus on varmasti tärkein Finlandian koskaan voittanut kirja. 

Se kertoo A:sta, kolmekymppisestä historian opettajasta, jonka mieli alkaa hajota hänen muistellessaan peruskouluaikojaan Kaarinassa (ajattelin, että A ja Ira olivat sama henkilö ja tässä tapahtui samankaltaiset skitsofreniset hallusinaatiot kuin Kaunis mieli -elokuvassa). 

Nykyhetki on 2020-luvun Turku, jonka historiaa käsitellään rinta rinnan A:n kouluaikoina kokeman väkivallan kanssa. Kuten Turku, myös A hajotettiin pala palalta vuosien saatossa. Kummankin hävityksen historiasta tuntuu pahalta lukea, enemmän tietysti tämän pienen ihmisen, jonka kiusaamisen masinoi hänen ala-asteen opettajansa.

Tunsin todella syvää vihaa, kun kuuntelin tätä. En muista, milloin viimeksi olen kokenut kirjan näin voimakkaasti. Syynä siihen oli se, että mieleeni tulivat omat kouluajat. Erään liikunnanopettajan mielistely suosittuja tyttöjä kohtaan ja silmätikkujen etsiminen tunnilla, joidenkin opettajien harjoittama nöyryytys yhtä oppilasta kohtaan muiden oppilaiden edessä. Näköjään muualla Suomessa - tai ainakin Kaarinassa - oli samanlaista menoa 1990-luvulla kuin omassa peruskoulussani. (Vaikka Hävitys oli ahdistavaa luettavaa, lukemisen jälkeen tunsin helpotusta vähän kaikesta; että sain kirjan luettua sekä että aikoinaan tuli selvittyä peruskoulusta ja että se elämänvaihe on lopullisesti takana.)

Iida Rauma on sanonut, ettei kirja ole kosto, vaikka on kertonut, että kiusaamistapaukset perustuvat hänen omiin kokemuksiinsa. Mutta kyllä tämä kostolta vaikuttaa. Hyvin vähäisten googlaamisten perusteella sain selville kiusaaja-opettajan nimenkin. 

Tauko, jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin tahallaan elämäni

 Laura Frimanin Tauko, jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin tahallaan elämäni oli hauskan itseironinen kuvaus ostolakosta ja sen herättämistä ajatuksista.

 Toisin kuin Eeva Kolun kirjassa tai Karussa planeetassa, tässä ei käytetty ylitsepursuavasti lähteinä lehtijuttuja tai elokuvia, joita analysoimalla olisi saanut lisää sisältöä kirjaan. Frimanin lähteet tukevat kirjan pääsisältöä: ihmisten kulutuskäyttäytymistä ja niitä tosiaan on vain muutama. Tämä johtuu siitä, että Friman saa luotua tekstiä omasta historiastaan. 

Friman antaa vaikutelman siitä, että hän kertoo nyt hyvin avoimesti omasta elämästään. Kuten sanoin, hän osaa tehdä sen hyvin hauskasti. Hän on samaistuttava. Ja sen verran lähellä omaa ikääni, että pystyn nyökyttelemään samoille sukupolvikokemuksille.

Hänen vaatteiden ostamisensa vaikuttaa kyllä riippuvuudelta, jonka hän itsekin myöntää. Kun hän hurahtaa neulomiseen, kuulostaa sekin kuluttamisriippuvuudelta. Vaikuttaa, että hänen on kerta kaikkiaan pakko ostaa paljon tavaraa jokaiseen hurahdukseensa liittyen. Kuten Karuun planeettaan, myös tähän olisi tarvinnut psykologin analysoimaan tätä aikamme kuvaa. Nyt se hoituu lehtijutun avulla, mutta ehkä se olisi tehnyt tämän vähän enemmän tietokirjaksi (mihin kategoriaan tällaiset kirjat lasketaan sisällön laadusta välittämättä). Mutta yhtä kaikki, kirja oli viihdyttävä ja herätti miettimään omaa kulustani. Tunsin myös ylemmyyttä Frimaniin nähden, sillä itselläni ei ole tarvetta ostaa joka trendin polyesterirättejä, pelkkä ajatuskin puistattaa. 

Ennen päivänlaskua ei voi

 Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu Ennen päivänlaskua ei voi oli hyvä kirja. 

Se kertoo kolmekymppisestä, tamperelaisesta Mikaelista, joka löytää kerrostalopihastaan peikon. Kyseessä on kotimainen fantasiakirja ja onnistunut sellainen.

Kirjassa on lukujen välillä katkelmia peikoista suomalaisessa kirjallisuudessa ja kansantaruissa sekä keksittyjä lehtijuttuja. Onpas peikoista liikkunutkin uskomuksia! Tosi nerokas idea tuoda peikko realistiseen maailmaan, ikään kuin se olisi uhanalainen laji, jonka tuhon ihminen olisi aiheuttanut. Näin Sinisalo ottaa samalla kantaa luonnon monimuotoisuuden häviämiseen ja ilmastonmuutokseen. 

Kirja on lyhyt, mutta sisältöä on paljon, niin, että lukemisen jälkeen sitä jää pohtimaan pitkäksi aikaa. 

Kirja päättyy Apinoiden planeetta -hengessä ja on kyllä tyylikäs lopetus (Pessin isä-peikko johdattaa Mikaelin ja Pessin ase kädessä peikkojen luolaan). Kirja alkaa satuna ja päätyy kauhuun, jossa söpö luontokappale on noudattanut lajinomaista käytöstään ja puolustautunut tappamalla ihmisen.